lauantai 31. joulukuuta 2011

vimmu toivottaa: HYVÄÄ UUTTAVUOTTA


Tän kirjoituksen tekstin postauksen minkälie idea on yksinkertaisesti se, että näätte kuvan musta. Näin siistiä on omistaa blogi. Voit pistää ihmiset katsomaan kuvia itsestäsi aina kun haluat. Eivaan, mutta hyvää uuttavuotta lapsille, aikuisille, kaikille jotain siltä väliltä oleville, kissoille, koirille, kaloille, merimakkaroille, alieneille, yksisarvisille ja ihan jokaikiselle muullekin tämän maan päällä tai jossain muualla!

perjantai 30. joulukuuta 2011

mahdollisuuksien vuosi.

Uudenvuodenlupaukset on mun elämässä toistanut yleensä yhtä kaavaa: kasvata kynnet. Monen vuoden jälkeen mulla on nyt kynnet, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä viimevuoden uudenvuodenlupauksen kanssa. Uudenvuodenlupaukset on mulle niitä lupauksia, joita kerrotaan kavereille ja tutuille ja kirjoitellaan gallerian päiväkirjaan uhraamatta yhtään ajatusta niiden toteuttamiselle.



Etsiskelin äsken uusia blogeja blogilistan kautta. Liian usein (lue: lähes aina) mut valtaa uusia blogeja etsiessä se tunne, että miksi kaikki on sitä samaa paskaa. Tänään ryhdistäydyin. Aloin ihan tosissani miettimään, että miksi blogeja voi mun mielestä olla vain hyviä ja paskoja. Jos en pidä blogista, leimaan sen mielessäni huonoksi blogiksi. Se on epäreilua ja sitäkin epäloogisempaa. Mihin on jäänyt harmaat blogit. Missä on keskinkertaisuus. Totesin, että varmasti suurin osa huonoiksi nimeämistäni blogeista on vähintäänkin keskinkertaisia, eikä keskinkertaisuudessa ole mitään vikaa. Ei tämä vimmusyndroomakaan tässä blogien parhaimmistoa ole, mutta en silti lähtisi haukkumaan vauvaani paskaksi blogiksi. Ja jos minä voin olla keskinkertainen, miksen soisi muille sitä mahdollisuutta?

Tästä pääsen uudenvuodenlupaukseeni, joka laskeutui mieleeni näiden ajatusten myötä. Lupaan olla vähemmän kriittinen. Lupaan yrittää antaa ihmisille mahdollisuuksia. Lupaan yrittää ymmärtää enemmän muita ja muiden erilaisuutta. Ristin vuoden 2012 jo päässäni niinkin kliseiseksi kuin mahdollisuuksien vuodeksi. Koska kaikessa on jotain hyvää. Kriittisyys vaan on se pieni (suuri) ärsyttävä ääni mun pään sisällä, joka kääntää mun katseen niistä positiivisista puolista ja saa huomaamaan ainoastaan ne negatiiviset.

Oikeasti uskon, että monillakaan teistä ei ollut pienintäkään käsitystä tästä mun paheesta, koska yritän piilottaa sen mahdollisimman hyvin.  Nyt kun mietin asiaa, olen petrannut aika hyvin jo tämän vuoden puolella. Kiinnitän edelleen häiritsevän paljon huomiota negatiivisiin asioihin, mutta pyrin sen jälkeen löytämään myös positiiviset puolet. Ja lähes kaikkihan on mielipiteistä kiinni. Mikä minä loppujenlopuksi olen määrittelemään, onko blogi hyvä vai huono. Jos jostain voin olla ylpeä, se on se fakta, että vaikka en jostain blogista pitäisi, en mene aukomaan päätäni sen kirjoittajalle. Hyvä minä.

Mahdollisuuksien vuosi on siitä hyvä termi, että se toimii myös muissa tarkoituksissa, kun edellä selostetussa. Ensi vuodesta tulee varmasti hurja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että pelkään niitä olevan liiaksikin. Jatko-opiskelu, omilleen muuttaminen, reilaus, ihan oikeiden töiden aloittaminen ja monet monet uudet ihmiset odottavat tätä pikku tyttöä. Mahdollisuuksia.

Ettei tästä tekstistä tulisi vain yksi pitkä vuodatus, lisään vielä kuvan viime uudeltavuodelta. Asut on  mun ja tiian viralliset uudenvuodenasut handmade by ihan me itse. Asut pääsee juhliin mukaan huomennakin. Innolla odotan tuon paljettikammotuksen kaapista esiin kaivamista.


mä en edes halua keksiä tähän otsikkoa

Mä en jotenkin kykene ymmärtämään miten englannin opettaja kuvittelee että jokaisella abilla sattuisi olemaan joululomalla (kaikkien muiden aineiden läksyjen lisäksi) aikaa tehdä yo-vihko, aine, kerrata kielioppia ja ainiin tehdä tehtävät ykkösesta ihanliianmonenteen.

Kyllä, tämä asia ärsyttää nyt minua. Kyllä, olen laiska enkä jaksaisi kirjoittaa englannin ainetta enkä tehdä mitään muutakaan. Kyllä, olen koko ensi viikon poissa, joten tänään ja huomenna on ikäänkuin pakko saada jotain aikaiseksi. Kyllä, ärsyttää edelleen.

Ja ei, tällä tekstillä ei ollut juurikaan mitään muuta virkaa kuin toimia allekirjoittaneen ärsyynnyksenpurkamiskanavana. Mur.

Kenkyys

Aina joskus tulee vaan se suunnaton tarve ostaa kengät, jotka eivät sovi yhteen yhdenkään jo omistetun vaattekappaleen kanssa. Ja jos näihin kenkiin sattuu olemaan rahaa, sen tarpeen sivuuttaminen on suoranainen saavutus. Mitali sille, joka tähän kykenee. Minä en kyennyt.

Ehkä tässä on taas yksi osoitus ihmiskunnan turhamaisuudesta ja materialistisuudesta. Ostetaan turhaa materiaa vailla selkeää funktiota. No kengät pistetään jalkaan, mutta eivät nämä tarpeelliset kengät olleet. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä ajauduin aivan yllättäen moraalisten kysymysten pariin. Näin ei pitänyt käydä, tätä ei lukenut käsikirjoituksessa. Muta hyvä pointti kuitenkin, ansaitsisi enemmänkin pohtimista. Ehkä joskus vielä.

Ostin kengät, jotka ovat saaneet useamman ihmisen yllättymään ja toteamaan, ettei ne ole yhtään mun oloiset. Tykkään niistä hirvittävästi. Niin hirvittävästi, että tulen todennäköisesti yrittämään keksiä niille sata ja yksi käyttötarkoitusta, jotteivät ne jäisi lojumaan eteisennurkkaan. Se olisi viimeinen hälytys jonka jälkeen olisi vähintääkin tarpeellista istua miettimään edellämainittua materialistumista ja turhamaisuutta hieman syvällisemmin.

Kenkien tavoin tässä oli postaus vailla mitään funktiota. Paitsi että tätä ei voi edes pistää jalkaan. Ettäs tiedätte.

tiistai 27. joulukuuta 2011

pipariksihan se sitten meni

Joku fiksumpi ei olisi syönyt piparitaikinaa niin paljoa, että maha tulee kipeeksi. Mikä siinä on, että kerta toisensa jälkeen taikinaa on aina pakko syödä vielä se yksi pieni pala. Se yksi pieni pala liikaa. Ja sitten vielä yksi. Ja vielä yksi. Kunnes maha tulee kipeäksi ja valmiit piparit ei kiinnosta niin yhtään.

Tein ehkä vaatimattomasti sanottuna maailman superhienointa hipsteripiparia joka... no meni vähän pipariksi. Eikä sillä tavalla kun pipareiden kuuluu mennä pipariksi, vaan sillä kielikuvatavalla.


En ole edelleenkään saanut joulukortteja valmiiksi, enkä lähetettyä. Jokin mun pienessä mielessä kertoo mulle, että olisi jo korkea aika. Ehkä päädyn laittamaan korttien mukaan selittelylappusia. "No mutku mulla oli niin kiire".

Näin unta että mun pöydälle syttyi tulipalo ja mun huoneessa oli ilmapallo.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

rauha rakkaus ja hyvä ruoka

Ruokaa. Santsaukset numero yksi kaksi ja liianmones. Lisää ruokaa. Joulu on ruuanystävien kulta-aikaa. Serkut tosin ei yleensä oikein kykene syömäänkään, kun pukin tulo jännittää liikaa.


Kiharat vähäänniinkuin keijuilla. Kiva mekko ja vihdoin toimiva puhelin. Söpökin vielä. Jos nyt vain ei menisi rikki omistajansa käsien satunnaisen vammauksen tai silkan huolimattomuuden takia.

Ajoin Helsingistä kotiin. Ajaminen on kivaa kun saa kuunnella suomipopradiota ja laulaa. Filmikamerasta loppui filmi. Nyt se pitäisi viedä kehitettäväksi. Kengät, laukku ja kirjoja. Ihania kirjarakkauksia. Astioita.


