perjantai 20. toukokuuta 2011

kirjastoista ja kirjallisuudesta

Mä yhtäaikaa sekä vihaan, että rakastan kirjastoja.

klik

Rakastan sitä kuinka kirjastoon kävellessä kaikki tuntuu mahdolliselta. Se kirjojen paljous, joka on kaikkialla, saa olon tuntumaan uskomattomalta. Niin paljon kauniita sanoja piilossa kaikkialla, niin paljon hyvää kirjallisuutta, niin paljon kaikkea sitä, mikä kirjoissa on parasta. Se tunne kun uskoo, että voi löytää mitä vaan, uskoo siihen että jokainen teos on aarre, jokainen kirja on uskomaton lukukokemus ja kirjasto niitä täynnä.

Mutta kun kävelen kirjahyllyn eteen, tartun ihanan ja houkuttelevan näköiseen kirjaan ja luen takakannen ensimmäisen lauseen niin epätoivo iskee. Miksi en ikinä löydä hyviä kirjoja, miksi kaikki kirjat joihin vaistonomaisesti tartun on samaa paskakirjallisuutta? En edes oikeasti jaksaisi uskoa että kaikki nämä lukemattomat kirjat joita olen selannut olisi paskoja? Jollainhan niiden on täytynyt ansaita paikkansa kirjastossa? Jonkun takia ne on ylipäätään julkaistu, eikö niin?

Miksi sitten suuressa osassa kirjoista on niin tavattoman huono takakansiteksti? Mikäli kustannusyhtiö kirjoittaa takakannen tekstin ja se on ihan täyttä blaablaalbaa vitunpaskaa shaibaa alusta loppuun asti niin luulisi että itseään kunnioittava kirjailija sanoisi asiasta jotain? Mutta mitä tekee keskiverto kirjailija? Antaa ilmeisesti tekstin olla, jonka seurauksena useat ihmiset jättävät koko kirjan lukematta.

Toinen, mikä ärsyttää tavattomasti on se, että hyvillä kirjoilla on rumat kannet tai vaihtoehtoisesti huonoilla kauniit kannet? Miksi pilata hyvä kirja huonoilla kansilla (tai huonolla takatekstillä)? Tietenkin se on subjektiivista, erilaiset kannet ovat eri ihmisten mielestä hienoja janiinedelleen janiinedelleen, mutta mielestäni niiden kansien kanssa on turha alkaa kikkailemaan liikaa, yksinkertaisuus on kaunista, hyvä kirja puhuu puolestaan. Ja jos joku nyt aivan välttämättä haluaa turkata kirjansa kanteen jonkun tekotaiteellisen teoksen henkistä puolta kuvaavan valokuvan niin herranjumala palkkaisi edes jonkun, joka osaa toteuttaa tämän hienosti. Kyllä kaikentyylisistä kansista varmasti on mahdollisuus tehdä hienoja, jos tekijä osaa asiansa. Ne epämääräiset mukahienot näperrykset vaan ärsyttää.

Nuortenkirjahyllyä selailessa epätoivo yltyy entisestään. Kirjalla on mielttömän kaunis nimi, sillä on upeat kannet, takateksti alkaa sanoin "Elmerin isä on kuollut 3 vuotta sitten", tai "Tiina on yksinhuoltajaisän tytär", tai ehkäpä vaihtelun vuoksi "Pirkko on orpolapsi", tai jos hurjaksi heittäydytään niin ehkä jopa "Jusa on koulukiusattu", kirja paiskautuu takaisin hyllyyn. Oikeasti hei? Miksei perheellisistä kirjoiteta. Miksei muista kuin koulukiusatuista kirjoiteta? Miksei normaaleista asioista kirjoiteta?

En kuitenkaan väitä, etteikö näistäkin aiheista saisi kirjoitettua hyvää kirjallisuutta, mutta miksei joku voisi joskus kokeilla jotain uutta? Miksi kaikki haluavat ihan välttämättä kirjoittaa samoista loppuunkulutetuista aiheista uudelleen ja uudelleen ja uudelleen? Luulisi, että nykypäivän kirjailijat, kuten muutkin taiteilijat, haluaisivat rikkoa rajoja, kirjoittaa ilman mitään määräyksiä, ilman lainalaisuuksia. Niin toiset tekevätkin, mutta jotkut kirjoittavat saman tarinan kerta toisensa jälkeen. Kirjan, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Piste perässä ja menestysteos on valmis.

Eräänkin kerran luin oikein lupaavan kuuloista takakantta, kunnes selvisi, että päähenkilönä oleva (koulukiusattu) poika oppii vanhan rouvan kannustuksen avulla lentämään. Siis ihan oikeasti fyysisesti lentämään. Tämän jälkeen asetin kirjan hetimmiten takaisin paikalleen ja kirosin mielessäni. Missä on vertauskuvallisuus? Miksi poika ei voinut oppia lentämään vertauskuvallisesti, ja miksi tuntematon vanha nainen piti sekoittaa koko hommaan? Miksi, miksi, miksi en ikinä löydä hyvää kirjallisuutta.Onko muhun sisäänasetettu joku hyvien kirjojen karkotin.

Ehkä olen ikuisesti kirottu lukemaan samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen.

Myönnettäköön nyt kuitenkin, että kyllä niitä helmiäkin joskus sattuu tielle, olen vaan jotenkin ehkä turhankin kriittinen, enkä usein viitsi edes alkaa lukemaan kirjoja, jotka vaikuttavat vähääkään huonoilta. Hyviä puolestaan en tuppaa löytämään, kuten jo mainitsinkin.

Kaipaan niitä aikoja kun pienen pieni ala-asteikäinen Vimmu käveli kirjaston nuortenkirjahyllylle, nappasi kirjan käteensä, katsahti kantta ja käveli kirjaston tiskille kääntämättä takatekstiä edes näkyviin kertaakaan. Pienen pieni Vimmu pakotti itsensä kahlaamaan kirjan läpi, vaikka ensimmäiset sivut tuntuivatkin puuduttavilta ja keräsi tällätavoin itselleen useita loistavia lukukokemuksia, jotka minulta nykypäivänä puuttuvat, kiitos ihanan ennakkoluuloisen ja kriittisen asenteeni.

P.S. Kirjoitan tätä tekstiä kirjastossa ja kone aikani loppuu än yy tee NYT
P.P.S. Koska tietokoneajan loputtua kiertelin kirjastossa ja keksin satajayksi ärsyttävää asiaa lisää joten kirjoitin tämän loppuun kotiin päästyäni.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti