maanantai 30. tammikuuta 2012

maanantaisin

- mulla on hyppytunti, jonka suunnittelen aina viettäväni kuvisluokassa tehden kuvistöitä eteenpäin, mutta päädyn lähes poikkeuksetta viettämään kotona syöden hyvää ruokaa ja katsoen frendejä. (tää hyppytunti on esim nyt. tänään ruokana oli ravioleja ja tomaattikastiketta)
- mun tekee aina mieli nukkua päiväunet. josko tänään saisi vähän ummistaa silmiään puoli neljän jälkeen?
- tuntuu siltä, ettei tule selviytymään perjantaihin asti. tänä maanantaina ei tunnu siltä, enkä tiedä mistä se johtuu. oikeastaan tuntuu että huomenna on jo perjantai. weeteeäf.
- ei tarvitse tehdä matikan läksyjä.
- on melkoinen saavutus jaksaa laittaa hame päälle. (tai ylipäätään mitään muuta kuin collarit ja abihuppari)


kirjoitin eilen lastenkirjan. julkaisuviestinnän kurssia varten. se on oikeasti ihan melko hyvä. oon kuvittanut sen jo ennen kirjoittamista. tänään teen kuvat valmiiksi. huomenna... ylihuomenna... tai joskus muulloin kasaan sen kirjaksi. aika amazing. enpä olisi uskonut että saisin sitä koskaan valmiiksi. hoh.

peeäs. mitäkakkaa miks tää teksti on näin vammasen kuulosta. en taida kirjottaa tän enempää, turhautumus. no oikeestaa ei ollu kyllä enää asiaakaan ja pitää lähteä kouluun adios.

lauantai 28. tammikuuta 2012

päkiä on hassu sana

Oon käynyt elämäi aikana baarissa tasan kolme kertaa. Toissapäivänä Meri täytti 19 vuotta ja eilen valloitettiin Lahden yöelämää. Korkokengissä tanssiminen tuntuu edelleen päkiöissä, mutta ei kaduta. Onnistuin jollain ihmeellä jopa pääsemään sisään siskon asuntoon ihan itse avaimilla. Ei sillä, että olisin ollut liian humalassa onnistuakseni, mutta lukot voi oikeasti olla selvänäkin hämmentävän vaikeita avata.


Tanssiminen on oikeasti ihan mahtavaa. Oon aina ollut vähän turhan tiedostavainen itsestäni ja jokaisesta pienestä liikkestäni, kun tanssin. En oo mikään tanssija, joten pelkään aina vaikuttavani oudolta tai näyttäväni typerältä. Eilen ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Eikä sen pitäiskään. Ainahan sitä törmää ihmisiin, jotka tanssii täysillä, vaikkei osaiskaan täydellisesti. Mä arvostan niitä ihmisiä. Oikeasti. 


Aamulla (päivällä) heräsin kivasti  siskon sohvalta ja ollaan vietetty käytännössä hela dagen katsoen sinkkuelämää tai muita televisio-ohjelmia. Juustomeetvurstikurkkuaromisuola -sämpylätkin maistui täällä melkein yhtä hyviltä kuin mummolla. Jäävesi se sijaan ei oo ehkä ikinä maistunut näin jumalaiselta. Tai mars-jäätelöt. Nam.


Tahdoin ikuistaa tän olotilan, fiiliksen ja kaiken kuviin, joten etsin käsiini (pyysin siskoa etsimään) mun vanhan pokkarikameran, jonka oon ikäänkuin lahjoittanut armaalle sisarelleni. Hittovie tätä nostalgiaa.


Jos tänään olisi kuulunut olla krapula, niin miten voi tuntua näin mahtavalta.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

blogit, kirjat ja matematiikka.. houkutteleva otsikko.

Oon vilpittömän kiitollinen, ettei blogit olleet näin suuressa suosiossa mun ollessa nuorempi. Siis sellainen kaksitoista tai kolmetoista vuotias, jotka on nuorimpia bloginpitäjiä, joihin oon toistaiseksi törmännyt. En nyt ota kantaa blogeihin, joita oon vilkuillut tai lueskellut.

