lauantai 28. syyskuuta 2013

Food Detective ja ruokavaliomuutoksia

Äiti tilasi mulle netistä Food Detective (LINKKI) ruoka-aineyliherkkyys testin. Toiveena oli saada tietää, mille ruoka-aineille olen yliherkkä ja vähentää niiden käyttöä, josko se vaikka vaikuttaisi positiivisesti esimerkiksi mun atopian tilaan.

Yliherkkyys on eri asia kuin allergia. Siinä missä allergia aiheuttaa välittömiä (tai kuitenkin esimerkiksi saman päivän aikana ilmeneviä) oireita, yliherkkyys voi aiheuttaa mitä erilaisimpia oireita pidemmällä aikavälillä.

"Ruokayliherkkyys aiheuttaa monenlaisia epämiellyttäviä oireita ja kroonisia häiriöitä. Oireet tulevat yleensä esiin jonkin ajan kuluttua kyseisen ruoka-aineen nauttimisesta, joten haitallisten ruoka-aineiden tunnistaminen voi olla vaikeaa. Oireet saattavat alkaa vasta kolmekin päivää haitallisen ruoka-aineen nauttimisen jälkeen ja ne voivat kestää viikkoja. Esimerkiksi maito tai leipä saattavat aiheuttaa nivelkipuja vasta kolmen päivän kuluttua. Ruoka-aineiden aiheuttamista yliherkkyysreaktioista kärsivä henkilö jääkin usein hoitamatta tai saa oireisiinsa tarpeetonta lääkitystä."

Food Detectiven sivujen mukaan oireita voivat olla esimerkiksi astma, voimattomuuden tunne, turvotus, ilmavaivat, masennus, levottomuus, migreeni, univaikeudet ja atopia. Tässä siis vain osa sivuilla listatuista oireista, jotka voivat olla helpotettavissa ruokavaliomuutoksilla.


Testi saapui eilen ja tänään testailtiin. Olin testin suhteen odottavainen, toivoin todella löytäväni apua ruokavalioni muuttamiseen. Tuloksia lukiessani toivoin etten olisi koskaan mitään testiä tehnytkään. Teki oikeasti mieli tirauttaa pari kyyneltä. Vastahan tänä aamuna lisäsin sivupalkin kuvaukseenkin lauseen "ei leivo elääkseen vaan elää leipoakseen".

Vahvimman reaktion aiheutti kananmuna ja hyvänä kakkosena tulivat lehmänmaito, gluteeni ja vehnä. Kaikki parhaat jutut siis. Muut reaktiot olivat melko heikkoja.

Ohjeiden mukaan reaktion aiheuttaneita ruoka-aineita tulisi välttää muutamia kuukausia. Tämän jälkeen on helppo todeta onko uusi ruokavalio parantanut fyysistä tai henkistä oloa. Ruoka-aineita voi myös kokeilujakson jälkeen tuoda hitaasti takaisin ruokavalioonsa ja katsoa mitä tapahtuu.



Koska kaikkien maitotuotteiden ja gluteenin täysi tiputtaminen pois ruokavaliosta tuntuu aika radikaalilta ja lähes mahdottomuudelta ihmiselle, joka on syönyt koko elämänsä aktiivisesti leipiä ja rakastanut maitoa, suunnitelmani on seuraavanlainen:

Pyrin olemaan seuraavien kuukausien ajan syömättä kananmunaa. Maidon juomisen sellaisenaan lopetan ja ruuanlaitossa pyrin korvaamaan maidon ja kerman vastaavilla tuotteilla (soija- ja kauramaidot yms.). Jos himoan jugurtteja, ostan soijajugurttia. Maidollista suklaata koetan välttää, mutta tuskin rankaisen itseäni juurikaan jos silloin tällöin hieman maistan. En tiedä, miten selviän juustojen välttelemisessä, voi olla että välillä haluan siivun tai kaksi tai ruokaani hieman parmesania.

Leipä lähtee ruokavaliosta, jollen innostu leipomaan itse gluteenitonta leipää, kaupan valmisleivät ovat ilmeisesti melko onnettomia. Kaurapuuroa aion syödä jatkossakin, vaikka tämänhetkiset kaapista löytyvät Elovenan hiutaleet saattavatkin hieman gluteenia sisältää. Pastat voi onneksi korvata perunalla, vihanneksilla tai gluteenittomalla pastalla.

Ensikuinen Ranskan matka aiheuttaa hyvin mahdollisesti viikon tauon uuteen ruokavaliooni, mutta en anna senkään haitata itseäni liikaa, tässä on koko elämä aikaa tutkia ja muokata omaa ruokavaliotaan.

Eniten mua ärsyttää tuo maito osuus, kaikessahan nyt maitoa on. Kananmunat  ärsyttävät lähinnä leipomisen suhteen. Oikeastaan kaikkihan tässä vesittää mun leipomisintoani. Maidotonta, munatonta ja gluteenitonta leipomista? Voiko kurjemmalta kuulostaakaan.

Kävin tänään viimeisellä pitsalla ravintola Pannussa. Niin hyvää pannupitsaa. Kävin myös jäähyväispullalla Cafe Bisketissä. Oli hyvää, nyt turvottaa. Ehkä parin kuukauden päästä en enää kaipaakaan pullaa, nyt olen kuitenkin enemmän kuin lievästi addiktoitunut ja ero tuntuu pelottavalta.

Jos kenelläkään on antaa hyviä vinkkejä maidon, munien ja gluteenin ruokavaliosta karsimiseen, otan niitä vastaan enemmän kuin mielelläni!

Ehkä tämä vielä tästä. Palailen todennäköisesti asiaan.

perjantai 27. syyskuuta 2013

yksi leipomisperjantai äidin kanssa

Kaksi viikkoa sitten perjantaina saavuin Hämeenlinnaan kello kahdeksalta aamulla. Yöjunassa oli toisella kerralla huomattavasti helpompi nukkua ja vastassa oli yksi iloinen äiti.


Koska mun syntymäpäivät oli tulossa, halusin leipoa. Ja koska äiti omistaa enemmän keittokirjoja kun laki sallii, päädyttiin leipomaan vähän enemmän. Kaksi kakkua ja piirakka. Tarkemmin kuvailtuna luumupiirakka, mustikkavalkosuklaamoussekakku sekä suklaakakku haudutetuilla päärynöillä ja suklaamoussella. Onneksi seuraavana päivänä oli sukujuhlat, ei oltaisi ikinä saatu syötyä kaikkea yksin (no ei kai me muuten oltaisi niin paljoa leivottukaan... ehkä).




Synttäriskumppaa jaksoin juoda puoli lasia kunnes lantrasin lopusta sekahedelmämehulla mimosan. Se oli kyllä mainiota.


Aamupäiväpalaksi tehtiin mielettömän hyviä mozzarella-kinkku-valkokastike toasteja. Sellaisia, jotka leivitettiin ja paistettiin syvässä öljyssä. Harmi ettei tuollaisia voi syödä viikoittain. Nam.






Teki mieli kakkua, mutta loppujenlopuksi piirakka oli parasta. Eipä tuon olisi pitänyt yllätyksenä tulla, en ole koskaan ennenkään tykännyt täytekakuista. Suklaakakut ja juustokakut menettelee, piirakat on rakkautta. Kyseinen luumupiirakka (deep dish plum pie) oli erihyvää. Kirpsakkaa ja makeaa. Voisin varmaan elää pelkillä piirakoilla.




Oli ihanaa saada leipoa koko päivä. Väsätä kuorrutetta, täytettä ja taikinaa äidin ja yhden kiinnostuneen koiran kanssa. Välillä leipominen on kivempaa kuin tuotosten syöminen. Mutta vain välillä.


Olisi pitänyt kirjoittaa tämä teksti välittömästi leipomispäivän jälkeen. Nyt tekee taas ihan liikaa mieli tuota piirakkaa. Tuokaa mulle piirakkaa heti nyt kiitos.




keskiviikko 18. syyskuuta 2013

syysallergia, -atopia ja -väsymys


Tuli syksy, tuli atopiaoireet ja tuli mystinen allergia. Pari päivää olen pähkäillyt, mille jännyydelle mahdan tällä kertaa olla allerginen. Melkein jo ehdin innostua, että olen allerginen koululle. Google kuitenkin murskasi haaveeni ja kertoi minulle, että sysyllä saa helposti oireita ympäriinsä rellestävistä homeista ja sienipölyistä. Mielummin olisin allergisoinut koulun takia, olisinpahan voinut jäädä terveyteni nojalla kotiin lööbailemaan ja edistämään erinäisiä taideprojektejani.


Samaiset pari päivää olen saanut herätä silmät sirrissä, rähmiintyneinä ja luomet turvonneina. Nukkumaan olen mennyt silmät vesistävinä ja punaisina (koska tyhmänä en osaa olla hieromatta niitä kun kirveltää). Tänään tunsin koulussa, kuinka poskiani alkoi kuumottaa. Ihottumahan se siellä, onneksi ei mikään kovin näkyvä sellainen. Ei tarvinut pyöräillä kotiin naama täysin kirjavana vaan ainoastaan hieman punoittavana. 



Ilmat viilenee ja atopia villiintyy. Koko kroppa kuivuu entisestään ja kaikkialta kutittaa. Kun tähän lisätään hämmentävät allergiaoireet ja edelleen limaisuutta ja köhää aiheuttava jo pian edesmennyt syysflunssa, on kasassa aika ihana combo. Fyysisesti kaikkea muuta kuin mahtava fiilis. Tämän kunniaksi kävin vinguttamassa pankkikorttia apteekissa, josko huomenna olisi vähän parempi olo. Ainakin tuon allergian puolesta. 

Miten muuten voi olla mahdollista kerätä univelkaa, vaikka nukkuu keskimäärin kahdeksan tuntia yössä? Näin on päässyt käymään. Ehkä sekin johtuu syksystä. Pimeäähään sitä alkaa olla. 
Kenelläkään muulla havaittavissa syysallergiaa? Flunssaa? Väsymystä? 

maanantai 16. syyskuuta 2013

Paljon onnea minä 20 vuotta !

Olen vakaasti sitä mieltä, että syntymäpäivän pitäisi aina olla jollain tapaa erityinen päivä. Jos se ei sitä valmiiksi ole, siitä pitää tehdä sellainen. Itsensä pitää psyykata hyvälle tuulelle, pitää pukea kivoimmat vaatteet ja tehdä kivoja asioita. Vaikka ne asiat olisivat pieniä. Pikkuisia iloisia asioita pitkin päivää. Ilonjyväsiä.

Yritän parhaani mukaan yllättää myös ystäviä, läheisiä ja tuttuja heidän syntymäpäivinään. Kantaa korteni kekoon jotta saisin itse samanlaista erityiskohtelua omana syntymäpäivänäni. Koska kerran vuodessa saa olla ihan erityinen (maailman eeppisesti paras yksisarvisprinsessa!!!).


Tänään täytin (täytän?) kaksikymmentä vuotta. En ole enää teini! Ainakaan virallisten määritelmien mukaan. "Miltä nyt tuntuu?" No ihan samanlaiselta kuin eilenkin, mutta en mukise, synttärit kuin synttärit.


Laitoin tänään päälleni kivat vaatteet, kävin kahvilla ystävän kanssa, annoin itselleni pienen lahjan, piirsin, otin valokuvia ja tein hyvää ruokaa. Tavallisten arkiaskareiden (luennon) lisäksi siis.

Jälkikäteen katsottuna sukkahousujen ja sukkien yhdistelmä näyttää aika jäätävältä sotkulta, mutta ainakin oli koko päivän hyvä olla näissä kledjuissa. Ja oon sitä mieltä että pukeutumisen kuuluu olla hauskaa, ei liian vakavaa. Kovana anarkistina pistin kaulaani hopeisen ja kultaisen korun. Ihan vaan koska voin ja teki älyttömästi mieli. 


Tässä esitän lukevani synttärilahjakirjaani. 

Vähän kuin osoittaakseni itselleni, ettei tarvi olla liian vakava ja aikuinen vaikka täyttääkin jo hurjat kaksikymmentä vuotta, kuvasin itseäni tärkeimmän pehmoleluni kanssa (ja pompin sängyllä). Tutustukaa maailman hellyyttävimpään koirapehmoon. Sen nimi on Frank.


tiistai 10. syyskuuta 2013

ruokaperfektionisti

Vuosi sitten aloin miettiä hieman mitä syön. Nykyään mietin sitä hieman enemmän kuin hieman. Olen ruokaperfektionisti. En ole maailmaa järisyttävän hyvä kokki, mutta kyse ei varsinaisesti olekaan ruuan laadusta.


Jostain syystä päähäni on iskostunut ajatus siitä, että kaiken mitä syön tulisi olla täydellistä. Tai ainakin mahdollisimman lähellä sellaista. Jotain, mitä minun juuri sillä hetkellä tekee kaikkein eniten mieli. Kuulostaahan se ihan kivalta ajatukselta, mitäpä haittaakaan siitä voisi olla?


Otetaan huomioon se, että olen sietämättömän huono tekemään päätöksiä. Tämä yhdistettynä edellä mainittuun ei voi tuottaa kuin ongelmia. Selaan kaikki illat, aamut ja toisinaan puolet päivästäkin ruokablogeja, nettisivuja ja kaikenmaailman pirkan ja yhteishyvän ruokalehtisiä. Löydän kymmeniä ja kymmeniä ohjeita, joita tahtoisin toteuttaa, mutta todella harvoin mitään, mitä just kaikkein eniten tekee mieli.

Joskus saatan tietää, että tekee mieli maissia. Silloin tietenkin googlaan maissireseptejä. Niidenkin joukosta saattaa kuitenkin helposti löytyä kymmeniä uusia houkutuksia. Kuinka osaisin valita parhaan? Jokainen ateria, joka ei ole täydellinen, tuntuu hukkaan heitetyltä. Turhalta ruokailukerralta.

Minulle ruoka ei todellakaan ole vain polttoainetta. Se on paljon enemmän.




Minulla on ensi maanantaina syntymäpäivät. Viikonloppuna leivon itselleni kakun. Tai piirakan. Tai pullaa. Olen selannut ohjeita jo useita päiviä. En osaa päättää. Kaikki on liian houkuttelevaa. Kuinka osaisin valita juuri sen täydellisen ohjeen, jolla saisin juuri sen täydellisen kakun? Syntymäpäivieni jälkeen saan kuitenkin kakkua seuraavan kerran ties kuinka pitkän ajan päästä (onneksi pääsen sentään edes leipomaan eräisiin tupaantuliaisiin, mikäli siltä tuntuu). En kai halua tämän kakkukokemuksen olevan pettymys? Tai edes lievästi epäonnistunut.

Tuntuu että valtaosan päivistäni ajattelen vain ruokaa. Olisi ihan kivaa raivata vähän tilaa muillekin ajatuksille, vaikka ruoka toki on ihana asia. Mutta kun ajattelee ruokaa jatkuvasti, sitä tekee myös mieli jatkuvasti. Vaikka ei olisi nälkäkään. Ylensyömisen vaara on huomattava.


Kaikki perfektionistiset ajatukset  tuntuvat sijoittuvan aikaan ennen syömistä. Harvoin jään ruokailun jälkeen harmittelemaan, vaikka ruoka ei aina todellakaan ole täydellistä tai vastaa sen hetkisiä mielihalujani. Ennen ruokailua, päätöksen hetkellä, se tuntuu kuitenkin todella tärkeältä. Niinkuin tekisin elämää mullistavia päätöksiä ennen jokaista ruokailua.