Siisti huone. Niin siisti, etten rehellisesti sanottuna olisi uskonut ikinä jaksavani siivota sitä läävää, mikä tämä aiemmin oli, tähän kuntoon. Nyt osaan olla tyytyväinen itseeni ja nukkua. Tänä yönä saa nukkua.

Serkun uusi pokemon peli. Kateus ja seurapeli lainaan serkuilta. Seurapelit on ihania. Tahtoisin niin paljon seurapeliseuraa, ettei koskaan tarvisi jättää pelaamista väliin, koska ei ole riittävästi pelaajia.


Sulo sai paljon päärynää. Ripustin tauluja seinälle. En ole koskaan nyppinyt kulmakarvojani. Tahtoisin teettää paljon valokuvia ja hukkua niiden epätäydellisyyteen. Huomenna herään tähän maailmaan.

Oikeasti oon viettänyt parasta joulua aikoihin.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Sanapeli, kivat vaatteet ja kuume


Ajelin tänään paljon. Lahteen ja takaisin, kaunisniemeen ja ympäri kylää. Kohta lähden taas heittämään pienen lenkin kylälle. Sain ostettua viimeiset joululahjatarpeet ja siskon jouluksi kotiin. Luntakin tuli, kuten ennustin. En yksinkertaisesti kykene uskomaan, että musta joulu olisi edes mahdollisuus. Mikäli näin kuitenkin käy niin... no... optimismikin pettää joskus.

Kun pääsin hurjalta autoreissulta kotiin, ihmettelin miten voi olla niin järjettämän kurja kykenemätön olo. Itketti. Nyt on kuumetta. Ehdin kyllä ennen kuumemittariin tarttumista miettiä lävitse jokaisen muun mahdollisuuden kyseiseen olotilaan. Astmalääkkeet oli otettu ja kaikesta muustakin pidetty huolta. Tosin silloin ei ollut vielä kuumetta. Mutta koskaan ei ole ollut niin tavattoman kurja olo ilman syytä. Joten kaipa se tästä johtui. Minkähän ihmeviruksen olen nyt napannut.


Huomenna ohjelmassa satajayksi koulujuttua. So much fun eh. Nyt pelaan sanapeliä aapelissa.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Hyvää päivää kailille!!!!

OMOOMOMOOO


Minä sain tänään maksamakkaraa.
Ja olen iloinen.
Tiia kävi tänään glögillä. Oli oikein mukavaa! Hehehee!
Teen pian kanakastiketta, mutta ensin tehtailen yhden voi leivän. Selostan tekemisiäni:
Juusto, voi ja maksamakkara on pöydällä. Siivoilen tilaa. Kaivan kauppakassia. Jogutti.  Höpisen hämmentäviä eurokankaasta. Käyn jääkaapilla. Haen lautasen. Leivät pomppaa. Latan ne lautaselle. Otan veitsen ja voiteloin. Epäilen hieman Tiian tekemisiä, mutta nyt teen taas leipää. Kurkottaudun villisti maksamakkaraan. Sipaisen siitä palaisen ja levittelen leivälle. JUHUU! Voiteloin vieläkin. Nyt on makkaraisetkin leivällä. Nyt viipailen juustoa. Ja horisen merkityksettömiä. Nyt on juustoa leivällä. Mussuttelen juustoa ja mumisen juusto sussa. Höhöhöhöhöhööh. Hurja hymy huulillani alan ahmimaan leipää. OMNOMNOMNOM.

Leivät valmiita!!!


Heipsuliveiii!!!!!

torstai 15. joulukuuta 2011

ilmainen kakku, metro ja ostoshelvetti


Eli Lammin ELIITTI Lukion musikaaliryhmä 2011 i Lontoocity. Hämmentynyt Tiia ja hämmentynyt Vimmu kera hämmentävä Lontoon metrokartta. Oon kyllä ihan satavarma, että metrot on vaan Iso-Britannian hallituksen kavala salajuoni, jotta laiskat ihmiset saataisiin kävelemään useita kilometrejä päivässä. Ihan huomaamatta. Mukamas ainakin. Oikeasti hei... "Olet nyt silläjatällä asemalla, täällä voit vaihtaa sille ja tälle linjalle", ja ne tunnelit sen saman aseman sisällä oli takuulla kilometrien mittaisia. Nopea tapa matkustaa höhö. Ainakin melkein. Eivaan. Olin aika ylpeä, että meidänkin sekavasta rytmiryhmästä lähes kaikki oppi edes hieman kulkemaan Lontoon metrolla. Saavutus sinänsä.


Hard Rock cafe Lontoo (mitkä tässä kuuluu kirjoittaa isolla?) ja niin paljon ruokaa, että napa huusi hallelujaa. Ilosta.