Mun oman gallerian päiväkirjan lukeminen tuottaa jo siinä määrin myötähäpeää, etten uskalla edes kuvitella kuinka paljon myötähäpeää kokonainen blogi vimmu12veen ajatuksia ja mukahenkevyyksiä vois aiheuttaa. Ehkä yhtä paljon kun vimmusyndrooma mulle viiden vuoden päästä, kuka tietää.

Kuudennella ja seitsemännellä, ehkä kahdeksannellakin luokalla kirjoitettiin Tiian ja Merin kanssa yhteistä päiväkirjaa. Jokainen piti kirjaa milloin viikon ja milloin pari kuukautta, fiiliksen mukaan, ja kirjoitteli sinne syvimpiä tuntojaan tai satunnaisia mieleen tulevia asioita. Oikeastaan kirjoihin on ikuistettu pari loistavaa jatkokertomustakin. Ihan kunnon kliseisiä romanttisia novelleja.

Eniveis. Oon useasti miettinyt, yksin ja kavereiden kanssa, mitä olisi tapahtunut, jos blogit olisi olleet niihin aikoihin tällaisessa suosiossa. Olisiko ollut mahdollista, että kolmen... neljän... viiden täyteen sutatun ja kirjoitellun kirjan sijaan meillä olisi kasa nostalgisenhäpeällisiä tiedostoja koneen syövereissä tai mikä pahinta... netissä.

Jotenkin koitan uskotella itselleni, että ei me oltaisi oltu niin typeriä, että oltaisiin laitettu kirjat nettiin. Ei me oltaisi. Ne kirjat kuitenkin sisältää niin salaista materiaalia, kun nyt kolmetoistavuotiaiden osaa kuvitella kirjoittavan. You'll never know.

Mä en edes tiedä mikä tän tekstin funktio oli. Ehkä vaan se, että saan kirjoittaa jotain. Kirjoitin. Tadaa. Ookoo, nyt kun mietin niin pitäähän tähän postaukseen jotain sisältöäkin ahtaa voi herranenaika.

Joten hei. Kaikkihan tykkää matikasta? Ja kaikki tykkää tytöistä, joilla on söpö ääni ja hassu tapa selostaa asioita? Ja kaikki tykkää piirtämisestä. Etenkin tusseilla piirtämisestä silloin kun se vaikuttaa oudon vaivattomalta. Nää videot on jotain niin rakkautta, että kannattaa kattoa kaikki youtubesta löytyvät. Oon ikuisesti kiitollisuudenvelassa sille irkkaajalle, joka tämmöisen rakkauden mulle ekaa kertaa linkkas.

Jos joku on huomannu ja ihmetelly tota twitterboksissa näkyvää viserrystä siitä, että kuolasin päälleni, niin nää videot on syynä siihen. Oikeesti oon ehkä retardein ihminen jonka tunnen. Unohdin suuni auki ja havahduin siihen, että suusta valu kuolaa pöydälle ja pöydältä mun jalalle. Hoho. Olkaa hyvät, hitto oon antelias, ei sitä jokapäivä saa ilmaseks näin hienoja mielikuvia eh?


tiistai 24. tammikuuta 2012

Epävirallinen vastaväripäivä

Heräsin aamulla liian myöhään, päätin laittaa päälleni violetit farkut ja hetken päästä hymyilin kauniisti vastaväreihin pukeutuneelle peilikuvalleni.

I don't get it. Miten voi tuntea itsensä samalla lastenohjelman juontajan tai vähintäänkin leikkikerhonvetäjän näköiseksi, että äärettömän söpöksi. Viihdyin pitkästä aikaa ihan oikeasti vaatteissani ja tuntui, että sain niistä törkeesti lisää energiaa ja vipinää pikkuisiin jalkoihini. 

keltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainen


keltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainen

Ehkä vastavärit niksautti jotain mun pään sisällä, mutta olin hyppytunnilla hämmästyttävän halukas ilmaisemaan kaikkein kärkevimpiä mielipiteitäni ja keskusteltiin kavereiden kanssa oikeasti ihan fiksuista asioista. Sain kamalasti uutta pohdittavaa pitkille (alle kilometrin mittaisille) koulumatkoille  täällä eteläsuomen hyytävissä pakkasissa.

keltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainen


keltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainenviolettikeltainen

Äidinkielessä oli kielioppikoe ja mun intuitio mahtaa tuoda mulle ainakin kolme pistettä... viidestääkymmenestä. Matikasta oli järjettömästi läksyä, joten pidettiin Tiian kanssa pienimuotoiset laskutalkoot ja siinä sivussa kanakastikkeensyömisjuhlat. Ne lukijat jotka ei oo koskaan lukeneet mun (vaatimattomasti maailman parhaan) kanakastikkeen ohjetta, voi etsiytyä sen pariin sivupalkin kautta. Oikeasti, se on vähintääkin vilkaisemisen arvoinen ohje. NAM! 