(Pakko tosin myöntää, että eräänä päivänä syötyäni astetta kurjemman makuisen kanelipullan, oli pakko päästä kahvilaan hakemaan toinen pulla... ihan vain ettei jäisi huonoja pullamuistoja. Tai sitten yritin vain keksiä tekosyitä saadakseni kaksi pullaa samana tavallisena päivänä.)


Pakkomielteistä suhtautumistani ruokaa kohtaan olen yrittänyt muuttaa. Artulla on nykyään kaikki päätäntävalta sen suhteen, mitä meillä syödään (pääruuaksi). Saan tehdä ehdotuksia, mutta pyrin välttämään myös niitä. Kokeilua on takana pian pari viikkoa. Selaan edelleen yhtä paljon reseptejä. Nyt vain tiedän, etten saa välttämättä ikinä (tai ainakaan pirun pitkään aikaan) kokeilla niitä. Turhauttava ja tuskin kovin toimiva järjestelmä, mutta ei kai kokeileminen haittaa. Aion opetella myös syömään välillä yliopistolla. Just sitä ruokaa, mitä sattuu olemaan tarjolla. Varmaan epätäydellistä, mutta kenelles vingun (itselleni varmaan).


maanantai 9. syyskuuta 2013

Ehdottakaa hyvää luettavaa!


Nuorempana luin paljon kirjoja. En ikinä ollut innokas urheiluharrastaja, vaan vietin mielelläni aikaa neljän seinän sisällä. Piirtäen ja lukien kirjoja.

Kirjat, joita luin, olivat melko tyypillisiä. Harry Potterit on kaikki luettu läpi niin monta kertaa, että hyvä kun kirjoista on mitään jäljellä. Pottereiden innoittamana luettavaksi päätyi kasa muutakin fantasiakirjallisuutta. Pitkään aikaan en muuta halunnutkaan lukea.

Ala- ja yläasteella tuli kuitenkin luettua myös toisenlaista kirjallisuutta, muutamia klassikoita ja melkoisesti ihan tavallisia nuortenkirjoja.


Sitten tuli tietokone ja äkkiä ei ollutkaan enää aikaa lukea. Vieläkään en osaa ottaa kunnolla aikaa lukemiselle. Pyhittää sille tunteja ja hukkua kunnolla kirjojen maailmaan. Minusta on myös tullut hyvin kriittinen lukija. Mikä tahansa ei enää kelpaa ja moniakaan kirjoja ei jaksaisi lukea niin pitkäjänteisesti, että ne alkaisivat kunnolla kiinnostaa.

Viimeisimpänä taisin lukea loppuun hulluilta päiviltä hetken mielijohteessa ostamani Jeffrey Eugenidesin Virgin suicidesin. Tällä hetkellä keskeneräisinä hyllyssä lojuvat Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Milan Kunderan Elämisen sietämätön keveys, Paulo Coelhon Piedrajoen rannalla istuin ja itkin sekä muutama muu tapaus. Aloittamattomiakin kirjoja löytyy muutama. Tai pari kertaa selattuja.


Pidän kirjoista. Pidän siitä, miltä ne tuntuvat, näyttävät ja koko siitä tunnelmasta, joka tulee kun avaa kirjan ja selaa sitä. Pidän kirjahyllyistä ja kirjojen käyttämisestä sisustuselementteinä. Pidän siitä tunteesta kun omistaa ihania kirjoja. Inspiroivia kirjoja, hyviä kirjoja, nostalgisia kirjoja ja kauniita kirjoja. Vaikka reseptejä on netti täynnä, tuntuu ihanalta ostaa uusi ruokakirja, selailla sitä, ruokaintoilla ja asettaa se sitten muiden ruokakirjojen vierelle keittiöön.

Rakastan kirjakaupoissa kiertelyä ja ihanien kirjojen hypistelyä. Yleensä nämä hypistelemäni kirjat ovat kuitenkin enemmän inspiraatiokirjoja (ruokakirjoja, taidekirjoja tai sisustusoppaita) kuin romaaneja. Kertomakirjallisuus hyllylle astellessani minut valtaa epätoivo. Miten tämän kaiken seasta voi löytää juuri ne kirjat, jotka itseä kiinnostavat? Varsinkaan kun ei edes tiedä mikä tarkalleen kiinnostaa.


