torstai 11. elokuuta 2011

aamukirkko, uskontoa ja filosofiaa

"Kantin visio on väkevä ja voimallinen. On yhtä lailla virheellistä väittää, että on olemassa 'alkuperäinen syy' kuin esittää, että sellaista ei ole. Nämä metafysiikan suuret kiistakysymykset koskevat maailmaa kokonaisuutena. Mutta maailma kokonaisuutena ei voi olla kokemuksiemme kohde -- maailma totaliteettina ei ole meille ilmenevän kokemustodellisuuden osa. Näin ymmärryksemme kategoriat eivät sovellu siihen. Emme voi ymmärtää maailmaa kokonaisuutena, emmekä tietää siitä mitään."

         Esa Saarinen - Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin


Meillä oli aamulla koulunalkajaisjumalanpalvelus ja siinä haukottelun ja virsien laulamisen yhteydessä mietin uskontoa ylipäätään. Pitkälti mietin omaa uskonnollisuuttani ja sen olemattomuutta. Mietin sitä kuinka turhauttavalta tuntui tunnustaa syntejä papin välityksellä ja kuulla papin kertovan kuinka Jumala on antanut ne kaikki anteeksi.

En epäile hetkeäkään etteikö synnintunnustuksemme sinäänsä olisi ollut ihan paikkaansapitävä. Varmasti jokainen meistä on joskus tehnyt jonkun surulliseksi ja aiheuttanut pahaa oloa teoillaan. En myöskään epäile etteikö suuri osa meistä haluaisi saada tätä anteeksi. Henkilökohtaisesti minua ei kuitenkaan hetkauta ollenkaan se, että pappi kertoo minulle Jumalan antaneen anteeksi ja armahtaneen, päästäneen minut synneistä. Se ihminen, keneltä haluaisin saada anteeksi on ainoastaan se, jolle olen pahaa oloa aiheuttanut.

En usko Jumalaan. En usko suurempiin voimiin,vaikka tahtoisin ehkä uskoa, sillä se saattaisi tuntua jollain tapaa helpottavalta. Tämän takia niin monet varmaan uskovatkin. Uskonto tuo turvaa ja tukee vaikeina hetkinä. Tietenkään uskovaiset itse eivät tiedosta tätä niinkään. Ainakaan "tosiuskovaiset", siis ne jotka todella täydestä sydämestään uskovat tietävänsä että jokin suurempi voima ohjaa tätä kaikkea. Olisihan typerää väittää tietävänsä jotain ihan vain koska se lohduttaa. Ei kaikki lohdullinen ole totta.

Jokatapauksessa. Luin filosofiaa ja mietin lisää uskontoa. Sinäänsä voin sanoa osittain samaistuvani Kantin ajatteluun. En minä sano tietäväni ettei mitään suurempaa voimaa ole olemassa. Sanon vain etten usko siihen, että minun pieni mieleni ei kykene ymmärtämään miten sellaisen olemassaolo olisi mahdollista. Toisaalta tämä jos mikä on minusta lohdullista. Minusta on äärettömän lohdullista ajatella, että kaikki todella olisi täydellisen loogista ja toimisi tiettyjen periaatteiden mukaan. Sellaisessa maailmassa uskon ja toivon eläväni, kauttaaltaan loogisessa ja järkiperäisessä maailmassa.

Kirkossa istuskellessani mietin myös, onko minusta hyvä että koululaisille pidetään edelleen, lukiossakin, pakollisia jumalanpalveluksia. Tähän en osaa vastata. Toisaalta koen sen turhanpäiväiseksi. Jokainen meistä on jo muodostanut (alustavan) käsityksensä uskonnosta ja uskonnollisuudesta, ainakin sen verran että koululaisjumalanpalvelukset tuskin muuttavat sitä. Jumalanpalvelus vei tänäänkin aikaa matematiikan tunnilta, enkä ymmärrä miksi virsien veisaaminen oli niin tärkeää, että se aika riistettiin meidän opiskelustamme.Toisaalta en näe syytä miksei meitä luterilaisia saisi pakottaa kirkkoon aina sillontällöin. Eihän siitä kukaan erityisesti innostu, mutta harvoin kukaan rupeaa erityisemmin protestoimaankaan. Eikä poisjättäytyminenkään äärettömän vaikeaa ole.

En ymmärrä myöskään kiihkoilua siitä, että kaikki turha uskonnon korostaminen pitäisi poistaa. Onhan se outoa, että meitä kasvatetaan näinkin uskonnollisesti, vaikka nykypäivänä uskonto ei ole monillekaan nuorille maailmaajärisyttävän tärkeää. Väitän kuitenkin, että tietty uskonnollisuus lapsena on vaikuttanut siihen, millaiseksi ihmiseksi olen kasvanut. Ei se ole tehnyt minusta uskonnollista ihmistä, mutta olen takuulla muuttunut ihmisenä johonkin suuntaan kristinuskon takia.

Tästäkään en osaa loppujenlopuksi sanoa mielipidettäni. Toisaalta olisi mielenkiintoista nähdä, millaiseksi olisin kasvanut ateistisessa ympäristössä, mutta toisaalta en näe puoliuskonnollisen kasvatuksen aiheuttaneen mitään harmia elämääni. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tulevat lapseni (jos niitä tulee? aika näyttää) haluan kasvattaa ateistisesti. Lapsillani on mielestäni oikeus muodostaa mielipiteensä uskonnosta täysin puolueettomasti ja kasvaa ympäristössä jossa he saavat tietoa juuri siitä uskonnosta mistä milloinkin haluavat.


Täytyy nyt mainita, että olen minä isosenakin toiminut. Olen lukenut Raamattua enemmän tai vähemmän ja ottanut selvää asioista. En kuitenkaan tunnu kertakaikkiaan saavan kiinni kristiuskosta. En vain usko. En koe sitä sen enempää huonoksi kuin hyväksikään piirteeksi, enkä tee meteliä asiasta. En koe että kukaan olisi huonompi tai parempi ihminen uskoi tai ei. Minä vain en usko, enkä kykene ymmärtämään sellaista puhdasta, vilpitöntä ja lapsellista uskoa, jotka toiset tuntuvat omaavan. Ehkä sekin johtuu osin kasvatuksesta. Tiedä häntä.

En edes oikeastaan tiedä mikä tämän tekstin pointti oli, paloin vain halusta kirjoittaa sen. Kerrankin tähän blogiin ilmestyi pitkä ja asiapitoinen teksti. Jokin kappale jäi kyllä kaihertamaan mieltäni huonoudellaan, mutten oikeastaan enää muista mikä kappale se oli, eikä asia häiritse minua niin paljoa, että jaksaisin sitä etsiäkään joten who cares. Nauttikaa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti