lauantai 7. syyskuuta 2013

Muutama sana opiskelusta

(kuvituksen virkaa toimittavat satunnaiset instagram kuvat, koska en jaksa etsiä muitakaan)


Taisin kirjoittaa vaelluksesta kertoessani, että olen aina ollut melkoinen suorittaja. Nään asiat elämässä pääosin suorituksina. Päämääränä on asia A ja siihen pyritään suorittamalla asiat x, y ja z. Kaikki tietenkin mahdollisimman huolellisesti ja korkealla motivaatiolla. Mahdollisimman täydellisesti. Vaikka todellisuudessa päämäärän A voisi saavuttaa, vaikka x tai y jäisikin hieman vaiheeseen.

Oman elämäni epäonnistunut perfektionisti. Sehän lukee sivupalkin kuvauksessakin. Ala-asteelta asti olen ollut hyvä koulussa. Tunnollinen ja motivoitunut. Olen vakaasti sitä mieltä, että kuka vain voi loistaa melkein missä vain kouluaineessa jos jaksaa nähdä vaivaa. Yläasteella riittää pelkkä ulkoaopettelutaito ja jokaisen koealueen lukeminen kolmeen kertaan. Lukiossa toki on huomattavasti helpompaa jos ymmärtää ja sisäistää lukemansa asiat. Mutta kaipa sielläkin pärjää ulkoa opettelemisella jos vain uhraa opiskeluun yhä enemmän aikaa. Parastahan on toki oppia parhaiten itselleen sopivat opiskelutekniikat ja soveltaa niitä opiskeluun. Itse tein aina runsaasti käsitekarttoja ja opin hahmottamaan suuria asiakokonaisuuksia pelkkien pienten yksityskohtien muistamisen sijaan.

Entä sitten yliopisto-opiskelu? Se on jo hieman eri maailmasta. Tuntuu, että jokainen tentti on suoritus A, B tai C. Nämä ovat asioita, joita tulen tarvitsemaan tulevaisuudessani, mikäli arkkitehdiksi koskaan valmistun. Jokaisen luennon pitäisi kaiken järjen mukaan olla osasuoritus x, y tai z, asioita pitäisi aktiivisesti opetella ja ymmärtää. Ei riitä, että lukee tenttiin yhden päivän. Jokainen rimaa hipoen läpi päästy tentti on pois ammattitaidostani.


Jos olin kova stressaamaan jo lukiossa, niin yliopisto tuntuu olevan minulle liikaa. Tuntuu hurjalta, että asiat, joita opiskelee ovat oikeasti hyödyllisiä, eivätkä vain jotain yleissivistävää lässynläätä, jolla ei ole elämäni kannalta suurtakaan merkitystä. Lukiossa oli kivaa opetella tietämään lisää itseään kiinnostavista asioista. Ja onhan niillä tiedoilla ihan kiva satunnaisesti leijua edelleen.

Arkkitehtuuria opiskellessa meillä ei ole ollut juurikaan tenttejä. Enemmän teemme harjoitustöitä. Mutta toki niistäkin pitäisi oppia jotain. Imeä itseensä aktiivisesti uutta tietoa jokaisesta ohjaavan opettajan kommentista. Yrittää enemmän ja menestyä paremmin. Minulla on ollut nyt viikko koulua ja pelkään jo nyt palavani loppuun. Muiden luokkalaisteni rinnalla olen vieläpä poikkeuksellisen laiska koulunkäyjä. Ensimmäisiä kertoja elämässäni en koe olevani lainkaan motivoitunut. Minua ei haittaa alisuoriutua,  olen tyytyväinen jos edes suoriudun.


En tiedä muista aloista, mutta arkkitehtuurin opiskeleminen tuntuu todella rankalta. Vaikka luentoja ei ole hirmuisesti, on kaikki lukujärjestykseen jäävä "tyhjä" aika varattu harjoitustöiden tekemiselle. Lisäksi töitä pitäisi tehdä myös vapaa-ajalla, jotta kurssien suorittamiseen vaadittavat tuntimäärät täyttyisivät. Monet kurssikaverini viettivät jo viime vuonna öitä koululla tehden pienoismalleja ja pohjapiirustuksia. Mitä ilmeisimmin tästä vuodesta on tulossa vielä rankempi.

Minua pelottaa. Koko tuleva syksy nimittäin.


Ehkä nuorten ihmisten odotetaan olevan poikkeuksellisen ahkeria, jaksavaisia, elämänsä voimissa. Ja niin kai monet nuoret ovatkin. Sillä nuoruuden tarmolla jaksetaan painaa koulutöitä kaikki viikot. Välissä ehditään innostua vielä opiskelijabileistäkin. Kahden tunnin yöunilla voi hyvin jaksaa puurtaa taas seuraavan päivän. Ei laiskotella vaan painetaan menemään, lomalla ehtii levätä. Mutta entä jos ei koe olevansa elämänsä voimissa? Onko silloin edes mahdollista selvitä? Jos koululle raahautuminenkin tuntuu jo raskaalta ja välillä tekee mieli sanoa itselleen, että yhdellä luennolla istuminen on ihan riittävä ponnistus sille päivälle? Millä energialla sitä pitäisi jaksaa saattaa valmiiksi ne sata ja yksi harjoitustyötä?

Motivaatio olisi ehkä hyvä taikasana. Mutta entä kun sitä ei ole? Miten suoriutua ja suorittaa jotain raskasta ja aikaavievää, kun takaraivossa tykyttää ajatus ettei tästä ole loppupelissä mitään hyötyä (jos en siis ikinä valmistu arkkitehdiksi). Ja kaikkein tärkeimpänä, onko aina pakko jaksaa?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti