perjantai 31. tammikuuta 2014

toiveita, yrityksiä, lupauksia(?)

Mä olen miettinyt omaa ajankäyttöäni ja sitä mitä se tekee mulle. Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, mulla ei tunnu olevan aikaa itselleni tärkeiden asioiden tekemiseen. Siis nimen omaan ei tunnu olevan, oikeasti sitä aikaa kyllä olisi. Passiivisuuteni passivoi minua entisestään.

Koska vuotta 2014 on kulunut vasta kuukausi, on varmaan edelleen hyvä aika tehdä itselleen lupauksia ja asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle. (Oikeastihan olen sitä mieltä että kumpaakin voi tehdä milloin ikinä haluaakaan, eikä siihen tarvita tueksi mitään turhia pyhäpäiviä tai uusia alkuja.)


Tahdon ja yritän:

luoda
oppia
iloita
viihtyä
kehittyä

(ja tehdä kaikki pakollisetkin jutut ahkerasti sekä tunnollisesti)


(mulla ei ollut aikaa ettiä tähän mitään aiheeseen sopivaa kuvaa, mutta olen tuo pieni joka tuijottaa, vieressä ihana siskoni)

Toiveitani, yrityksiäni ja tavoitteitani tulevan vuoden ja vaikka loppuelämäni ajankäytön suhteen ovat: 

arvostaa aikaa 
jos alkaa turhauttaa, estä se ja tee jotain mukavaa (edellämainittua)

olla tuhlaamatta aikaa
lue ylempi, miksi pitää istua tietokoneella jos siitä ei saa mitään irti

levätä oikeasti kun on levon aika
muutaman tunnin viettäminen sosiaalisen median parissa ei välttämättä käy kunnollisesta levosta ja rauhoittumisesta



Eihän tästä varmaan niin ruusuista tule, mutta eikai toiveilla, haaveilla ja oman ajankäyttönsä pohtimisella suuria haittapuoliakaan luulisi olevan. Vaikka en onnistuisikaan, voin aina yrittää uudelleen. Ei paineita, ihan hyvin mä nytkin elämääni elelen.




torstai 23. tammikuuta 2014

pari sanaa kateudesta

ilmeilyä


Tämän ilmeen voisin osoittaa sille ihmiselle, joka päätti että meillä on tässä periodissa niin paljon aamuluentoja. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen on ehtinyt totutella kaikkeen muuhun kuin siihen, että päivä toisensa jälkeen pitää herätä kahdeksalta tai vielä pahempaa; seitsemältä. Onhan toki akateeminen vapaus ja kotiin jääminen on lähes aina vaihtoehto, mutta noista luennoista tuppaa oikeasti olemaan hyötyä harjoitustöiden kanssa. Ampuisin siis itseäni nilkkaan jos kääntäisin aamulla vain kylkeä ja aloittaisin tytyväisenä uuden unen.


Tämän ilmeen saattoi nähdä naamallani useaan otteeseen sinä päivänä (viime sunnuntaina) kun sain vedettyä ensimmäisen leukani ikinä! Voi sitä riemunkiljahdusten määrää kun huomasin olevani ihan ylhäällä enkä kärvistelemässä puolimatkassa kuten ennen! Innostuin niin kovasti etten tajunnut edes yrittää olisinko saanut toisen (en olisi, onhan sitä pitänyt testata jo useasti uudelleen).


Tätä ilmettä kutsumme kavereiden kesken utajärvi-ilmeeksi ja se ei varsinaisesti kuvasta mitään (paitsi ehkä jotain satunnaista henkisen vajavaisuuden tilaa?). Kaverini isä kertoi aikoinaan, että hänen kokemuksensa mukaan Utajärveläisillä on hämmentävän usein kieli ulkona vailla syytä.


Eilen illalla päätin ruveta twitteraktiiviksi ja nyt olen spämminyt sinne oikein urakalla. Olen edelleen aika ulalla koko twitterin perimmäisestä ideasta ja varmasti puolista sen toiminnoista. Onneksi on aikaa opetella ja ihmetellä. Voitte löytää minut ja seurata turhanpäiväisiä turinoitani nimellä kylpyvimmu.


Tässä toljotuskuvassa näytän mielestäni harvinaisen paljon itseltäni. Vähän epäsymmetrinen ja hämmentynyt.

Mun tekisi mieli vähentää rajusti lihansyöntiä, koska harvoin tekee lopulta edes mieli lihapitoisia ruokia (tai ainakaan mitään sellaista, mitä ei voisi muokata kasvisversioksi). Kokonaan en edes välttämättä yrittäisi luopua, voisin mielelläni syödä liharuokia sitten kun todella tekee mieli. En vain tiedä menisikö liian hankalaksi alkaa kokkailla kahta ruokaa päivittäin (tai eri versioita samasta ruuasta).



perjantai 17. tammikuuta 2014

odottamisesta

"Mitä sä harrastat?"

