torstai 31. tammikuuta 2013

ei mitään asiaa


Mä oon maalannut aika paljon. Oon myös tehnyt paljon koulujuttuja. Tahtoisin maalata enemmän. Tahtoisin maalata kaikki päivät. Maalata jokaiselle paperille, jonka löydän ja sen jälkeen seinille. Mutta ei tässä elämässä ennätä. Olen myös hukannut aika tärkeän muistitikun (äiti, jos se on kotona niin kerro mulle). Olen surkea varmuuskopioimaan. Huomenna on aikainen herätys ja ensi viikolla luvassa rahanmenoa. Mitäpä mä olisin mun viimeisillä rahoilla tehnytkään (ai niin, säästänyt hätätapauksia varten).

Nyt on varmaa hyvä aika ja mielentila mennä suihkun kautta nukkumaan. Ei mulla mitään asiaa ollut.

maanantai 28. tammikuuta 2013

ihan ihana villatakki



Mulla on lämmin ja ihana villatakki. Mummi neuloi sen mulle. Halusin mustan, ajaton väri kun on. En halua ikinä lakata käyttämästä tätä villatakkia.

Tiedättekö mikä on kiva tunne? Se kun vanhat farkut menee taas leikiten jalkaan. On muuten melkein mun lempparihousut. Vähän kylmät vain Oulun talveen (tai ylipäätään mihinkään talveen).

ruusunmarjaviilistä

En ole mikään aamupalaihminen. Päivän tärkein ateria jää vähän turhan usein kokonaan väliin. Yleensä käytän siihen kuluvan ajan mielummin nukkumiseen. Onhan se toki tärkeää saada nukkua 10 minuuttia kauemmin, vaikuttaa huomattavalla tavalla päivän vireystasoon (huijasin).


Jos jokin kuitenkin kelpaisi aamupalaksi vaikka joka ikisenä arkipäivänä, se on ruusunmarjaviili. En muista milloin olisin viimeksi syönyt tätä jumalten kerrosviiliä, mutta pirun hyvää se on edelleen. Jos ette ole kokeilleet, kokeilkaa. Antakaa viilille mahdollisuus hurmata teidät!

Olen myös alkanut herätä vapaaehtoisesti aikaisin myöhäisinä aamuina. Katsokaa nyt minua. Kello on puoli yhdeksän ja olen käynyt suihkussa, syön aamupalaa ja olen ollut jo tovin (jos toisenkin) internetin ihmeellisessä maailmassa. Koulu alkaa kello yhdeltä. Kahdeksan aamuista ei puhuta mitään, seitsemältä herääminen on edelleen teoriassa mahdotonta, vaikka käytännössä saankin itseni raahattua ajoissa koululle.

Oikeastaan herään aikaisin myötätunnosta arttua kohtaan. Kyllä minuakin vituttaisi jos toinen jäisi koisimaan harva se aamu kun itse joutuu heräämään aikaisin. Ja toisaalta... miksi en haluaisi paria lisätuntia hereilläoloaikaani.

Voisinkin tehdä jotain hyödyllistä. Eli siis koulujuttuja.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Leffailua - Django Unchained


Oon tavattoman huono katsomaan toimintaelokuvia. Tai edes elokuvia, joissa on liikaa toimintaa, vaikkei ne varsinaisesti toimintaelokuviksi olisikaan määriteltävissä. Leffaa valitessa olen aina se, joka haluaa vuokrata komedian tai puolitaiteellisen pätkän.

Joskus on kuitenkin hyvä antaa jonkun sivistää itseään. Ennen kun tutustuttiin Artun kanssa, en ollut ikinä katsonut ensimmäistäkään Tarantinon elokuvaa. Nyt olen nähnyt jo kahden käden sormilla laskettavan määrän kyseisen miehen elokuvia. Ja pitänyt valtaosasta. En olisi koskaan osannut kuvitella, että verellä läträäminen voisi olla niin esteettistä.


Eilen käytiin elokuvissa katsomassa Django Unchained. Se oli hyvä elokuva. Suosittelen jokaiselle, joka pitää visuaalisesti hyvin toteutetuista elokuvista. Pitkähän elokuva oli kuin mikä, mutta en oikeastaan keksi ensimmäistäkään kohtaa, joka olisi kaivannut typistystä.

Oikeastaan elokuvassa oli yllättävän vähän toimintakohtauksia. En tiedä muista, mutta omasta mielestäni se oli ainoastaan positiivista. Tarantinon toimintakohtauksia jaksan katsoa (kun vertaa vaikka James Bond elokuviin jotka on yhtä takaa-ajoa ja ammuskelua, joka ei kiinnosta minua tippaakaan), mutta ei niiden puuttuminenkaan minua haittaa. Muistan miettineeni ~elokuvan puolivälin paikkeilla, miten vähän verta oli vasta roiskunnut. Pian sitten lähtikin aseet laulamaan ja nätit valkoiset seinät sai enemmän tai vähemmän punaista väritystä. Eikä se haitannut minua. Nättiä tappamista ja esteettistä kuolemaa.


Django Unchained oli kaikenkaikkiaan hyvä elokuva. Niin hyvä, että siitä oli pakko kirjoittaa tännekin. Siinä oli sopivasti toimintaa, draamaa, huumoria ja tyylikkäitä ratkaisuja kaiken suhteen. Tykkäsin, tykkäsin, tykkäsin. Katsokaa tämä.

Voisin jopa sanoa, että Django oli paras näkemäni Tarantinon elokuva. Toisaalta se on myös ainoa, jonka olen nähnyt isolta valkokankaalta elokuvateatterissa, joten ehkä on parempi etten turhaan pistä elokuvia paremmuusjärjestykseen.

Olen Artulle ikuisesti kiitollisuudenvelassa siitä, että se sai mut katsomaan Quentin Tarantinon elokuvia. Oli jonkun jo aikakin sivistää mua siitä, että kaikki toiminta ei ole tylsää ja puuduttavan tuntuista shaibaa.

maanantai 21. tammikuuta 2013

kiva leffa, kannattaa katsoa

Viikonloppuna äiti ja isi kävi pikavisiitillä Oulussa. Ehdittiin me hieman kaupungilla kiertää, ommella mulle maailman ihanimmat marimekkoverhot ja katsoa kiva elokuva.

Katsottiin elokuva nimeltään Moonrise Kingdom. Ihana kansikuva sai mut kiinnittämään huomioni siihen viereisen makuunin hyllyillä. Muista en tiedä, mutta mä tykkäsin.

Tykkään eniten kahdenlaisista elokuvista. Niistä, joissa on joku yllättävä juju tai ajatusleikki ja niistä, jotka on tehty kivalla tyylillä. Moonrise Kingdom lukeutuu jälkimmäisiin. Ihanaa kuvausta ja tarinankerrontaa, vaikka lopullinen tarina olikin ehkä pieni pettymys. Myös puvustus ja koko elokuvan yleinen habitus sai mut hykertelemään hiljaa.

Suosittelen.





Elokuvan tyttölapsella oli myös tavattoman hurmaava sininen silmämeikki. Lauantai-illasta lähtien olen siis metsästänyt sitä täydellistä sinistä luomiväriä. Tahtoisin luomivärin, joka ei karise ja jossa on paljon pigmenttiä. Ja täydellisen sinisen. Hintaakaan ei saisi olla liikaa. Sitten voisin ehkä alkaa meikata enemmän. Jos joku tietää esimerkiksi jonkun hyvän nettikaupan ja sieltä hyvän luomivärin niin minulle saa kertoa. En pistäisi ollenkaan pahakseni.

Tiedä sitten, miten tuollainen meikki minun silmilleni sopisi. Mutta ainahan sitä voi yrittää.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Tässä tekstissä puhun liikaa vaatteista ja meikeistä.

Nyt kun etelässä paukkuu pakkanen, juhlistin Oulun -10 astetta menemällä kaupungille sukkahousuissa. Ihanaa kun ei tarvinut toppautua kaikkein lämpimimpiin vaatteisiin ja näyttää viluiselta inuitilta.


Musta on ihanaa innostua pukeutumisesta. Niin harvoin kuin saankin sen ilon kokea. Bongasin alennusmyynneistä ihanat sortsihaalarit, jotka näyttää todellisuudessa polvipituiselta mekolta. Tykkään.
(Vaikka onkin kaksi kokoa liian isot ja kipeästi kavennuksen tarpeessa.)


Jaksoin jopa meikatakin. Enpä muista milloin olisin viimeksi viitsinyt alkaa säätämään eyelinerin ja huulipunan kanssa. Toisaalta en muista milloin huulet olisi viimeksi olleet siinä kunnossa, että huulipunaa voi käyttää.

Sanon aina etten jaksa meikata. Se on osin totta, mutta oikeastaan en edes koe kaipaavani meikkiä. Välillä (kuten tänään) on kivaa säväyttää itseään ja näyttää nätiltä, mutta ei mun nassussa mitään vikaa ole pelkällä ripsivärilläkään. Siksi yleensä jätän meikkaamisen itseäni viitseliäämmille ihmisille.


Mulla on sellainen ongelma, että kun laitan eyelineria, se tuppaa aina tarttumaan ajan myötä mun yläluomeen. Tätä voi hidastaa laittamalla luomille paljon puuteria, mutta puuteri kuivattaa mun silmäluomia entisestään ja saa ne näyttämään kertakaikkisen kamalilta.

Yleensä en siis käytä ollenkaan puuteria, mutta eyelineria tai muuta silmämeikkiä laittaessa on pakko. Meikkitietäjät auttakaa mua. Onko olemassa mitään vaihtoehtoista tuotetta puuterille? En haluaisi tappaa luomiani yhtään enempää.


Loppubonuksena mun tärähtänyt pipoherutus. Se on ihan tavallinen musta pipo. Lämmin, kiva ja näyttää hyvältä.

perjantai 11. tammikuuta 2013

nukkuminen on parasta hupia


Olin jo melkein unohtanut, miten ihanaa on mennä ajoissa nukkumaan. Eilen menin nukkumaan ennen kello yhtätoista. Edellisen yön viiden tunnin (huonoilla) unilla saattoi olla vaikutusta asiaan.

Iltavalvominen vain on niin syntisen kivaa, vaikkei edes olisi mitään tekemistä.

En tiedä onko meidän sänky jotenkin huono mulle, mutta heti kun palasin Ouluun, palasi myös mun niskavaivat. Mun niskat on kroonisesti jumissa ja päätä särkee useammin kuin olisi toivottavaa (päänsärkyhän siis on niin usein toivottua). Tai ehkä mulla on huono tyyny. Mistä niskat voi mennä jumiin? Valaiskaa mua, en ole koskaan ennen kärsinyt lihasjumeista.


Onpahan muuten loogista kirjoittaa siitä, kuinka hyvin on nukkunut ja esitellä sitten kasa (kyllä kaksikin on jo pieni kasa) kuvia, joissa näyttää siltä kuin ei olisi nukkunut kahteen vuoteen.

Koska ruuasta ja kokkaamisesta ei voi koskaan puhua liikaa

Keittiössä olen melkoinen natsi. 


Kun muutettiin Artun kanssa yhteen, tein säännöt selviksi. Kun minä teen ruokaa, on turha tulla neuvomaan. Jos sen tekee (vaikka aikeet olisivat puhtaasti hyväntahtoiset), hermostun ja huudan. Vastavuoroisesti lupasin olla motkottamatta, kun Arttu tekee ruokaa (joku voisi muistuttaa mua tästä lupauksesta useammin). Kiteytettynä tämä tarkoittaa siis sitä, että toinen kokkaa ja toinen pitää turpansa kiinni. Auttaa toki saa, jos apua pyydetään.


Me tykätään Artun kanssa kumpikin hirmuisesti laittaa ruokaa. Siinä missä mä rakastan erilaisia hyvin perinteisiä kotiruokia, tykkää Arttu kokeilla ja soveltaa. Tämä johtaa siihen, että unohdan edellä mainitun lupaukseni turhan usein ja olen lähes aina vieressä taivastelemassa, kun Arttu kokkaa. "Mitä, leikkaatko sä ne ton muotoisiksi? Ai laitatko sä tota sinne? Miksi? Mitä sä teet? Miten sä sen teet? Kerro mitä teet seuraavaksi!"

Olen kertakaikkisen raivostuttava.


Nyt kun en asu enää kotona, on mun päähän iskostunut ajatus siitä, että aina pitäisi syödä ehdottoman hyvää ruokaa. (Anteeksi äiti, en mä sillä ettei sun tekemä ruoka olisi tosi hyvää). Aina pitäisi syödä sitä mitä juuri silloin tekee mieli. Ja sitten kun Arttu ehdottaa, että hän haluaa kokeilla tehdä jotain ruokaa, vaikka mongolialaista kanasörsseliä (älkää turhaan googlatko, ei toi tarkoita mitään, vaikka aika ovelan nimen keksinkin, pakko myöntää), mua alkaa pelottaa.

Mitä jos en saakaan syödä täydellisen hyvää ruokaa? Mitä jos joudunkin yhtenä päivänä syömään kokeellista ruokaa, josta en välttämättä tykkääkkään? Mun pitäisi hellittää. Olla vähemmän ennakkoluuloinen ja enemmän kokeilunhaluinen. Ehkä mä opinkin tekemään niin, kun oon aikani saanut kokata kaikkea normaalia.


Kyllä mä oikeasti tiedän, mistä tämä kaikki juontaa juurensa.

Mun äiti on kova kokkaamaan. Kun asuin vielä kotona, oli tarjolla milloin mitäkin äipän kokeellisen keittön tuotoksia. Oon kasvanut välillä hyvinkin ihmeellisten ruokien parissa ja oppinut arvostamaan yksinkertaisuutta. Toisinaan kadehdin ystäviä, jotka sai syödä kotona ihan normaalia kotiruokaa. Toisinaan iloitsin kun meillä oli kerran kahdessa kuussa intialaista tai sushia.

Kuitenkin mun lempi ruokaa on jo ties kuinka monta vuotta ollut jauhelihakastike ja perunat. Ihan normaali ruskea kastike ja keitettyjä perunoita. Tämän ruuan suhteen olin myös kotona natsi. Kyttäsin vierestä ja ärähdin jos äiti oli laittamassa sinne mitään tavallisuudesta poikkeavaan. Tahdoin jauhelihakastikkeeni äärimmäisen normaalina. Parhaana.


Palataan nykypäivään, omaan (vuokra) kotiin ja erääseen keittiönatsiin nimeltään Vimmu. Mun nykyinen kiivaus ruokaa laittaessa juontaa varmasti sekin juurensa niistä kaukaisista ajoista kun asuin vielä kotona. Kun tein perheelle ruokaa, saattoi äiti useinkin tulla katsomaan mitä teen. Ja kun katselee toisen kokkaamista, on pieniä neuvoja vaikea olla jakelematta, vaikka toinen kaikkea muuta kuin kaipaisi niitä (tiedän tämän nykyään itsekin). Sain aina olla hätistelemässä äitiä pois, kun ärsyynnyin neuvonnasta. Tahdoin oppia ihan itse.

Vaikkei siltä ehkä kuulostakkaan, niin kyllä me loppujenlopuksi tullaan Artun kanssa toimeen. Myös keittiössä. Melko usein tehdään ruokaa yhdessä tai vähintäänkin toinen on vierellä auttamassa. Annan mä Artun myös kokata omiaan, enkä toistaiseksi ole kertaakaan jäänyt nälkäiseksi.


Tänään päätin listata ruokia, joita me yleensä syödään tai joita voitaisiin syödä. Nyt meillä on (edelleen hyvin vajaa) lista, josta voi hakea inspiraatiota silloin, kun ei oikeastaan tee mitään mieli.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tyyliprofeetta kun olen.

Kuinkahan usein olen kirjoittanut, että on ihan okei jos joskus lapsettaa. Tekisi mieleni kirjoittaa niin taas.

Mä en ole mikään tyylikäs ihminen, kuten varmaan olette huomanneet, mä en pukeudu minkään tietyn ja tarkasti rajatun tyylin mukaan. Mä yksinkertaisesti puen päälleni vatteet, joissa tunnen oloni kotoisaksi. Harmillisen usein ne vaatteet on collegehousut ja starwars paita. Joskus puolestaan jaksan innostua yhdistelemään vaatteitani uusilla tavoilla, tänään lopputulos oli tällainen:


Mä en edes yritä näyttää fiksulta ja vanhalta. Mä en yritä näyttää yliopisto-opiskelijalta, enkä tosiaan näytäkään. Mä näytän itseltäni, näytän Vimmulta (ja siinä sivulla 14 vuotiaalta). Kyllähän mä toisinaan puen päälleni jotain astetta asiallisempaakin, joskus taas isken päähäni niittipannan.