Iltasella päätin harrastaa sekä irkkirageamista, että irkkirageparttailua. So nice. Mutta pahamieli meni huspois joten turhaan jauhan siitä täälläkään. Huomenna on päiväuus ja ties mitä se tuo tullessaan.


Tiesittekö muuten, että samalla kun vastavärit korostaa toisiaan, ne myös ärsyttää ihmisen silmää. Hoh.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

vaalisalaisuus

Mun mielestä vaalisalaisuus on upea asia. Mut herätettiin äskettäin kauneusunosiltani ja raahattiin paikalliselle äänestyspaikalle. Raapustin lappuun numeron ja kukaan ei saa koskaan tietää, mikä numero se oli. Rakastan sitä tunnetta, kun mulla voi olla mielipide (joka tosin ei ole kovin vahva, koska oon kaikkea muuta kun poliittisesti valveutunut kansalainen) jota mun ei oikeasti tarvitse kertoa kenellekään. Joka kerta, kun joku kysyy ketä äänestin, voin vaan vedota vaalisalaisuuteen. Sanoa, etten halua kertoa ja mun ei tarvitse kertoa. This feels just great.


Kun nyt vaaleista puhutaan, niin sen verran haluan sanoa, että juuri edellämainitun poliittisen valveutumattomuuteni takia äänestys ei oikeastaan kiinnosta mua. Mun ääni ei tule olemaan ratkaiseva ääni. Ehkä se voisi olla yksi ratkaisevista äänistä, mutta toisaalta  kyllä se mun ääntä edeltäväkin ääni ratkaisee. Mua ei tarvita äänestämään. Ja kerta mun äänellä ei ole merkitystä, eikä sillä, kuka presidentiksi tulee ole mulle suurtakaan merkitystä, niin en nää äänestämisessä järkeä. Itselleni siis. Äänestin silti.

Kyllä mä oikeasti jollain tasolla toivon, että joskus mua alkaa kiinnostaa politiikka ja jaksan ottaa asioista selvää edes sen verran, että seuraavissa kunnallisvaaleissa osaan äänestää. Silloin mun äänellä on huomattavasti suurempi merkitys.

Oli mulla muutakin asiaa. Oon syönyt tänään syntisen hyvää fetasalaattia. Ohjelmassa on seuraavaksi psykologian kolmoskurssin kirjan lukeminen ja yhden lastenkirjan kirjoittaminen. Jos nämä on iltaan mennessä tehty, niin väittäisin, että ei ole huono saavutus yhden päivän puuhailuiksi. Haha.

torstai 19. tammikuuta 2012

Pannukakku



Laitoin vahingossa puoli videota mustavalkoiseksi ja nukkumaanmenoaika meni kaksi tuntia sitten. Hyvää yötä.

tiistai 17. tammikuuta 2012

uimakouluikäinen

Kello puoli kaksitoista ja dataan vanhassa kokouimapuvussa.
Logiikka? No sitä ei ole. 

Pohdin mahdollisuutta äänestää vaaleissa ja mahdollisuutta olla äänestämättä. Annan pupuille ruokaa ja suunnittelen suihkuun menoa. 



Tänään piirsin ja laskin matikkaa. Huomenna on kouluviikon raskain päivä. Vauvakuvat on kivoja. Mulla oli vauvana hirmuisen pulleat posket ja isot silmät. Kuolasin paljon.

Peeäs oon toi pieni ja retardimpi lapsi.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Erittäin hurjistunut merisiili

Oon kehittäny itelleni sekä uni- että ruokarytmin. Oon saanut kaverilta postikortin. Tänä viikonloppuna teen joulukortit loppuun. (kuinka ajoissa voi ihminen olla?)

Eilen oli sähkökatkos ja laskin matikkaa tietokoneen valossa. Sähkökatkot on muuttunu sitten sen ajan kun olin vielä pienempi pieni vimmu.