Mä harrastan lukemista, kirjoittamista, piirtämistä, maalaamista, photoshopilla leikkimistä, lenkkeilyä, irkissä notkumista ja F5 tasaista painamista lobotomisesti tietokoneen näyttöä tuijottaen. 

Näin mä yleensä vastaisin. Virallisempiin papereihin kirjaisin ylös vain viisi ensimmäistä. Samat viisi harrastusta ovat ne, joiden harrastuksiksi määrittelemistä tai määrittelemättömyyttä en osaa päättää. Onko jokin asia harrastus jos sen parissa viettää aikaa lopulta vain todella harvoin (vaikka siitä kuinka pitäisi)? En mä taida oikeasti harrastaa mitään, korkeintaan sitä lenkkeilyä. Se sentään on ihan oikea harrastus, saatan toisinaan käydä lenkillä vaikka neljästi viikossa (paitsi näin päälle 20 asteen pakkasilla, ei kiitos ei).


Hei olen Vilma ja harrastan odottamista. Luennolla odotan luennon loppua, ohjauksessa omaa vuoroani, kotiin päästyäni odotan ruoka-aikaa. Välillä odotan sitä hetkeä jolloin on todella pakollista alkaa tekemään jotain pakollista asiaa (kuten kotitehtäviä tai tiskaamista). Kaikki illat odotan nukkumaanmenoaikaa, yleensä vailla edes tahtoa motivoida itseäni tekemään mitään muuta. Odotan. Katson netflixiä (vaikken edes jaksaisi), painelen F5, tuijotan irkin itseään toistavia keskusteluja ja toistelen satunnaisiin väleihin itselleni ominaisia sanomia. En tee mitään merkityksellistä. Odotan vain. Sitten tulee nukkumaanmenoaika (Miten se nukkumaan menenminen muuten tuppaa venymään vaikka sitä samalla vain odottaa? Nukkumaanmenoajan jälkeen sitä tuntee olevansa jotenkin jännästi jatkoajalla).

Nukkuessaan pääsee ehkä jopa yhdeksäksi tunniksi irti odottamisesta.


Mietin vain missä piilee se motivaatio joka saa ihmisen tekemään asioita, joista saa jotain irti jatkuvan tekemättömyyden sijaan? Mulla on lukemattomia lukemattomia (heh hehe) kirjoja ja päiväkirja, joka ei täyty koska en jaksa patistaa itseäni tarttumaan siihen, vaikka tiedän kuinka mahtavalta kirjoittaminen tuntuu. Puhumattakaan niistä maalaus, piirustus ja askarteluprojekteista, jotka odottaa vain ja ainoastaan tekijäänsä mun valkoisen lipaston syövereissä.

Mun mielestä on kaikenkaikkiaan aika absurdia, että itselleen mielekkäiden asioiden tekemiseen tarvii erityistä motivointia, milloin musta tuli näin kamalan passiivinen ihminen? Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi siivoamisen tai tiskaamisen aloittaminen tuntuu vaikealta, mutta että harrastustensa pariin syventyminen? Oikeastaan taidan siivota ja tiskata useammin kuin lukea tai maalata.


Ehkä kyse voi olla siitäkin, että kodin askareet tuntuu edes jollain tasolla pakollisilta tehtäviltä. Pakolliset asiat on pakko tehdä, vapaavalintaisia ei. Voi vaihtoehtoisesti vain odottaa että vapaa-aika on ohitse ja on taas jotain pakollista tai ennaltamäärättyä puuhaa.

Tässä kohtaa pitäisi varmaan olla joku loistokas kaiken ajatusvirran (ajatusoksennuksen) yhteen kokoava päätöskappale, mutten rehellisestisanottuna tiedä miten tätä kokoaisin. En usko että jatkuva odottaminen on ihmiselle kovin hyväksi. Eikös nykyhetkessä eläminen ole jotenkin yleisesti paras ratkaisu, ei saisi märehtiä menneitä eikä murehtia tulevaa? Voin vain kuvitella mitä kaikkea voisin olla, miksi voisin tulla ja mitä voisin saada aikaiseksi, jos tekisin useammin jotain muuta kuin odottaisin.


Silti mä vain odotan. Nytkin. Odotan ajan kulumista, en välttämättä sitä mitä tulee tapahtumaan. Odotan lisää odottamista. Mutta kyllä mä luulen että joskus opin ja sitten jaksan enemmän. Sitä odottaessa (heh heh).

Oikeasti en tiedä mitä tekisin tällä kaikella ajalla? (Tai tiedän kyllä, mutta kertokaa joku viisaampi kuinka sen teen?) Nyt voisi melkein olla jonkinlaisen lupauksen aika. Lupaan (itselleni, te olette vain todistajia) yrittää harrastaa enemmän ja opetella kuluttamaan aikaa itselleni tärkeiden asioiden parissa. Lupaan!

