nuoriahan tässä vielä ollaan !

Täytin tänään (eilen, tää näköjään venähti) kaksikymmentäyksi vuotta. Se on sellainen ikä, että pääsee jo sisälle useimpiin baareihin. Se on sellainen ikä, että pitäisi ehkä alkaa satunnaisesti leikkiä aikuista.

Ei oikeasti, nuoriahan tässä vielä ollaan.

Ja mitä aikuistumiseen tulee, taidan viimeaikoina olla monien asioiden suhteen ottanut lähinnä takapakkia. Eikä se haittaa mitään, onhan tässä koko elämä aikaa aikuistua. Mummona voi sitten miettiä miten lapsenmielinen on edelleen ja nauttia siitä, että jaksaa leikittää lapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsiaan. Tai muiden lapsia ja lapsenlapsia.

Aina jos ikäkriisi meinaa hiipiä nurkan taakse, voi onneksi pukea itsensä kakaraksi. On hyvä palauttaa elämän realiteetit mieleensä - mä olen edelleen se sama pieni vimmu. Mörkö nimeltään aikuisuus ei ole vielä vallannut kovinkaan suurta tilaa mun elämässäni. Pari kertaa olen kutsunut sen teekutsuille ja silloinkin ollaan tultu aika hyvin juttuun. Aikuisuus ei ole yrittänyt tyrkyttää itseään, ideologioitaan tai ajatusmallejaan mulle ihan liikaa. Korkeintaan neuvonut toisinaan hieman tai tuupannut oikeaan suuntaan. Kiskonut pari kertaa vähän lähemmäs maan pintaa, jos olen lähtenyt leijailemaan ihan heliumpallona.

Kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäyksi. Kaksikymmentä ja yksi.

Kävin tänään (eilen) lainaamassa kahdeksan runokirjaa. Hyvä ystävä teki mulle hyvää ruokaa, nautittiin viiniä ja pelattiin lautapelejä. Posti toi mulle kolme kirjettä ja vain yksi niistä oli lasku. Netin välityksellä mua muisti niin moni ihana ihminen, että teki mieli syleillä koko maailmaa. Ehkä vähän syleilinkin.

Nyt syleilen itseäni, juon teetä, kuuntelen musiikkia, luen runoja ja kohta (toivon mukaan) nukahdan pehmoiseen uneen. Tänään oli erittäin hyvä syntymäpäivä. Huomenna on aamuluento.

Mulla on sellainen periaate, että omasta ja läheisten syntymäpäivistä pyritään tekemään erityisen ihania päiviä. Eihän se aina onnistu, mutta ei yrittämällä mitään häviäkään.

yksin olemisesta, elämisestä ja tekemisestä

Tehdään tää helpoksi. Jos jaksat katsoa (poikkeuksellisen) pitkän ja vähän hidastempoisen asiapitoisen videon, ole hyvä ja tee se. Jos et jaksa katsoa videota, mutta asiapitoisen tekstin lukeminen luonnistuu, lue tämä postaus. Jos olet liian laiska lukemaan pitkää tekstiä, niin lue ihmeessä edes lihavoitu osuus tekstin lopussa. (Jos sinua ei yhtään kiinnosta, älä tee mitään edellämaintuista.) Kiitos.


Mä olen introvertti ja viihdyn yksin. Pitkään en kuitenkaan uskaltanut tehdä asioita yksin, se hankaloitti elämääni melko paljon. Yläasteikäisenä jopa yksin kaupassa käyminen tuntui hurjan pelottavalta, tarvitsin aina jonkun tueksi ja turvaksi.  Lukion jälkeen muutin Ouluun silloisen poikaystäväni kanssa, en siis yksin. Puolentoista vuoden ajan lähes kaikki tuli tehtyä yhdessä. Yliopistoltakin löysin ensimmäisenä päivänä ystävän, jonka kanssa kuljen edelleen kouluun päivittäin (tai joka kerta kun koululle on asiaa). Ei mun edes tarvinut opetella olemaan yksin.

Tuli kevät 2014, erosin poikaystävästäni ja toukokuussa muutin yksiöön kanini kanssa. Tämä lienee merkittävimpiä tapahtumia elämäni aikana. Mun oli pakko opetella tekemään asioita yksin. Sen verran olin vuosien varrella kasvanut ja rohkaistunut, ettei minua oikeastaan pelottanut. Oikeastaan olin aika innoissani, enkä todellakaan turhaan. Tämän vuoden aikana olen oppinut itsestäni ja elämästä(ni) hurjasti uusia asioita.