Kirjassa huomion kiinnittää hyvä kansi. Hyvä kansi ja hyvä nimi. Nämä kaksi asiaa saavat minut (ja varmaan jokaisen muunkin) kääntämään kirjan toisin päin ja lukemaan takakansitekstin. Tässä kohtaa yleensä petyn. Olen hyvin kriittinen ja äärimmäisen ennakkoluuloinen. Mikäli takakannessa mainitaan esimerkiksi mikä tahansa sota, orpous, jokin idiootti väännös suomalaisesta nimestä (miksi kaikkien suomalaisten nuortenkirjojen päähenkilön parhaan kaverin nimi on Väne tai jotain muuta yhtä idiootin kuuloista?), laitan sen välittömästi takaisin hyllyyn.

Kirjastoissa on tätäkin vaikeampaa. Jos romaaneja on kymmeniä ja kymmeniä hyllyllisiä, miten kaiken seasta voi löytää jotain mieleistään, kun ei yhtään tiedä mitä etsii?


Kaikki kirjaintoilijat ja sunnuntailueskelijat! Ehdottakaa hyvää kirjallisuutta. Ehdottakaa omia suosikkejanne tai vaikka äitinne lempikirjoja! Tahtoisin kovasti lukea jotain älyttömän hyvää ja hukkua pitkästä aikaa kirjallisuuden maailmaan!

lauantai 7. syyskuuta 2013

Muutama sana opiskelusta

(kuvituksen virkaa toimittavat satunnaiset instagram kuvat, koska en jaksa etsiä muitakaan)


Taisin kirjoittaa vaelluksesta kertoessani, että olen aina ollut melkoinen suorittaja. Nään asiat elämässä pääosin suorituksina. Päämääränä on asia A ja siihen pyritään suorittamalla asiat x, y ja z. Kaikki tietenkin mahdollisimman huolellisesti ja korkealla motivaatiolla. Mahdollisimman täydellisesti. Vaikka todellisuudessa päämäärän A voisi saavuttaa, vaikka x tai y jäisikin hieman vaiheeseen.

Oman elämäni epäonnistunut perfektionisti. Sehän lukee sivupalkin kuvauksessakin. Ala-asteelta asti olen ollut hyvä koulussa. Tunnollinen ja motivoitunut. Olen vakaasti sitä mieltä, että kuka vain voi loistaa melkein missä vain kouluaineessa jos jaksaa nähdä vaivaa. Yläasteella riittää pelkkä ulkoaopettelutaito ja jokaisen koealueen lukeminen kolmeen kertaan. Lukiossa toki on huomattavasti helpompaa jos ymmärtää ja sisäistää lukemansa asiat. Mutta kaipa sielläkin pärjää ulkoa opettelemisella jos vain uhraa opiskeluun yhä enemmän aikaa. Parastahan on toki oppia parhaiten itselleen sopivat opiskelutekniikat ja soveltaa niitä opiskeluun. Itse tein aina runsaasti käsitekarttoja ja opin hahmottamaan suuria asiakokonaisuuksia pelkkien pienten yksityskohtien muistamisen sijaan.

Entä sitten yliopisto-opiskelu? Se on jo hieman eri maailmasta. Tuntuu, että jokainen tentti on suoritus A, B tai C. Nämä ovat asioita, joita tulen tarvitsemaan tulevaisuudessani, mikäli arkkitehdiksi koskaan valmistun. Jokaisen luennon pitäisi kaiken järjen mukaan olla osasuoritus x, y tai z, asioita pitäisi aktiivisesti opetella ja ymmärtää. Ei riitä, että lukee tenttiin yhden päivän. Jokainen rimaa hipoen läpi päästy tentti on pois ammattitaidostani.