 
Tänään meillä on hesburgermiitti kavereiden kanssa. Siis "kulutetaan loppuun vanhenevat etukupongit" tapahtuma. Illalla mahdan olla koneella ja kenties tehdä jotain hyödyllistäkin. Koulujuttuja? Ehkä jos kiinnostaa. Ja senhän nyt tietää kaikki ettei kiinnosta. Sunnuntaina sitten.


Oon saanut karsittua paikkoja, joihin haen opiskelelmaan ja nyt mulla on jäljellä enää sopiva määrä paikkoja, jonne hakea. Muutama päivä sitten luin cosmon vuosihoroskoopista syyskuun horoskooppia ja ymmärsin, ettei mulla ole mitään käsitystä siitä, missä tuun olemaan tän vuoden lopussa. Saatan asua melkein missä vaan.

Tänään tajusin, että mikäli saan opiskelupaikan niin mun pitää uskaltaa mennä ihan uuteen kouluun ihan yksin. Enkä todellakaan oo ihminen, joka tykkäisi (uskaltaisi) tehdä asioita yksin. Oon kaikkea muuta. Mua pelottaa, jännittää ja kiinnostaa.


Tiedättekö muuten kun on niitä kertoja kun kuvaa itseään, eikä kuva tuppaa onnistumaan. Sitten on niitä kertoja, kun kaikki kuvat tuntuu onnistuvan. Arvatkaa kummanlainen oli eilinen kuvauskerta, jonka saldoa nämä kuvat on? terveisin: toi oikeasti täysin eialkoholinvaikutuksenalaisena keskimmäisessä kuvassa posettava hemaiseva nuori naikkonen.

tiistai 10. tammikuuta 2012

tyylilyyli ja sen tukka

Sanotaan, että ihminen on kauneimmillaan seitsemäntoista vuotta vanhana. Kahdeksantoistavuotispäivän pitäisi siis olla alamäen alkua. Ei päde minun kohdallani. Ehkä olen luonnonoikku tai sitten vain poikkeus, joka vahvistaa säännön. Olen kauneimmillani. Ehkä olen vihdoin löytänyt tyylini.. tylsyydestä.


Toisille sopivat räväkät ja värikkäät meikit. Toiset kantavat oman vahvan tyylinsä ja antavat sille oikeutta koko olemuksellaan. Mulla on alikäytetyt sateenkaaripolvisukat ja liian paljon mustia vaatteita. Näytän itseltäni. Ehkä. En oo koskaan miettinyt tyyliä liian paljoa.

Esiteininä kävin läpi ernukautta, kaiken piti olla värikästä, hämmentävää ja mahdollisimman kawaii. Tahdoin erottua. Tahdon edelleen erottua. Mun elämässä vaatteiden merkitys ei ole olla jotain, joka saa mut näyttämään samalta kuin kaikki muut. Mun elämässä vaatteiden merkitys on olla jotain, missä mun on mukava olla ja jotka päällä tunnen olevani mahdollisimman kaunis, mutta samalla mahdollisimman minä. Eikä se ole helppoa.


Toisaalta toivoisin, että en ois näin nössö. Toivoisin, että mulla olis sitä rohkeutta, joka saa ihmiset pukemaan päällensä yllättäviä ja idealistisia asukokonaisuuksia, joita ei näe jokaisen kadun varrella.  Toisaalta oon tällä hetkellä poikkeuksellisen tyytyväinen tyyliini, joka koostuu kivoista farkuista ja peruspaidoista. Rakkauteni hameita kohtaan tosin kestää toivon mukaan ikuisesti.

Oikeastaan oon elänyt viime vuodet kuvitellen, että ei mulla kai mitään erityistä tyyliä olekaan. On vain kasa kivoja ja ei niin kivoja vaatteita, jotka sopii tai ei sovi mulle ja yksi sisko, jolla on aina ehdotuksia päällepantavaksi. Kuitenkin ihminen, ehkä kaksikin, on sanonut mulle, että mulla on kiva tyyli. Omanlaiseni. Että näytän siltä, millainen mun ulosantikin on. Ja jos näin todella on niin voin olla aika tyytyväinen itseeni. Musta on mahtavaa olla minä ja voi kuinka mahtavaa olisikaan näyttää multa. Hoho.