Kovin moni ei vältämättä osaa samaistua, jos kerron etten oikeastaan moneen vuoteen osannut kuvailla musiikki- tai elokuvamakuani. En yksinkertaisesti tiennyt mistä pidän. Toki osasin antaa jotain suuntaviivoja ja elokuvista tuli muutamaan otteeseen kiisteltyäkin poikaystävän kanssa, mutta olin silti aika hukassa omien mieltymysteni kanssa. Jos pääsin joskus yksin valitsemaan elokuvaa katsottavaksi, mietin (tietenkin) myös katselukumppanin mielipidettä, ehkä liiankin kanssa. Halusin miellyttää seuralaisiani enkä pitänyt omia mielipiteitäni turhan suuressa arvossa. Kun menin ensimmäistä kertaa vuokraamaan elokuvaa yksin katsottavaksi (kyllä, tämä tapahtui toukokuussa), hämmennyin. Minun piti ihan oikeasti miettiä, mitä itse halusin katsoa, ei mitään muuta.

Nykyään teen paljon asioita yksin. Nautin siitä suunnattomasti. Nautin yksin kaupungilla harhailemisesta, nautin kiirrettömästä kahvilassa istuskelusta, nautin kirjaston hiljaisuudesta ja siitä, että voin jäädä tuijottelemaan tyhjyyteen aina kun siltä tuntuu, eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. Nautin omaan tahtiin liikkumisesta, toimimisesta ja omasta (mahtavasta) seurastani. Olen ylpeä siitä, että tiedän paremmin kuka olen ja millaisista asioista pidän. Olen ylpeä siitä, että uskallan tehdä asioita yksin.

Mietin sosiaalisen median ja älypuhelinten mukanaan tuomien pikaviestintäohjelmien (whatsappin) vaikutusta siihen, mikä edes tulisi nykyään lukea yksin olemiseksi. Olen itse jatkuvasti yhteydessä muihin ihmisiin. Lähettelen kuvia ja videoita, kerron mitä puuhaan milläkin hetkellä. Toisaalta viimeaikoina olen huomannut toisinaan (aika harvoin, ei nyt luulla liikoja sentään) jättäväni tietoisesti jotkin asiat vain itselleni, sulkevani tuttuni tekemisieni ulkopuolelle. Toisille tällainen on varmaan arkipäivää, minulle se on jonkinlainen muutos. Virkistävä muutos siinä mielessä, että pikkuhiljaa oppii ymmärtämään, miten asioiden tai tapahtumien arvo ei ole riippuvainen siitä, kuinka usean ihmisen kanssa sen jakaa. Vaikka jotain kokisi täysin yksin, kenenkään muun koskaan saamatta tietää, se ei tekisi asiasta sen merkityksettömämpää. Ehkä.

Mitä mä ajan tällä kaikella takaa? Mitä mä haluan sanoa? Haluan kertoa, että olen kokenut yksinolon opettelun tavattoman voimaannuttavana ja luulen, että se voi tarjota paljon hyvää muillekin. Toisille asioiden yksin tekeminen on varmasti itsestäänselvyys, jotain helppoa, tavallista ja vaivatonta. Mulle se ei ollut sitä, mulle se oli hyppy tuntemattomaan, jotain joka on opettanut mulle paljon ja tuonut ihan uusia ihania ulottuvuuksia mun elämään. Koen olevani enemmän minä ja nauttivani monista asioista eri tavalla kuin ennen.

Itsensä kanssa tulee aina olemaan tekemisissä, itsensä kanssa tulee aina olemaan jumissa. Kaikki ihmiset sun ympärillä saattaa muuttua, lähteä, kadota ja vaihtua, mutta itseäsi sä joudut aina kestämään. Ei kannata rakentaa elämäänsä (liiaksi) muiden varaan vaan opetella arvostamaan myös omaa seuraansa. Se on oikeasti tärkeää. Se on oikeasti upeaa. Jokaisella meillä on takuulla paljon tarjottavaa itselleen. 

Jokaisen kannattaisi joskus asua yksin, olla yksin, tehdä yksin ja oppia tuntemaan itsenä mahdollisimman hyvin. 

Jotain negatiivista mainitakseni, yksin asuessa sairastaminen on kurjempaa. Apteekkiin tai kauppaan raahautuminen ei tosiaan ole se, mitä haluaisin kuumeisena tehdä. 

(Yksinolon ihanuudesta huolimatta toivoisin toisinaan, että mulla olisi enemmän samanhenkistä seuraa Oulussa. Sellaista teeseuraa ja kirjakavereita.)

minne menit piiloon motivaatio?