Jos olin kova stressaamaan jo lukiossa, niin yliopisto tuntuu olevan minulle liikaa. Tuntuu hurjalta, että asiat, joita opiskelee ovat oikeasti hyödyllisiä, eivätkä vain jotain yleissivistävää lässynläätä, jolla ei ole elämäni kannalta suurtakaan merkitystä. Lukiossa oli kivaa opetella tietämään lisää itseään kiinnostavista asioista. Ja onhan niillä tiedoilla ihan kiva satunnaisesti leijua edelleen.

Arkkitehtuuria opiskellessa meillä ei ole ollut juurikaan tenttejä. Enemmän teemme harjoitustöitä. Mutta toki niistäkin pitäisi oppia jotain. Imeä itseensä aktiivisesti uutta tietoa jokaisesta ohjaavan opettajan kommentista. Yrittää enemmän ja menestyä paremmin. Minulla on ollut nyt viikko koulua ja pelkään jo nyt palavani loppuun. Muiden luokkalaisteni rinnalla olen vieläpä poikkeuksellisen laiska koulunkäyjä. Ensimmäisiä kertoja elämässäni en koe olevani lainkaan motivoitunut. Minua ei haittaa alisuoriutua,  olen tyytyväinen jos edes suoriudun.


En tiedä muista aloista, mutta arkkitehtuurin opiskeleminen tuntuu todella rankalta. Vaikka luentoja ei ole hirmuisesti, on kaikki lukujärjestykseen jäävä "tyhjä" aika varattu harjoitustöiden tekemiselle. Lisäksi töitä pitäisi tehdä myös vapaa-ajalla, jotta kurssien suorittamiseen vaadittavat tuntimäärät täyttyisivät. Monet kurssikaverini viettivät jo viime vuonna öitä koululla tehden pienoismalleja ja pohjapiirustuksia. Mitä ilmeisimmin tästä vuodesta on tulossa vielä rankempi.

Minua pelottaa. Koko tuleva syksy nimittäin.


Ehkä nuorten ihmisten odotetaan olevan poikkeuksellisen ahkeria, jaksavaisia, elämänsä voimissa. Ja niin kai monet nuoret ovatkin. Sillä nuoruuden tarmolla jaksetaan painaa koulutöitä kaikki viikot. Välissä ehditään innostua vielä opiskelijabileistäkin. Kahden tunnin yöunilla voi hyvin jaksaa puurtaa taas seuraavan päivän. Ei laiskotella vaan painetaan menemään, lomalla ehtii levätä. Mutta entä jos ei koe olevansa elämänsä voimissa? Onko silloin edes mahdollista selvitä? Jos koululle raahautuminenkin tuntuu jo raskaalta ja välillä tekee mieli sanoa itselleen, että yhdellä luennolla istuminen on ihan riittävä ponnistus sille päivälle? Millä energialla sitä pitäisi jaksaa saattaa valmiiksi ne sata ja yksi harjoitustyötä?

Motivaatio olisi ehkä hyvä taikasana. Mutta entä kun sitä ei ole? Miten suoriutua ja suorittaa jotain raskasta ja aikaavievää, kun takaraivossa tykyttää ajatus ettei tästä ole loppupelissä mitään hyötyä (jos en siis ikinä valmistu arkkitehdiksi). Ja kaikkein tärkeimpänä, onko aina pakko jaksaa?

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

jotain siitä mitä oon tehnyt viime päivät (eli ei mistään)

Huomenna takaisin yliopisto-opiskelijan arkeen (eli siihen ettei koskaan ole varma missä pitäisi olla, mihin aikaan ja minkä takia). Eilen ja tänään on löysäilty, sisustustuunailtu kämppää ja katsottu älyttömästi Twin Peaksia.


Jalat on ruhjotut ja mustelmilla, niin on myös kädet. Naama ja käsitaipeet atopiaoireilee ja muistuttaa saharaa.


Sneakpeak ihanasta (raskaasta) sisustusprojektista joka valmistunee lähipäivinä. Tällaisina hetkinä alan pikkuhiljaa uskoa, että saan tästä käpäisestä kämppäpahaisestakin joskus vielä oman näköisen ja esteettisesti miellyttävän.