Leikkasin hiukseni kesällä 2010. Sen jälkeen oon lyhentänyt otsatukkaa ja latvat on taidettu katkoa peräti kerran. Tänä aikavälinä mun hiukset on päässyt kasvamaan ehkä jppa ennätyspitkiksi. Viime keväästä asti oon haaveillut polkkatukasta, jonka joskus leikkaan, mutta nyt en enää tiedä uskallanko. Oon salaa rakastanut huonokuntoiseen blondiin liehulettiini, jonka voi pörröttää, sekoittaa ja jonka kanssa on kerrassaan syntisen helppoa feikata piilokalju.


Kun muistelen elämääni lyhyen tukan kanssa, tulee mieleen vaan tuska siitä, kuinka se tuntui olevan aina huonosti. Pelkään, että hiukset näyttäisi lyhyenä vielä ohuemmilta ja asettuisi aina väärin. Lyhyitä hiuksia pitäisi kaiketi jaksaa laittaa päivittäin ja pipokaan ei toimisi niin helppona pelastuksena. Olen umpikujassa. Pelkään jumahtavani pitkään tukkaan. En vain osaa kuvitella siitä luopumista, vaikka hiukset uusiutuva luonnonvara onkin.


Siksi esitäkin ehkä ensimmäistä kertaa kysymyksen lukijoille: Mitä teen? Leikkaanko hiukseni, vai elelenkö pitkän tukkani kanssa, kunnes kyllästyn lopullisesti? 

Ihan näin kilometripitkää postausta rytmittääkseni ja lyhyttä tukkaa huonosti havainnollistaakseni lisäsin postaukseen (loistokkaasti) muokattuja kuvia lyhyestä tukasta, sekä muutaman vanhan kuvan.

lupauksista ja muutoksista

Vuoden alku on siitä ahdistavaa aikaa, että ihmisen pitäisi lunastaa lupauksensa. Uusi alku 2012 on vihdoin tullut. Kesäkuussa voi jo rauhassa heittää pyyhkeen kehään ja todeta, ettei muutosta tapahtunut sen paremmin tänä vuonna kuin edellisenäkään. Loput vuodesta on helppo ottaa rennosti, kun lupaa itselleen ryhdistäytyvänsä ensi vuonna. Uusi alku 2013.

Vuoden vaihde on selkeä merkki siitä, että aika on kulunut. Vuosi on hyvän ja optimaalisen mittainen ajanjakso, joten vuoden välein on luonnollista tehdä lupauksia tulevasta ja muistella mennyttä. Uudenkuukaudenlupausten teko ei kuulosta lainkaan niin järkeenkäyvältä kuin uudenvuodenlupaukset kuulostavat.

En kuitenkaan ymmärrä uudenvuodenlupauksia. Ainakaan ihan täysin.

Kuvitellaan, että ihminen ei ole tyytyväinen elämäänsä. Ihminen kokee olevansa liian laiska ja polttavansa liikaa tupakkaa. Miksi tupakoinnin lopettamiseen vaaditaan uusi vuosi? Muutosten aika kuuluisi olla aina, kun ihminen kokee tarvitsevansa muutosta. Uskallan muutenkin epäillä, että vuoden alussa tehtyjen lupausten onnistumisprosentti ei ole sen suurempi, kuin muidenkaan lupausten.

Tärkeintä lupauksissa on motivaatio. Motivaatio on se pieni tekijä, joka erottaa tyhjät lupaukset niistä, joita ihminen alkaa oikeasti tavoitella. Toinen tärkeä asia on päätös onnistua. Ihminen kykenee yllättämään itsensäkin, kunhan uskaltaa päättää muuttaa asioita. Todella päättää, että tällä kertaa lupaus ei jää ainoastaan lupaukseksi. Kuten niin moni muukin asia, tämä kaikki lähtee sisältäpäin. Näin ainakin minun mielestäni. Tiedä sitten.

