tiistai 10. tammikuuta 2012

tyylilyyli ja sen tukka

Sanotaan, että ihminen on kauneimmillaan seitsemäntoista vuotta vanhana. Kahdeksantoistavuotispäivän pitäisi siis olla alamäen alkua. Ei päde minun kohdallani. Ehkä olen luonnonoikku tai sitten vain poikkeus, joka vahvistaa säännön. Olen kauneimmillani. Ehkä olen vihdoin löytänyt tyylini.. tylsyydestä.


Toisille sopivat räväkät ja värikkäät meikit. Toiset kantavat oman vahvan tyylinsä ja antavat sille oikeutta koko olemuksellaan. Mulla on alikäytetyt sateenkaaripolvisukat ja liian paljon mustia vaatteita. Näytän itseltäni. Ehkä. En oo koskaan miettinyt tyyliä liian paljoa.

Esiteininä kävin läpi ernukautta, kaiken piti olla värikästä, hämmentävää ja mahdollisimman kawaii. Tahdoin erottua. Tahdon edelleen erottua. Mun elämässä vaatteiden merkitys ei ole olla jotain, joka saa mut näyttämään samalta kuin kaikki muut. Mun elämässä vaatteiden merkitys on olla jotain, missä mun on mukava olla ja jotka päällä tunnen olevani mahdollisimman kaunis, mutta samalla mahdollisimman minä. Eikä se ole helppoa.


Toisaalta toivoisin, että en ois näin nössö. Toivoisin, että mulla olis sitä rohkeutta, joka saa ihmiset pukemaan päällensä yllättäviä ja idealistisia asukokonaisuuksia, joita ei näe jokaisen kadun varrella.  Toisaalta oon tällä hetkellä poikkeuksellisen tyytyväinen tyyliini, joka koostuu kivoista farkuista ja peruspaidoista. Rakkauteni hameita kohtaan tosin kestää toivon mukaan ikuisesti.

Oikeastaan oon elänyt viime vuodet kuvitellen, että ei mulla kai mitään erityistä tyyliä olekaan. On vain kasa kivoja ja ei niin kivoja vaatteita, jotka sopii tai ei sovi mulle ja yksi sisko, jolla on aina ehdotuksia päällepantavaksi. Kuitenkin ihminen, ehkä kaksikin, on sanonut mulle, että mulla on kiva tyyli. Omanlaiseni. Että näytän siltä, millainen mun ulosantikin on. Ja jos näin todella on niin voin olla aika tyytyväinen itseeni. Musta on mahtavaa olla minä ja voi kuinka mahtavaa olisikaan näyttää multa. Hoho.


Leikkasin hiukseni kesällä 2010. Sen jälkeen oon lyhentänyt otsatukkaa ja latvat on taidettu katkoa peräti kerran. Tänä aikavälinä mun hiukset on päässyt kasvamaan ehkä jppa ennätyspitkiksi. Viime keväästä asti oon haaveillut polkkatukasta, jonka joskus leikkaan, mutta nyt en enää tiedä uskallanko. Oon salaa rakastanut huonokuntoiseen blondiin liehulettiini, jonka voi pörröttää, sekoittaa ja jonka kanssa on kerrassaan syntisen helppoa feikata piilokalju.


Kun muistelen elämääni lyhyen tukan kanssa, tulee mieleen vaan tuska siitä, kuinka se tuntui olevan aina huonosti. Pelkään, että hiukset näyttäisi lyhyenä vielä ohuemmilta ja asettuisi aina väärin. Lyhyitä hiuksia pitäisi kaiketi jaksaa laittaa päivittäin ja pipokaan ei toimisi niin helppona pelastuksena. Olen umpikujassa. Pelkään jumahtavani pitkään tukkaan. En vain osaa kuvitella siitä luopumista, vaikka hiukset uusiutuva luonnonvara onkin.


Siksi esitäkin ehkä ensimmäistä kertaa kysymyksen lukijoille: Mitä teen? Leikkaanko hiukseni, vai elelenkö pitkän tukkani kanssa, kunnes kyllästyn lopullisesti? 

Ihan näin kilometripitkää postausta rytmittääkseni ja lyhyttä tukkaa huonosti havainnollistaakseni lisäsin postaukseen (loistokkaasti) muokattuja kuvia lyhyestä tukasta, sekä muutaman vanhan kuvan.

8 kommenttia :

  1. Mie kyllä tykkään sun nykysistakin hiuksista! Mutta jotenki oon aina ite haaveillu blondeista lyhyistä hiuksist, joten sanon että ehottomasti lyhyt ois kiva nähä sun päässä! :)))

    VastaaPoista
  2. okei! huuuh hui jännittävää :D mutta kiitos ihan hirmusti mielipiteestä! :)

    VastaaPoista
  3. Ehdotan samaa mitä ehdotit mulle! ;)) Mä oon nimittäin tällä hetkellä enemmän kun tyytyväinen ja enemmä kun rakastunut tähän lyhyempään <3

    VastaaPoista
  4. huuuh okei! apua ehkä joku päivä vielä uskallan :o

    VastaaPoista
  5. mikä sinäkin muka olet toisia dorkiksi sanomaan. aiai sinua.

    VastaaPoista
  6. Minä sanon vain että PIILOKALJU !!!! (säkin ehdotat sitä aina mulle niin samalla mitalla takasin homppelipoju <3)

    VastaaPoista
  7. hoho piilokaljussa on kyl sitä jotain....

    VastaaPoista