Enää viikko töitä jäljellä mietityttää ja pistää mielen rauhalliseksi, tuudittaa tasaiseksi. Sillä rauhallisuuden energialla olen käynyt kävelyillä yöllä ja päivällä ja iltaisin tapaamassa ihmisiä. Mutta jotenkin kaikki on silti niin
sunnitelmavaiheessa
ihan vaiheessa
elämä koulutus harrastukset ajatukset kaikki jäsentäminen minun sijani tässä maailmassa
tulevaisuus, joka ei kai koskaan voi ollakaan kuin suunnitelmia. Ajelehtiminen on pelottavaa vailla varatumista siihen ettei pärjääkään. Mutta ainahan voi tapahtua mitä vain ja koskaan ei voi olla varma. Ehkä varmempi kuitenkin. Minä en tiedä mistään mitään ja sitä olen miettinyt. Päässäni pyöritellyt päämäärättömiä sanoja ja ketjun lenkkejä vailla järjestystä. Olen miettinyt ja olen vältellyt; välttely lisää avuttomuuden tunnetta ja kaotiikkaa.
On ihan absurdia ajatella, että vaikken tietoisesti yrittäisi tulla miksikään olla mitään niin jotain minusta silti tulee ja sitä ei liene mahdollista estää. Jossain minä joskus vielä olen ja niin ovat kaikki muutkin. Yriittivät tai eivät, yrititte tai ette, yritit tai et. Jonkinlainen jokin joku jossain. En minä edes tiedä miten päin haluaisin tälle elämän kentälle asettautua makaamaan ja taivasta tuijottamaan. Enkä tiedä, onko sillä mitään väliä.
Kaikki tasapainoharjoittelu on edelleen läsnä kokonaisvaltaisesti kaikkialla ja alati. Yrittää ja epäonnistua. Eilen näin puistossa miehen harjoittelemassa nuorallakävelyä. Ehkä se olisi voinut opettaa mulle jotakin elämästä. Lapsena minä kerran kokeilin nuorallakävelyä. Silloin pysyin pystyssä hetken, en tipahtanut. En minä nytkään; ei elämässä voi tipahtaa. Tasapaino on kai vain sitä, ettei jatkuvasti horju puolelta toiselle. Ollappa olisin tasapainossa ja vapaa.
Mutta niistä kävelyistä. Maailmasta ja hengittämisestä ja luonnosta ja paljaista varpaista ja kaikesta hiljaisuudesta. Mun hiljaisuuteni huutaa laulaa mutta ei metelöi. Se on puhdasta ja se on rauhallista äärettömyyttä:
Joinain kesäisinä perjantaiöinä tuuli tuoksuu ikkunasta nukahtavaisen luokse ja silloin on joskus mentävä ja käveltävä. Koska öisillä kesän kaduilla kaupungin keskellä katveessa ja kupeilla puistoissa voi haistaa ja maistaa ja tuntea kuinka maailma vihdoin taas hengittää. Huutavat laulavat ihmiset harhailevat ja harhaantuvat joukkioina eikä itse tarvi aina huutaa vaan silloin tällöin joinain hetkinä on kai parempi olla hiljaa; kuunnella hiljaisuutta. Eivätkä silloin äänetkään metelöi vaan ovat hiljaa ja sielu on hiljaa mieli on hiljaa. Hiljaisuus on kuoro.
Ei kesällä niinä öinä haittaa laittaa villapaitaa päälle, kun tietää lämmön tekevän tuulesta lempeämmän. Kaikki joet kohisevat kovaa, mutta nekään eivät metelöi, vaikka peittävätkin kuohunnallaan koko yön ja koko elämän ja yksittäisen ihmisen olemassaolon, identiteetin. Kun sillalla kävelee siihen voisi jäädä ja siihen saa jäädä, sillä nukkumaanmenoajoilla ei jokaisena kesäyönä tarvitse olla mitään väliä. Sillä joinain öinä kerran kesässä on syytä kävellä hengittää kuunnella ja antaa maailman olla niin hiljaa, että itkettää. Niin hiljaa on maailma ja metelöivä öinen Oulu. Niin hiljaa ovat ihmiset liikenne luonto ja tuuli, joka on viileä muttei liian kylmä. Niin pimeitä ovat elokuun yöt kun yöttömyys on lähtenyt jälleen vuodeksi pakoon.
Niin rauhassa on ihminen vailla kosketusta olemassaoloonsa kesäyönä kun haapojen lehdet surisevat ja kaivon kansi kolisee kantapäiden alla. Joinain kesäisinä perjantaiöinä mieli on levollinen ja sydän raukea, kaupungin humu kuin suuri hiljainen aukea. Öisin taitaa kaikki pysähtyä ja silti alati elää edelleen.