En jotenkin koe, että tämä teksti vastaa mitenkään sitä tekstiä, mikä mulla oli alussa mielessä, mutta pointti tulee mahdollisesti selväksi. Itsehän en koe, että mun elämässä olisi niin paljoa muuttamisen varaa, että tahtoisin edes tehdä pitäviä päätöksiä muutoksesta vuodelle 2012. Toivon, että vuosi tuo mukanaan juuri niitä muutoksia kun haluaa tuoda. Vaihtelun vuoksi.

maanantai 9. tammikuuta 2012

skanneri ei toimi edelleenkään

Mulla on maailman ylipäheimmät violetit farkut. Metsästin näitä ehkä kuukauden ja nyt mulla on ne. Ihana lisä turkoosinvihreiden tovereidensa rinnalle. Tänään revin pinkfloyd- paitani (jonka isi lahjoitti mulle saaden leveän hymyn tyttärensä kasvoille) housujen sisältä pois ja siitä eteenpäin oon tuntenut itteni pieneksi tontuksi, joka kerta kun katson itseäni peilistä. Violetit farkut ja niin iso paita. Pipo vedetty päähän ja hiukset mitensattuu.

Loppuillan suunnitelmat on varsin yksinkertaiset, mutta sitäkin yllättävämmät. Aion mennä ajoissa nukkumaan. Siis ihan oikeasti ajoissa. Aion tämän tekstin jälkeen sulkea koneen, hipsiä suihkuun ja sitten sänkyyn tuutimaan. En tiedä onko mulla jonkin krooninen univaje, mutta sen tiedän, että liian vähä uni ei ainakaan auta mua selviytymään ihan liian raskaista kouluviikoista.

Enkä saanut tänäänkään tehtyä diplomityötä, kuten en myöskään saanut kirjoitettua niitä jo turhankin paljon mainostettuja blogitekstejä. Mutta oikeastaan tämä blogi on viimeinen asia, josta haluan ottaa stressiä, koska sitä on jo ihan riittämiin.

motivaatiohukka

Meidän skanneritulostimen mukana tullut skannausohjelma on asennettu ainoastaan isin vanhalle työkoneelle, joka on ties missä ja toimii ties miten huonosti. Asennuslevykkeen sijainti on tätäkin hämärämpi. Ja mun tarvii skannata.


Onhan mun ennenkin skannata tarvinut, mutta en oo ikinä ollut riittävän pitkäjänteinen joko etsimään sitä fakin levykettä, tai vastaavaa ohjelmaa netistä. Tänään päätin (uskoen naiivisti, että saisin vihdoin edistettyä mun kuviksen diplomityötä yhtään mihinkään suuntaan) asentaa sen ohjelman. Löysin oikean ohjelman, asensin sen ja huokaisin helpotuksesta. Mutta ilmeisesti universumi päätti vittuilla mulle tai halusi muutenvaan saada mut seuraavana toteamaan, että skanneritulostin on enemmän tai vähemmän rikki jollain oudolla tavalla, jonka takia se ei kykene olemaan missään yhteydessä tietokoneeseen.

Veikkaanpa, että syynä tähän äkkinäiseen rikkinäisyyteen on seuraava yhdistelmä eli combo: kani + johto.

Koneesta loppuu akku ja mua ärsyttää. Ehkä kohta olen rauhallinen, kaada itselleni lasillisen kylmää pepsimaxia ja menen koettamaan onneani vielä kerran. Mua oikeasti hävettää mun kuviksen diplomityön alkeellinen vaihe. Motivaatio on nolla ja oikeastaan en jaksa uskoa, että tuosta työstä tulee koskaan mitään muuta kuin epämääräinen räpellys. Mutta ehkä kokoan itseni nyt kasaan ja teen jotain hyödyllistä. Satajayksi hyvää tekstinaihetta saa odottaa vielä vähintään iltaan asti.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Mun kännykän luonnoksiin on tallennettu lukemattomia aiheita kirjoittamiselle, aloituksia ja sananvalintoja. Tulin juuri kotiin mummolta ja lähden pian Hämeenlinnan kautta Helsinkiin tädille. Aikaa kirjoittaa on vähemmän kuin vähän vaikka inspiraatio kutkuttaa sormenpäitä. Aina ei vaan voi ehtiä. Jos viikonloppuna on vielä luova olo, saatte  ehkä lukea yhden jos toisenkin puoliasiallisen mielipidetekstin. Sitä odotellessa joudutte keksimään muuta tekemistä kuin tämän tytön blogin seuraamisen. Aika rientää, hehei kaikki, viettäkää kiva loppuviikko.