Mitä te harrastatte? Mitä te odotatte?


tiistai 14. tammikuuta 2014

oispa smoothieaineksia tai joku joka leikkaisi mun otsatukan

Appelsiineja on jäljellä alle puolet, eikä edes olla tehty niistä mitään erityistä. Koulu lähtee pikkuhiljaa käyntiin,  uusia tehtävänantoja satelee ja ne viimevuotiset viimeiset odottaa muistitikulla jotain ahkeraa yliopisto-opiskelijaa jota ei ole vielä kuulunut. Mutta jospa sekin lähipäivinä kömpisi esiin jostain kolosta.


Sunnuntaina soin itselleni kaksi alennusmyynti-joululahjaa. Jännän mekon, joka on oikeasti paita ja jonka lyhensin kiireessä niin, että napituskaistan reunat eivät täsmää. Onneksi en ole niin tarkka tai jaksa välittää pienistä epäkohdista. Ja yhdet rintaliivit, joita en kuvannut vaikka mieli olisi tehnyt koska ne on jollain jännällä tavalla niin tavattoman ihanat.


Mun otsatukka on sillälailla ylikasvanut ettei sitä voi pitää kuin sivussa jos haluaa nähdä jotain. Jos leikkaan sen itse, siitä tulee vino ja epätasainen (ei sillä että sekään olisi minua ennen haitannut, tiedä sitten haittaisiko nytkään). Harkitsen hiusten luonnollisen värin takaisin kasvattamista, ollaan juurikasvun kanssa kuitenkin jo verrattain pitkällä tässä projektissa. Tosin olisi tuolla yksi hiustentappovaalennusväri valmiina. Tai jos vaikka laittaisi raitoja. En tiedä, eikä oikeasti ihan hirveästi jaksa kiinnostaakaan.

Kävin pakkasessa lenkillä. Ihan sellaisella jonkun mittaisellakin. Sitten oli reidet jäässä, pipo ja hiukset huurteessa ja mieli korkealla. Siistiä.

lauantai 11. tammikuuta 2014

arkkitehtuurista ja sen opiskelusta

Mulla oli muistiinpanotkin, mutta silti en tunnu saavan pointtiani ilmaistua riittävän selkeästi, olen vähän harhaileva höpöttäjä.

Joka tapauksessa: on vaikeaa tehdä luovaa työtä tiettyä selkeää kohderyhmää varten. Ehkä tämän takia arkkitehtuuri on paljon enemmän kuin pelkkää luovaa taiteilua. Ehkä tässä on isoin ero taiteilijan ja arkkitehdin välillä. Tämä on myös mielestäni seikka, joka tekee arkkitehdin työstä (arkkitehtiopiskelijan arjesta ja tulevaisuudenkuvitelmista) erityisen hankalaa. Priorisointi oman taiteellisen näkemyksen ja kohderyhmän mieltymyksien yhteensovittamisen suhteen.

Saiko tästä pohjustuksestakaan mitään selkoa?

torstai 9. tammikuuta 2014

ämpäreistä ja appelsiineista

Voikohan monikaan asia kauppareissulla tehdä ihmisiä niin iloiseksi kuin "osta ämpärillinen appelsiineja" -kampanja? Ämpärit on iloisia. Appelsiinien valitseminen punaiseen ämpäriin tekee ihmiset iloisiksi. Se saa ihmiset hymyilemään ja puhumaan toisilleen.


Joten mulla on nyt ämpärillinen applesiineja, vaikka koen että niitä on vaikeaa syödä. Mutta kai niistä voi jotain tehdä... kai appelsiineistä nyt jotain saa aikaiseksi?


Mulla on myös sixari muumilimua, metsästin sitä ainoastaan kolmesta eri kaupasta. Suklaata mulla ei ole, mutta mieli kyllä tekisi.


Ja sitten mulla on kova väsy johtuen epätoivoisista yrityksistä korjata lomanjälkeistä unirytmiä ja kalenteri joka alkaa pikkuhiljaa täyttyä uusista koulutehtävistä (vaikka edellisiäkään en ole vielä saanut palautettua).


Mutta onneksi on appelsiineja.
Ja punainen ämpäri.
Ja sitä muumilimua (jonka tölkeistä en osaa päättää onko ne kamalia vai aika sympaattisen ihania).


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

täs mun joululoma

En oo saanut sanojani oikein järjestykseen viimepäivinä. Tästä syystä täältä ei löydy ensimmäistäkään viime vuoden pohdiskelua tai uusinta koskevia odotuksia käsittelevää tekstiä. Sellainen (jompikumpi tai molemmat) tulee jos on tullakseen. Tekisi nimittäin kamalasti mieleni kirjoittaa edellämainituista, mutta kuten sanoin, sanat menee ihan sekaisin enkä tunnu saavan mitään sanotuksi itseäni miellyttävällä tavalla.

Joten, ei enempää sanoja, tässä on kasa (instagram) kuvia jotka kuvaavat suhteellisen hyvin joululomaani. Tosin uudenvuodenaaton kuvan uupuvat, harmi, se ilta mahtoi olla yksi loman ehdottomista kohokohdista, vaikka lammin kaveriporukkamme olikin (perin harmillisesti) hajaantunut useammalle eri paikkakunnalle.