Mun energia, motivaatio ja tervelliset (terveellisemmät) elämäntavat oli ilmeisesti piiloutunut samaan paikkaan kun lenkkipöksyt. Siis vaatekomeron nurkassa olevan telineen päälle. Ihan näkyvillähän ne oli, ei vain hetkeen kiinnostanut kaivaa niitä päivänvaloon. Oli kai liian mukavaa velloa omassa epäaktiivisuudessaan ja antaa päivien lipua ohi tekemättä lähes mitään lähes koskaan.

Ei se haittaa, saa sitä levätäkin. Mulla on lupa lagailla, annoin sen itse itselleni ja ikään kuin mun luvilla mitään merkitystä olisi, annan saman luvan teillekin kaikille. Jee.

Tänään puhaltelin pölyt lenkkareiden päältä, kiskoin ne jalkaani ja lähdin seikkailemaan. Löysin uusia paikkoja, luulin pari kertaa eksyneeni ja lopulta palasin nälkäisenä, mutta iloisena takaisin kotiin. Yllättäen lenkin jälkeen ei tehnyt yhtään niin paljoa mieli keksejä ja suklaata kuin viimeisen viikon on tehnyt jatkuvasti (jos mä vähän kuitenkin...) Hyvä minä, bra bra, taputapu.

Pari päivää sitten mua houkuteltiin muuttamaan Helsinkiin kommuuniin. Houkutti älyttömästi ja vähän enemmän. (Onneksi) pään sisältä ja läheisten kavereiden joukosta löytyi kuitenkin vielä pieni järjen ääni. Jos mä nyt ensin vaikka sen kandin...

Onneksi asemakaavan ideointi ei tunnu tällä hetkellä yhtään inhottavalta hommalta. Onneksi tekee taas vaihteeksi mieli tanssia yksin.

sorsa.mp4

Oho mitä huh täähän onnistui? (Mitä nyt välistä puuttuu pätkä.) 

Nyt voidaan innostua ja todeta, että tablettivideoista voisi tulla tapa. Vielä kun keksisin jotain vähän sisältörikkaampaa kerrottavaa. Onneksi harjoitus tekee mestarin ja mulla on koko elämä aikaa opetella ja testailla uusia juttuja. Säätää kaikkea ja jakaa epämääräiset tuotokset julkisesti täällä.


Kolmaskin ihminen muuten suositteli mulle runokirjaa. Unohdin mainita sen, sillä en löytänyt kyseistä kirjaa kirjastosta. Toivottavasti saan sen vielä jonain päivänä käsiini.

Ehdotelkaa runokirjoja kiitos, olen avoin ja vastaanottavainen, lupaan kokeilla kaikkea!

päiväjärjestyskaiho, uusi energia ja larppausta

Tässä mun ilme kun mietin kandivuotta. Kaikkia edessä olevia työtunteja. Stressiä, aherrusta, pakerrusta, kofeiiniyliannostuksia, allnightereita, kaatuilevia koneita, jumittavia tulostimia, kiirettä, motivaatiopulaa, inspiraatiokatoa ja archicadia. Mua vähän pelottaa, jännittää sitäkin enemmän.

Eilen mua käveli todella yllättäen vastaan joku, jokin, mihin en todellakaan odottanut törmääväni. Kouluinnostus, opiskelunhalu, luentokaipuu, aherrusikävä ja ennen kaikkea päiväjärjestyskaiho. Oi kyllä, antakaa minulle päiväjärjestys. Antakaa unirytmi, antakaa ruokarytmi. Antakaa aikataulutusta ja tekemistä. Tehkää ero vapaa-ajan ja työajan välille. Antakaa minulle opintopisteitä, antakaa saavutuksia. Kiitos. Antakaa mulle kuivia ja stressaavia tehtäviä, joiden parissa tuskastua kun luovuus ei tahdo löytää tietään luokseni.

Kävin hakemassa koululta puutavaraa keväistä rästipienoismallia varten ja vein (jälleen) itseni teelle. Kaksi hyvää tekosyytä laittaa kivat vaatteet päälle ja larpata mustiin pukeutuneena kolmannen vuoden arkkitehtiopiskelijaa. (En vaan tiedä tukeeko mun eläinreppu sitä vaikutelmaa.)

Kun koulun piha oli pitkästä aikaa täynnä autoja ja aulatila tulvi tuttuja kasvoja, löysin äkkiä itsestäni ihan uutta energiaa. Koulunalkuenergiaa. Kiitos tästä maailma.

Ajatella. Kandivuosi. Aika kreisiä, pitäisikö mun kohta jo olla aikuinen, iso tyttö, saada jotain aikaiseksi? (Ei, ainakaan en ajatellut olla enkä saada, ei oo pakko jos ei tahdo.)