tiistai 15. huhtikuuta 2014

tämä teksti on pepusta

Siis ihan oikeasti pepusta. Ja ympäristön paineista, huomionhakuisuudesta, pinnallisuudesta ja pukeutumisesta.


Mulla on ihanat farkut. Ne on äidin vanhat tommy hilfigerin farkut ties miltä vuosikymmeneltä. Vintagea, retroa, juuri ihanan kutkuttavan jännät. Käyttäisin niitä mielelläni. Kiskoisin jalkaani, käärisin lahkeet ja yhdistäisin napapaitaan tai mitäänsanomattomaan toppiin. Ehkä korkokenkiin. Nilkat näkyisi. Tosi kivasti.


Sitten kiskon ne farkut jalkaan, tuijotan peiliin, käännyn ja oho. En mä voikaan mennä mihinkään nämä farkut jalassa, mun peppu näyttää ihan kummalliselta. Nämä farkut ei todellakaan imartele mua. Tuskin kovin montaa muutakaan. Sama toistuu uudelleen jonain toisena päivänä jonkin ajan kuluttua. Ja taas uudelleen myöhemmin. Takapuoleni ei vain asetu näihin farkkuihin kauniisti, pöksyt eivät istu minulle.


Eilen aloin miettiä, mitä väliä sillä loppujenlopuksi on miltä peppuni tai mikään muukaan ruumiinosani näyttää jonkun tietyn vaatekappaleen vaikutuksesta. Naistenledissä (ja melkein missä vain muuallakin) korostetaan miten tärkeää on pukeutua omaa kehoaan imarteleviin vaatteisiin, jotka piilottavat "ongelmakohdat" ja niin monet ihmiset tekevätkin. Niin tapaan tehdä itsekin.


Mutta joistain vaatteista tulee vain niin hyvä fiilis. Voimauttava olo. Tahtoisin kyetä pukemaan nämä farkut päälleni ja kävelemään ulkona ne päällä huolehtimatta ahteristani ja farkkujen vaikutuksesta siihen, koska näissä on sitä jotain. Moni ei ehkä ymmärrä, mutta joku varmasti tietää mitä tarkoitan, kun sanon että jokin vaatekappale saa koko mielen kihertelemään. Tulee kiva olo, nyt mä näytän astetta enemmän itseltäni. Kutkuttelee. Nämä farkut kutkuttelee mua. Mutta pinnallinen ja perfektionismiin taipuvainen ääni mun pään sisällä kuiskuttelee ettei niitä sovi käyttää. Pitää näyttää parhaalta mahdolliselta itseltään.

peppukuva

En mä lopulta mihinkään lopputulokseen päässyt. Muuta kuin siihen että farkut on ihanat ja voisin joskus uskaltaa ulkoiluttaa niitä. Ja samalla kun muka teen päätöksen asiasta, perun sen pääni sisällä niinkuin ei olisi mitään järkeä laittautua jos ei laittaudu parhaimmilleen. Onko tärkeää korostaa aina parhaita puoliaan, vaikka se vaatisi jostain itseään kiehtovasta asiasta luopumista?

En ymmärrä tätä. Mutta katsokaa nyt niitä. Voi ihanat farkut, miksi teette tämän minulle ja pepulleni?

maanantai 7. huhtikuuta 2014

hyvää huomenta, maanantaita, alkavaa viikkoa ja huhtikuuta kaikille




Hyvää huomenta. Hyvää maanantaiaamupäivää. Hyvää alkavaa viikkoa. Hyvää alkanutta huhtikuuta. Hyvää kaikkea teille kaikille.

Muistakaa juoda teetä (tai kahvia tai vettä tai tuoremehua tai mitä ikinä haluattekaan juoda) ja ahkeroida niin paljon kuin henkilökohtaiset rajanne sallivat.

Jos ette jaksa niin aina ei tarvitse. Mutta aina ei kannata olla jaksamatta. Joskus kannattaa vähän pakottaa itseään työhön. Ei kuitenkaan aina. On ihan okei, jos aina ei vain jaksa ja pysty.

Muistakaa lukea kivoja kirjoja (tai maalata, piirtää, kirjoittaa, soittaa musiikkia, kuunnella musiikkia, urheilla tai mitä ikinä haluattekaan todella tehdä) ja ottaa aikaa myös itsellenne.

Muistakaa syödä hyvin. Jos ei syö hyvin ei voi hyvin ja lopulta kuolee, muistakaa syödä. Tehkää lempiruokaanne. Mitkä on teidän lempiruokia? Mun lempiruokaa on jauhelihakastike ja perunat. Äidin tekemänä. Se on niin tavallista.

