perjantai 4. marraskuuta 2011

I want candy - toukasta perhoseksi


Olen viettänyt viimeisen tunnin uppoutuneena bloggauksen ihmeelliseen maailmana. Mutta hei, älkää turhaan innostuko, en ole kirjoittanut Italia-postauksia. Olen selannut kymmeniä vasta-alkaneita lifestyleblogeja sekä muutamia, jotka eivät ole koskaan saaneet tuulta alleen.

Hämmästyin siitä uusien bloggaajien aallosta, johon törmäsin. Tuntuu, että nykyään jokaisella 13-18 vuotiaalla on oma blogi. Onhan se mukavaa ja ymmärrän blogin pitäjien näkökulman enemmän kuin hyvin. Omien asioiden nettiin jakamisesta saa sellaista outoa tyydytystä, jota ei juurikaan muusta saa. Kuka vain voi lukea juttujasi, kuka vain voi eksyä blogiisi ja saada tietää olemassaolostasi. Ja tuskin cosmopolitanin, demin ja missmixin jutut menestyneistä lifestyle/muoti -bloggaajistakaan vähentävät nettiin tulvivien uusien blogien määrää.


Muistan ensimmäisen blogini. Perustin sen päästyäni yhdeksänneltä luokalta, kesän 2009 alussa. Bloggauksesta oli tuolloin muotoutumassa pikkuhiljaa tai hieman nopeammin valtavirtajuttu. Jokatapauksessa jokatoisella ircgalleriassa ihailemallani ihmisellä oli oma blogi ja halusin kuulua kyseiseen joukkoon. Ennen ensimmäistä blogger blogiani olin toki yrittänyt muutamaan otteeseen luoda blogia mm. vuodatus.netin avulla, mutta pienenä ja ei niin nörtähtäneenä en onnistunut saamaan aikaan juuri mitään julkaisemisen arvoista. Tiedä sitten, onko minulla vieläkin joku tili kummittelemassa kilpailevien blogisivustojen syövereissä.

Jokainen on varmaan joskus törmännyt eksyneen oloisen aloittelevan bloggaajan blogiin. Lukijoita on 3, ne parhaat kaverit ja tekstien taso ei todellakaan ole mitään päätähuimaavaa. En poikennut näistä bloggaajista millään tapaa. Kuuluin samaan joukkoon, joka yritti uidaräpiköidä atlantin tai edes itämeren yli yhdessä yössä. Toisin sanoin blogini oli huono, tyyliä kaksi kuvaa ja tekstinpätkä, joka oli täynnä itsestäänselvyyksiä, huonoja sisäpiirijuttuja ja hymiönraiskausta. Lovely, ehhhh? Olin tavallinen galleriassa kasvatettu japanista mukakiinnostunut pikkuernu nörtinalku. Enkä edes häpeä, olin mitä olin, tein mitä tein ja tähän on tultu.

Yritin yrittämisen jälkeen olla uskollinen blogilleni, mutta lopulta se kuivui kasaan. En jaksanut kirjoittaa ja aloin itsekin sisäistää, ettei rakas virtuaalipäiväkirjani mikään menestys ollut. Enkä nyt tarkoita sitä, että esimerkiksi lukijamäärä olisi suoraan verrannollinen blogin tasoon, tiedostan vain sen faktan, että blogini oli hieman keskivertoa huonompi ensiblogi. Jätin kyseisen blogin kirjoittamisen hetkeksi. Myöhemmin blogista muotoutui niinsanottu itsenietsiskelyblogi, joka sisälsi asiatekstejä ja hieman vähemmän asiatekstejä. Kuitenkin kyseinen blogi erosi selvästi esimerkiksi nykyisestä vimmu-keskeisestä blogistani.

vimmu viistoista vee

Hauskaa tästä kaikesta tekee se (ja on muuten todella hauskaa, ihan melkein naurattaa), että vimmusyndrooma on oikeastaan se täsmälleen sama blogi, jonka perustin kaksi ja puoli vuotta sitten nimellä I want candy (joku oli karkkiaddikti ja kuunteli good charlottea). Olen toki vaihtanut nimeä, vaihtanut banneria, ulkoasua, blogin osoitetta ja poistanut valtaisan kasan tekstejä, mutta käytännössä blogi on sama. Joten aikavarmasti lukijoiden joukosta löytyy myös pari sellaista ihmistä, jotka ovat seuranneet blogini muodonmuutoksia ja kehitystä aina toukasta... jos nyt ei perhoseksi niin ainakin lihavammaksi toukaksi asti. Oikeastaan osaisin nimetä muutaman, jopa nimeltä. Siis lähinnä ne 3 kaveria, jotka ensimmäistä blogiyritystäni säälistä lukivat.

Tästä pääsenkin pointtiini eli siihen, että vaikka ensimmäisen blogin kirjoittaminen voi tuntua enemmän tai vähemmän takkuiselta, lukijamäärä olemattomalta ja motivaatio tahtoo kadota, niin mikäli ihminen oikeasti tykkää purkaa ajatuksiaan (tai mitä ikinä blogiinsa purkaakaan) kaiken kansan nähtäväksi, niin ei kannata lannistua ja lopettaa. Tai ainakin kannattaa aina aloittaa rohkeasti alusta.

Jokaisella kestää varmasti hetki (jos toinenkin) löytää tapa ilmaista itseään bloginsa kautta. Verbaalista lahjakkuutta karttuu vuosien myötä ja samalla ajatukset kehittyvät. Itse en ainakaan edes haluaisi nähdä ensimmäisiä blogitekstejäni, silkasta myötähäpeästä. Mutta toisaalta, jos en olisi koskaan käynyt läpi noloja alkuvaiheitani, niin en olisi ikinä päässyt tähän pisteeseen. (Saanpas itseni kuulostamaan siltä, että olisin nykyään hyväkin bloggaaja... no ainakin olen parempi kuin ennenmuinoin).

Mutta rakkaat ensibloggaajat, viestini teille pähkinänkuoressa: antakaa itsellenne aikaa oppia. Yrittäkää, kokeilkaa, antakaa itsenne ja bloginne kehittyä. Jokainen innokas bloggaaja löytää varmasti ajallaan sen oman juttunsa, oman tyylinsä, sen jonkin, joka saa kirjoittamisen ja kuvien postauksiin ahtamisen tuntumaan luontevalta.
(Ja opetelkaa muokkaamaan blogin ulkoasua. Hankkikaa edes kiva banneri. Jos ette itse osaa sellaista väsätä, niin pyytäkää apua, joku varmasti osaa. Tulkaa vaikka kiskomaan minua hihasta, autan enemmän kuin mielelläni.)

ps. Postauksen alusta voitte bongata I want candyn bannerikuvan, sen aidon ja alkuperäisen. Täytyy kyllä myöntää, että näin vuosienkin jälkeen toi saippuakuplapyssy on ehkä hienointa mitä omistan.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti