perjantai 30. elokuuta 2013

vaeltamisesta




Tiedättekö kun on niitä hetkiä kun keksii jonkin idean ja se tuntuu tavattoman houkuttelevalta. Vaikka todellisuudessa ei tiedä yhtään, onko kyseinen juttu sellainen, josta oikeasti pitäisi, nauttisi, saisi jotain irti?



Vaellukselle lähteminen oli mulle jotain tämän suuntaista. Ehkä samalla myös itsensä haastamista. Mulle käy aika usein itseni haastamisen kanssa niin, että parin päivän päästä tajuan kuinka tyhmä idea nyt oikein olikaan ja moitin itseäni siitä, että taas piti oikein tarkoituksella tehdä elämästään hetkellisesti kurjempaa ja hankalampaa.


poroystävä




aamuinen metsä on nätti

En nauttinut vaeltamisesta juurikaan. Leirielämä oli kivaa; autiotuvissa nukkuminen, ruuanlaitto trangialla ja sudokujen täyttäminen keskellä metsää. Käveleminen ei ollut kivaa.




lähdevettä katu-uskottavaan yksisarvispulloon


toi rinkkahan on melkein mun kokoinen (?!)

Oon aina ollut suorittajaihminen. Sellainen, joka lähtee tekemään jotain ja alkaa samalla hetkellä laskea prosentteja ja murtolukuja siitä, kuinka paljon on jo tehty, paljonko on jäljellä. Seuraan edistymistäni. Vaeltamassa se osoittautui kamalan raskaaksi. Kun vauhti on 3km/h ja matkaa edessä vielä 40 kilometriä, ei paljoa naurata laskea paljonko on jo mennyt. Eikä paras asenne vaellusta varten varmasti ole se, että odottaa koko homman olevan jo ohi. Asennevamma siis, minulla on niitä monia asioita kohtaan, ilmeisesti myös vaeltamista.






Nättiähän siellä pusikoiden keskellä oli. Ainakin hetkittäin. Toisaalta välillä piti tarpoa kolmekin tuntia ihan tavallisen näköisessä metsikössä vailla mitään mielenkiintoista katseltavaa. Ja toisinan jäätävän kamalassa maastossa. Juurakkoja, kiviä ja lisää juurakkoja. Ylämäkeen. Alamäkeen. Ylämäkeen. Olihan se kyllä jännää ihmetellä korkeilla näköalapaikoilla, että ihan itse on koko ruhonsa (ja 12 kilon rinkan) sinne raahannut. Saa sitä vähän ylpeäkin olla itsestään.


poroystävät ottaa aurinkoa



hyvät ja mainot pitkospuut



Tarkoituksenahan oli vaeltaa neljässä (tai viidessä) päivässä vähän yli 70km. Toisena päivänä tuskastuttiin niin kovin, että päätettiin antaa itsellemme pieni myönnytys. Vaellettiin kolme päivää ja kutakuinkin 50km. Sitten otettiin taksi, varattiin hotelli ja hemmoteltiin itsemme pilalle saunalla, kylpyammeella ja kunnon aamiaisella. Kerrankin hemmottelu tuntui oikeasti ansaitulta ja tarpeelliselta.







niin paljon rappusia




ja poro taas


palkintopulla on olennainen osa vaeltamista (ja oikeastaan kaikkea muutakin)


uupuneena, mutta ylpeänä hotellihuoneen rauhassa

Eikä luovuttaminenkaan oikeastaan harmita. Se oli ehdottomasti kaikkein paras päätös siellä metsän keskellä vittuuntuneena, väsyneenä, varpaat rakoilla ja olkapäät jäätävän kipeinä. Ja tulihan sitä käveltyäkin. Ihan riittävästi. 

6 kommenttia :

  1. ...until the next time ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, voi olla että joskus tulee lähdettyä vielä koettelemaan itseään uudelleen... Mutta takuulla ainakin lyhyemmälle ja helpommalle reitille!

      Poista
  2. No saa valittaa jos valituttaa! Ihana sinä, ei kaikesta tarvi aina tykätä :--D Jään seuraajaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aww, ehkä se on noinkin :D Minkäs sille mahtaa jos joku juttu ei vaan yhtään kolahda!

      Poista
  3. onhan se tavallinen metsä helvetin tylsää kun siitä on vaikea ottaa hienoja valokuvia sosiaaliseen mediaan "kavereille" esiteltäväksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka asioiden mielekkyys määräytyisi sinulle sen mukaan, kuinka hienoja valokuvia niistä saa otettua ja kuinka paljon niitä voi hypettää sosiaalisessa mediassa, minulle se ei määräydy niillä perusteilla.

      Sarkastinen kommenttisi saa valokuvauksen vaeltamassa kuulostamaan huonolta asialta. Miksi se olisi huono asia? Kyllä minulla on tapana kantaa kameraa mukanani jos lähden jonnekin, jossa on tarkoitus nähdä jotain perus kaupunkimaisemasta ja kotikulmista poikkeavaa, enkä nää siinä mitään väärää. Toiset ihmiset tykkäävät ikuistaa asioita. Toiset ihmiset tykkäävät ottaa kauniita valokuvia. Niitä valokuvia sitten edelleen toiset tykkäävät jakaa sosiaalisessa mediassa? Mitä väärää tai epäilyttävää siinä on? Tuskin kukaan kuitenkaan lähtee mihinkään ainoastaan jotta saisi parempaa materiaalia facebook seinälleen tai blogiinsa!

      Tavallinen metsä oli mielestäni tylsää koska olen pienen ikäni juoksennellut vastaavissa kaseikoissa ja käynyt syksyisin sienestämässä, kesäisin leireillä ja milloin mistäkin syystä istunut tunteja ja tunteja keskellä tavallista metsikköä. Kun sitten joutuu kävelemään väsyneenä ja kiukkuisena kolme tuntia katsellen niitä saman näköisiä puita metri toisensa jälkeen niin kyllä, on se tylsää. Eikä sillä tylsyydellä ole mitään tekemistä valokuvauksellisuuden kanssa.

      No nyt ehkä vähän huijasin. Olen estetiikasta pitävä ihminen. Pidän kauniista ja kuvauksellisista asioista. Pidän kauniista valoista ja varjoista. Jos tylsässä metsässä on äkkiä kaunis valo, niin ei se sillä hetkellä niin tylsältä vaikuta. Samalla tavalla kun se sama metsä ei ole tylsä niiltä kohdin kuin korkealta kohdalta aukeaa kaunis maisema. Kauniista maisemista muuten ei myöskään ole läheskään kaikista hyviä kuvia, mutta eivät ne silti tylsiä olleet. En vain ole niin ammattimainen kuvaaja, että saisin hyviä kuvia jokaisesta tilanteesta. Eikä kaikkea tarvikaan ikuistaa, olen ihan tyytyväinen, vaikka osa kauniista paikoista jäi vain mielikuviini.

      TL;DR Blaablaablaablaablaa

      Poista