Muistakaa kastella huonekasvejanne, mäkin yritän. Muistakaa ulkoilla, siellä on kevät. Sen tietää katupölystä, auringosta ja siitepölystä, siitä että lenkkipolut on täynnä ja ihmiset hymyilee.

Muistakaa hymyillä, hymyllään voi piristää itsensä lisäksi myös muita ja se on melkein parasta. Hymyilkää vastaantulijoille. Hymyilkää naapurille, kaupan kassalle ja ennenkaikkea itsellenne. Hymyilkää peilille.


Optimismioksennus, korjaussunnittelun leikkauspiirustus ja kannullinen teetä. Tällaista mun maanantaihin.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

ikävä elämä ei onneksi (ehkä) ole lopullista


Joskus kaikki on aika ikävää, mutta onneksi se ei yleensä ole lopullista. Haluan painottaa myös että itkeminen on ihan normaalia. Olen itkenyt vähän kaikkialla muuallakin, joten itketään nyt sitten internetissäkin. Joskus vaan itketää ja sitten on ihan hyvä itkeä.

Oon löytänyt itsestäni kaiken kakan keskellä yllättävää optimistisuutta. En jaksa olla surullinen, tahdon toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Joten uskon. Asioilla on tapana järjestyä vaikka elämä välillä yrittää väittää muuta.

torstai 3. huhtikuuta 2014

joskus elämässä vain tarvitsee perunaleimasimen

Mitä pitää tehdä kun tajuaa todella haluavansa tehdä perunaleimasimen? Varmaan ottaa kaapista peruna ja ryhtyä toimeen. Mutta entä jos kaapissa ei ole perunoita? Varmaan mennä kauppaan. Entä jos ei jaksa mennä kauppaan? Varmaan valittaa asiasta facebookiin ja päättää mennä huomenna ostamaan perunoita.


tämä on erään äärimmäisen innoittuneen taiteellisen hetken tulos. mä leikin, kokeilen ja yritän. erehdyn, opin ja nauran. meinasin liimata tähän pääsiäistipuja. koska teki mieli. ettäs tiedätte. 

Huomenna mä ostan perunoita ja valkoista maalia. Sitten mä jatkotyöstän ja ehkä jopa viimeistelen jäätävän värioksennusmaalauksen, jonka kanssa vietin tänään useamman tunnin. Joskus se iskee täälläkin, inspiraatio ja taideflow. Maalausflow ja se hetki kun ei jaksa etsiä mitään millä levittää liimaa ja päätyy tunkemaan sormensa siihenkin (mutta oikeasti erikeeperjäämien kuoriminen sormien päältähän on iso osa liimaamisen ihanuutta, sehän on ihan parhaita asioita mitä on?). Sitten voi sormet liimassa ja maalissa repiä, leikata, liimata ja sotkea. Ja päätyä siihen lopputulokseen että tarvitaan perunaleimasin.

Joskus elämässä vaan tarvii perunaleimasimen. 
Sellaista se on. 


Oon asunut nyt neljä päivää pienessä yksiössä Ano Jänön kanssa ja pidän tästä. Pidän omasta pienestä keittöstä, tiskikaapista jonka oviin teippasin ankkakortteja, ikkunasta jonka eteen asettelin teeni, hyllyistä jotka on ihan liian korkealla näin pienelle ihmiselle. Pidän siitä miten kaikki mun ihanat tavarat ja huonekalut on pienemmässä tilassa. On ihan sama mihin suuntaan kääntyy ja voi aina hukkua estetiikkaan ja ihanuuteen. Pidän siitä että mun pieni vaatehuone on liian pieni ja omituisen mallinen.


hyi miten likainen ikkuna!

Mutta kaipaan keltaista suihkuverhoa. Jos tiedätte mistä sellaisen saisi taiottua, vinkatkaa kiltit. Mulla menee aika hyvin vaikka faktojen perusteella en ihan uskoisi sitä itsekään. Koulutyötkin melkein etenee. Tai ehkä oon vaan liian iloisella tuulella juuri nyt tätä kirjoittaessani. Huomenna tai 20 minuutin päästä voisin pessimismipäissäni kirjoittaa jotain aivan päinvastaista. Ja varmaan kirjoittaisinkin, mutta nyt on hyvä.


Tiistaina melkein hermostuin nykyaikaisen arkkitehtuurin opettajalle. Note to self, olet edelleen erityisen räjähdysherkkä nälkäisenä. Syö välipaloja niin kaikilla on kivempaa.