Käytiin katsomassa Chicago musikaali. Ja ennen sitä breezereillä. Tosin joku älypää pieni Vimmu unohti henkkarinsa hostelliin. Chicago oli hieno. Tosi hieno. Hyvät, pahat ja junat kalpeni hitusen sen rinnalla. Tosin selvisi paikanpäällä sekin, miten meillä oli varaa mennä katsomaan kyseinen musikaali. Paikat oli niitä viimeisiä ja huonoimpia hajapaikkoja. Nimimerkillä keskelle näkyvyyttä lavalle osui pylväs ja vatsalihakset näkyi takariviin juuri ja juuri. Mutta oli se sen arvoista.


Hapsuhiuksimuumi tervehtii teitä perusposetuksellaan.




Istuttiin iltaa hotellin baarissa, kun hotellin tiloista tuli nainen. "Haluatteko te kakkua, kun mulla on yksi ylimääräinen" ja iski pöydälle suklaapäärynäkakun. Kesti arviolta kaksi minuuttia ja kakusta ei ollut mitään jäljellä. Taisi olla partiolaisten tekemä. Tai sitten ei. Hyvää se ainakin oli. Vallan maittavaa. Kiitos tuntemattomalle kakkunaiselle kaikkien meidän puolesta.

Onnistuttiin jollain ihmeellä säästymään suuremmilta sateilta. Chicagoiltana tihkutti, mutta päivisin paistoi aurinko. Käveltiin Oxford streetiä ristiinrastiin, näyttäydyttiin paikallisessa ostoshelvetissä, primarkissa ja tehtiin yhteisvisiitti London dungeons nimiseen kauhumestaan (jonne en täysin vapasta tahdostani sisään astunut. hyi).

Se on muuten jännittävä ja ärsyttävä tunne, kun selaa matkakuvia ja toteaa että 98% niistä on täyttä sitäitseään. Huonoja kuvia on vaikka muille jakaa. Myydään halvalla tärähtäneitä ja ylivalottuneita valokuvia. Photos for sale.

Oliko meillä mukavaa. Oli. Siipi irti, pistäkää eteenpäin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

lauantai 10. joulukuuta 2011

mieli pide kysely

ryhdyin näemmä radikaaliksi. blogin ulkoasun suhteen siis. olisi suhteellisen mukavaa jos jokunen ihminen suostuisi avaamaan verbaalisen arkkunsa ja kirjoittamaan kommenttiosioon (tai viestimään minulle vaikka savumerkein jos niin mielii), mielipiteensä uudesta ulkoasusta. koska suoraansanottuna en tiedä tykkäänkö tästä enemmän kuin entisestä vai toisinpäin. en lähtenyt kuitenkaan muuttamaan entista ihan hirmuisen paljoa, joten siihen on melko helppo palata. tai taitaa sen koodikin olla koneella tallennettuna. no eniveis. tell me, olkaa kilttejä.

tähän aikaan yöstä on oikein optimaalinen aika väsätä uutta taustaa blogiin. mahtisuperia.

perjantai 9. joulukuuta 2011

yksi kaksi lujaa

Kun ei löydä enää uusia kivoja vaatteita siskon eikä äidin vaatekaapeista, on ihan okei alkaa käyttää isin vaatteita. Allekirjoittaneella on parasta aikaa päällään isin ehkä hienoin paita. Oon niin kasikytälukua, että en ehkä kestä. Edellinen tosin oli vale, koska kestän kyllä, tästä mä tykkään.


Koin aamulla karun hetken, kun äiti paljasti, ettei jokainen mun joulupukille kirjoittama kirje olekaan päätynyt määräänpäähänsä. Äiti kiikutti ilmeisesti eskari-ikäisen minän kirjoittaman kirjeen nenuni eteen. Tähtikaukoputki. Tähtikirja. Ruutupaperivihko. Rahaa uuteen polkupyörään. Lotsalotsa (legs, sellanen tuhatjalkaispehmolelu tiättekö?)


Ville sanoi että näytän skrillexiltä ja meri oli varma, että oon vihdoin leikannu sen paljonpuhutun piilokaljun. En ole. Olen vain toispuoleinen lapsi isin pink floyd paidassa ja italiantuliaispöksyissä.


Tiia kävi meillä lakkaamassa kynsiä. Keksin eilen maailmaamullistavan jutun. Kun kynnen lakkaa ja sen turkaisee seppälän halpaan irtoglitteriin, tulee niin ihanat kynnet, että jokaisen tytön pitäisi saada tälläiset joskus.


torstai 8. joulukuuta 2011

Rahaa [x] ei ole

Matikanläksyjä on liikaa.
Matkalaukkua ei toistaiseksi ole.
Pissahätä on.
Äidinkielen läksyt eivät ole tehtynä.
Halu lakata kynsiä on.
Ideoita blogikirjoitukseen ei ole.
Halu päästä lontooseen on.
Rahaa ei ole.

Huomenna on perjantai.



Ylisöpöjä kavereita? Multa ainakin löytyy jos joku haluaa lainata hyvää maksua vastaan. Loistavia mm. yhteiskuvien ottamista varten. Kun toinen näyttää hyvältä jokaisessa kuvassa, täytyy enää valita ne, joissa itse ei siristele silmiään tai näytä muutoin aivan retardoituneelta.

Viime lauantaina oli Tiian pikkujoulut. Huomenna mahdollisesti Hämeenlinnanreissu. Pikkujouluissa meno oli aika jouluisa. Piparia oli ja joulukinkkua heiluteltiin sankoin joukoin. Nyt on sellainen olo että rakkautta rakkautta rakkautta vain kaikille. Tämä tyttö menee pissalle.

(note to self: Älä kirjoita blogiin kun sinulla on pissahätä, vaikutat hieman häiriintyneeltä ja sitäkin urpommalta.)

syntymäekstaasi

Humanistinen psykologia korostaa luovuutta. Itsensä toteuttamista ja sitä kautta itsensä löytämistä. Onnellisuuden saavuttamista luovuuden avulla. Tämän palautin mieleeni tänään psykologian kertauskurssilla.

Maalasin tänään. Vesiväreillä. Opettaja puhui vesivärimaalaustekniikoista ja minä roiskin värejä. Annoin levitä, suttasin kaiken käsipaperilla, erehdyin, kokeilin ja onnistuin. Opin pitämään vesivärimaalaamisesta, siitä abstraktista ja vapaasta. Ei esittävästä.

Aloitin viikkoja, ehkä kuukausia sitten projektin opettele jälleen piirtämään. Nyt olen piirtänyt. Nopeita ja epätarkkoja piirustuksia. Luulen, että täydellisyyden tavoittelemisen hylkäämisestä ja nopeiden suttumaisten piirustusten väsäämisestä oppii jotakin. En tiedä mitä.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Tähän joku hauska blondivitsi

Olin ilmeisesti sitä mieltä ettei mun kuontalo ollut vielä alkuunkaan riittävän kuollut ja päätin rääkätä päänahkaani ja hiuksiani blondauksella. En oo mikään fanaattinen tyvikasvun pois blondailija. Se saa aina rauhassa kasvaa kymmenenkin sentin mittaiseksi, kunnes lopulta päätän hetken mielijohteesta että nyt se saa häipyä. Toissapäivänä oli se hetki.


Rakas potilaspäiväkirja, atopiani on riehaantunut entisestään. Ihoni on kuivempi kuin sahara. Jokin aiemmin huomaamaton atopialäntti päänahassani ei pitänyt hiusten blondaamisesta. Se alkoi verestää. Minulle kasvaa myös kolme uutta viisaudenhammasta. Niiden nimet ovat taika-pupu, digimon ja pokemon. Taika-pupulla ei ole järin hyvä mieli. Ei hän niin ole sanonut, mutta päättelin sen siitä faktasta, että rakas hampulini haluaa väistämättä kasvaa vinoon niin, että painaa terävällä kulmallaan reikää poskeeni. Ja se reikä muuten tulehtui. Taidan kaivata tohtoria. Päivystys olisi varmasti kaveri, mutta toisaalta niin ovat särkylääkkeetkin.


Olen tehnyt joulukortteja, joulutorttuja ja joululahjoja. Kohta on joulu, ennen sitä tosin lontoo.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Lesbiaani, eli homoseksuelli naisihminen.

Mulla on ajokortti. Tai ainakin jonkinlainen ajolupalappunen. Tää on kertakaikkiaan pelottavaa. Ajeluttakaa nyt sitten pientä vimmua parolassa ja todetkaa sillä perusteella raukan olevan ajokykyinen, kun suurin osa heikkouksista sijoittuu risteysajoon ja kaistanvaihtoon. Väistämiseen ja yleiseen kaupunkiliikeenteessä mukana olemiseen. Hoho. Saa nähdä miten tästä selvitään. Toivottavasti olen viikon päästä vielä elossa. Ja läheiset myös.


Ostin kirpputorilta rumanvärisen retrokkaan kahviastiaston kahdella ja puolella eurolla. Tosi sympaattista. Ostin myös kirjanpidosta kertovan vanhan kirjan. Miksikö? Koska sinne oli tehty merkintöjä ja merkinnät vanhoissa kirjoissa on kertakaikkiaan ihastuttavia. Oon suunnitellut enemmän kuin ehkä koskaan mun tulevan kämpän sisustusta. Siitä tulee ihananmahtava. Hyvin hämmentävä ja epäsopusointuinen. Upea. Vimmukas. Toivottavasti ainakin.