Jaksoin laittaa myös korvakorut. Nykyään en käytä niitä lähes koskaan.



Mun tyyli on pienimuotoinen sekasotku kaikkea mistä mä tykkään. Eikä se haittaa mua ollenkaan. Tärkeintä on kuitenkin, että näytän itseltäni ja tunnen oloni kivaksi ja itsevarmaksi. Ja vähän vekkuliksi.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Uudenvuodenlupauksista

Uusi vuosi ja uudet lupaukset. Toiveita ja uskoa uuteen alkuun. Tästä vuodesta tulee paras vuosi ikinä. Kesän alussa näytän hyvältä missä vain mekossa. Lopetan vihdoin kynsien pureskelun. Tai sitten en. En ainakaan lupaa mitään.

Tässä muuten minä eilen illalla. Musta on tullut badass (huijasin, ei oikeesti). 


Ajattelin kirjoittaa puolisyvällisen tekstin uudenvuodenlupauksia vastaan, mutta huomasin tehneeni sen jo vuosi sitten. Hyvä minä, olen edelleen sama skeptinen pieni tyttö.

Tässä kuitenkin yksi lainaus kyseisestä tekstistä (joka puolestaan löytyy tämän linkin takaa):

"Kuvitellaan, että ihminen ei ole tyytyväinen elämäänsä. Ihminen kokee olevansa liian laiska ja polttavansa liikaa tupakkaa. Miksi tupakoinnin lopettamiseen vaaditaan uusi vuosi? Muutosten aika kuuluisi olla aina, kun ihminen kokee tarvitsevansa muutosta."

Kuuntelen muiden ihmisten uudenvuodenlupauksia ja seuraavaksi ne kysyy multa, mitä olen luvannut. Mä vastaan etten ole luvannut mitään. Ei mun tarvitse. Ei kukaan ihminen tarvitse uuttavuotta luvatakseen itselleen parempaa tai terveellisempää elämää. Päätöksiä itsensä vuoksi voi  ja pitää tehdä koska vain, ajankohdasta riippumatta.


Jos mun pitäisi luvata itselleni jotain, lupaisin olla vuonna 2013 niin muut kuin itsenikin huomioon ottava ihminen. Lupaisin kehittyä ihmisenä kohti sitä, millainen haluan vielä jonain päivänä olla. Mutta tän ei tarvitse tapahtua nythetivälittömästi. Kuten kaikki muutkin täällä, mä kasvan ja muutun ihmisenä jatkuvasti. Mun pitää vain huolehtia, että muutos on sellaista, että voin vuoden päästä olla (jälleen) ylpeä siitä, millaiseksi olen muuttunut. Sillä nyt mä olen ylpeä itsestäni. Ei sillä, että mussa olisi mitään suurempaa vikaa ollut viime vuodenkaan alussa.

Joten ei, tästä vuodesta ei välttämättä tule paras vuosi ikinä, mutta takuulla elämisen arvoinen. Asioilla on tapana järjestyä.

Hyvää uuttavuotta !

Mulle uudenvuoden viettäminen on jo ties kuinka monta vuotta tarkoittanut hyvää aikaa hyvien kavereiden ja mahdollisimman monien tuttujen kanssa. Baareihin lähteminen ei siis varsinaisesti kiinnosta.

Vuosi 2012 vaihtui vuodeksi 2013 kotibileissä. Kotibileissä, jotka olivat täynnä Lammilaisia, Hämeenkoskelaisia ja Tuuloslaisia kavereita ja tuttuja.

Illan kohokohta ja paras hetki (mun mielestä) oli alla oleva biisi ja tanssiminen sen tahtiin.


Oon toivoton ja parantumaton ysärihittifani. Jos baareissa tärähtää soimaan joku iki-ihana ysäribiisi, mut löytää takuulla tanssilattialta pomppimasta, heilumasta ja laulamasta. Jos saisin päättää, kaikissa bileissä ja baareissa soisi aina tämä:


Paras tanssibiisi ikinä. Ikinä.