Sonja osti 50-luvulta peräisen olevan seksuaalikasvatuskirjan. Lesbiaani on homoseksuelli naisihminen ja prostituoiduista tulee pysyä erossa sillä ne on yleisimpiä sukupuolitautien levittäjiä. 


Oon hirmuisen iloisella mielellä. Siivosin vähän ja pitäisi siivota paljon lisää. Kohta rohkaistun. Oli vaan ikäänkuin pakko tulla leijailemaan ilosta ja ilmoittamaan koko internetille, että mä olen ihan todella hyvällä tuulella nyt!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

pahvilaatikko

Tänään on ollut hyvä päivä. Laskin ahkerasti matikkaa, kertauskurssin alkuinnokkuuden vallassa, kuviksentunnilla tussasin kolmannen piirrustuksen. Otin kuvia oletusarvona se, että yksikään ei onnistunut ja nyt mulla on yli kymmenen ihanaa kuvaa. Ryömin pahvilaatikkoon hetken mielijohteesta ja taistelin sulon kanssa pahvilaation herruudesta. No... kun herruudesta puhutaan niin arvatenkin sulo vei mua ihan satanolla.


Oon juonut liikaa pepsimaxia ja tekee mieli maksamakkarajuustopaahtoleipää. Se on hyvää, tulkaa kylään niin teen teille leipää. Mutta vain yhden, että mullekin riittää. Jauhelihakeitto oli hyvää ja koulussa luennoi tekstiilitaiteiden professori. Me vietetään lammin lukion juhlaviikkoa.

Huomenna valloitetaan helsinki ja studia messut. Ehkä messut tuo selkeyttä itse kunkin opiskelukriiseilyyn. Tosin onhan sekin mahdollisuus, että messut vain sekottavat entisestään. Vaihtoehtoja on liikaa. Miksei kaikki vaan ole maanviljelijöitä.

Mulla oli koulussa sateenkaarisukat ja sateenkaarihenkselit, kädessä kannoin mukana sateenkaarisateenvarjoa. Tuntui, että muutama ihminen saattoi ajatella, että nyt se sitten tuli kaapista ulos. Mutta en mä vielä, sitä maailma saa vielä odotella. Tykkään sateenkaarista, niistä tulee iloinen olo.

Naureskelin tänään sille, miten ihminen voi kuvata itseään niin paljon kuin minä. Suurin osa kuvista, joita otan on itsestäni. En tiedä onko tämä säälitävää vai mitä. Mukavaa ainakin. Ja toisaalta kuvista tulee kivoja ja kuvaamisprosessi sujuu vaivattomasti, joten mitäpä vikaa tässäkään olisi. En osaisi ehkä toimia kuvaajana, joka kuvaa muita kuin itseään. En ehkä kykenisi sellaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, mitä siihen vaaditaan. Olenhan mä satunnaisesti kavereita kuvannut, mutten koskaan erityisen tosissaan. Joskus voisi kai kokeilla.


Näytän noidalta, joka loitsii ja hiukset leijuu. Pitkien hiuksien myötä oon selvästi alkanu kuvaamaan kaikemaailman hiushörhötyskuvia. Mutta voi hellanlettas katsokaa nyt kuinka kivasti ne leijuilee.




tiistai 29. marraskuuta 2011

lämpimät nilkat ja kuppi kaakaota


Tänään jalat näytti kivalta, ajaminen sujui odotuksia paremmin (joskaan ei järin kehuttavasti, mikä on aika pelottavaa, koska perjantaina on inssi), kokeilin menevätkö lätäkönpinnat rikki ja kastelin sukkani, söin nuudeleita, nukuin liian pitkät päiväunet, tein vain murto-osan tekemistä vailla olevista asioista, suunnittelin huomiselle ihanat kouluvaatteet, otin valokuvia ja olin kertakaikkiaan tyytyväinen ja iloinen.

Ilkeyden anatomiaa

Varoitus: 
Seuraa pitkä asiateksti.
Alunperin äidinkielenaineeksi kirjoitettu. 
Mielipiteet ja esimerkit ovat tosia.
Tarkoituksena ei ole provosoida, vaan kertoa mielipiteeni.
Kenekään ei ole pakko vaivautua lukemaan tätä, mutta halukkaat, feel free to read.


             Kultainen sääntö: kuten haluaisit muiden kohtelevan sinua, kohtele sinä heitä. En ole uskonnollinen ihminen enkä pidä kliseistä, mutta kultainen sääntö on sellainen uskonnollinen klisee, jota en toivoisi kenenkään tässä maailmassa unohtavan, mukaan lukien itseni. Jos haluat muiden olevan mukava sinulle, ole mukava heille. Jos puolestaan haluat muiden olevan ilkeitä sinulle, ole aivan rauhassa ilkeä heille. Mutta mikäli et halua sinulle ilkeiltävän, niin älä ihmeessä mene tökkimään toisia verbaalisilla tai henkisillä tikuillasi. Sitä saa, mitä tilaa.

             Ilkeydelle on sata ja yksi toinen toistaan huonompaa perustelua. Tyypillisimmin ihmiset lienevät perustelevan turhanpäiväisen häijyilynsä verhoamalla sen vaikuttamaan joltain yleisesti hyväksytyltä kuten rakentavalta kritiikiltä. Myös rehellisyyden ja suorapuheisuuden taakse ilkeilynsä peittävien ihmisten sankka meri on väärässä. Rehellinen voi olla myös kiltillä tavalla, mukavalla tavalla. Suorapuheisuutta voi harjoittaa pehmeämmin ja reilummin, satuttamatta toista ja heittelemättä tätä kuvainnollisilla pikkukivillä, puhumattakaan isommista murikoista. Ja ei, ”palaa ala-asteelle opettelemaan piirtämisen alkeet, keskenkasvuinen KAKARA”, ei ole rakentavaa kritiikkiä, vaikka herrarouva kritisoija kuinka tahtoisi puolustella itseään kyseisellä argumentilla.

             Mitä sanotaan ilkeilyn ja kiusaamisen uhreille? Jokainen koulukiusattu on varmasti joskus kuullut samat sanat. Kiusaaja kiusaa vain koska on kateellinen. Kiusaaja haluaa vain kohottaa omaa itsetuntoaan kiusatun kustannuksella. Kliseiden klisee, eikä edes todistettavissa todeksi. Valitettavasti useat kiusaajat epäilemättä toimivat vailla kateuden häivääkään. Itsetunnon kohottaminen lienee useammin totta. Miksi Timo-Elmeri kiusaisi pienempiään, ellei päästäkseen luokan suosioon? Mikä kiusaajasta tekee suositun ja coolin typin, sitä en tiedä.  Miksei se, joka on jokaiselle kiltti, ole kaikkien suosikki? Uskallan kuitenkin väittää, että suuri osa ihmisistä haluaa, että heitä kohtaan ollaan mielummin kilttejä kuin ilkeitä. Enkä nyt halua, että kiltteys rinnastetaan mielistelyyn ja tekopyhään silmien räpyttelyyn. Hauska ja rehellinen, kärkeväkin voi olla olematta ilkeä. Kokeilkaa ja hämmästykää.

             Internetin käytön yleistyminen tuntuu vähintäänkin tuplanneen yleisten ilkeilijöiden määrän. Onhan nettikiusaaminen yhä useampia nuoria vaivaavana ongelmana päässyt yhden ellei useammankin kerran jopa kymmenen uutisiin asti. Tuskin ilmiötä voi tsunamiin verrata, mutta miksi pitäisikään. Jokainen firefoxia, exploreria, chromea tai muita nettiselaimia edes hieman enemmän tuijotellut on varmasti törmännyt vähintään muutamaan muka-hauskaan kettuilijaan. Muka-hauskoja näistä ihmisistä tekee se, että he eivät osaa lopettaa. Yksikään heidän näppäimistöllä naputtamista sanoistaan ei ole mukava. Ilkeyksillä ei tarvitse olla minkäänlaista perustaa todellisuudessa, vaan tärkeintä on haukkua ja polkea toista ihmistä maahan mahdollisimman värikkäin ilmauksin. Ja voi sitä onnenpäivää, kun joku lähtee leikkiin mukaan. Mitä ilkeilijä tästä voittaa? Jos ei hyvää mieltä, niin ainakin viihdettä lauantai-iltaansa. Tavattoman useiden netissä päätään aukovien ihmisten päämääränä kun onkin ainoastaan provosoida ilkeilynsä kohdetta ja aiheuttaa tälle pahaa mieltä, testata pistääkö kohde vastaan. Ilkeys ilkeyden vuoksi on niin internetin kuin koko yhteiskunnankin kansansairaus.

              Jos internet yksinään on tuplannut ilkeilijöiden joukot, on anonymiteetti takuulla nelinkertaistanut ne. Mikä olisikaan hauskempaa ja helpompaa kuin haukkua viattomia ihmisiä netin syövereissä joutumatta koskaan vastuuseen teoistaan. Netti ja anonymiteetti mahdollistavat sen, että jokainen lapsi voi luoda itselleen kasan toinen toistaan viileämpiä, tai toisin sanoin ilkeämpiä, alter egoja ja kehittää sitä paljon puhuttua itsetuntoaan aiheuttaen samalla muille mielipahaa. En kuitenkaan usko, tai ainakaan halua uskoa, että jokainen edellä mainituista henkilöistä täysin sisäistäisi faktan, että se henkilö niin nimimerkin kuin netinkin toisella puolen on ihan oikea elävä ihminen. Muutama pelien maailmaan uppoutunut ihminen on jopa myöntänyt, että liian usein unohtaa ajatella toisenkin olevan tunteet omaava yksilö. Pelimaailman lisäksi näitä anonyymejä tai nimimerkillä varustettuja tuntemattomia ilkeilijöitä voi helpoiten löytää esimerkiksi keskustelupalstoilta, blogien kommenttiosuuksista, ircistä eli internet relay chatista tai erillisiltä lautasivustoilta. Kuka onnistuisi takomaan järkeä heidän päähänsä? Tämä lienee ikuisuuskysymys.

             Ilkeyden esiin ottaminen internetkaverien ja tuttujen keskuudessa aiheuttaa usein puolustelujen tulvan. Olen kuullut ilkeydelle monia puolusteluja mukaan luettuna esimerkiksi argumentti: ”Minulla on vaikeuksia sietää typeryyttä. Netissä on paljon idiootteja ja toisaalta anonyymi mahdollisuus tuoda omat tuntonsa rehellisesti esiin. Tästä seuraa, että joudun usein olemaan tyhmien ihmisten kannalta ilkeä kusipää.” Voisin palata alkutekstissä esittämääni mielipiteeseen siitä, että rehellisyys ja ilkeys eivät ole synonyymejä, eivätkä seuraa toinen toistaan. Rehellisyys ei missään tapauksessa edellytä suoranaista ilkeyttä. Toisaalta mikäli joku loukkaantuu jopa kaikkein hienovaraisimmin asetellusta rehellisestä mielipiteestä, on ongelman syytä etsittävä enemmänkin loukkaantuneesta ihmisestä. Täytyy osata ottaa vastaan sitä oikeata rakentavaa kritiikkiä taantumatta automaattisesti tarhaikäisen tasolle ja saamatta itkupotkuraivaria. Toinen nettituttavani perusteli yllättävää ilkeydenpuuskaansa sanoin: ”Olen ilkeä, koska voin olla.” Mutta miksi, kysyin häneltä, miksi täytyy olla ilkeä, miksi täytyy aiheuttaa pahaa mieltä, negatiivisia tunteita ja kipua ainoastaan koska voi tehdä niin. Miksi emme voi sanoa: ”Olen kiltti, koska voin olla”?

             Kolmantena esimerkkinä toimikoon tapaus, jossa netistä tuntemani ihmisen hyvin ylitsepursuava ja brassaileva ilkeys kohdistui kaikkien muiden ohella hänen parasta ystäväänsä kohtaan. Tietenkin useiden ystäväpiirien keskeiseen kommunikointiin kuuluu oleellisena osana se tietty kevyt naljailu, mutta mikäli sana kevyt muuttuu raskaaksi, voidaan tuskin puhua enää samasta asiasta. Kyseinen henkilö oli, ja on edelleen, ilkeä paitsi ilkeyden myös huvin vuoksi. Hänen yleisin perustelunsa kaveriaan kohtaan kohdistuvan ilkeyden puolesta on kylmä toteamus siitä, että mikäli kaveri on hyvä kaveri, oikea ystävä, hän kyllä ymmärtää. Kyseinen väite kuulosti aluksi loogiselta minunkin korviini, mutta lopulta päädyin kysymään itseltäni, onko hyvä kaveri todella se, joka kestää toiselta kaiken. Tai onko hyvä ystäväsuhde ylipäätään sellainen, jossa toinen osapuoli alati ”kestää” toiselta toinen toistaan negatiivisempia asioita? Eikö ystävyyteen kuulu jonkinlainen oletus siitä, että kummallakin on mukavaa toisen seurassa? Vaikka ihmisen ilkeilynsietokyky olisi korkea, on sillä silti rajat. Noita rajoja ystävien pitäisi kyetä arvostamaan. Tietenkin pienellä naljailulla ja suoranaisella ilkeydellä on eronsa, mutta yleinen neuvo voisi olla, että kun toisen osapuolen tunteet alkavat kuohua kettuilun takia, on menty yli. Anteeksi on sana, jonka olemassaolon turhan moni on unohtanut.

             Ilkeys on suhteellista. Jos olet mielestäsi pienissä määrin häijy, voit olla jo pahoittanut yhden jos toisenkin mielen. Se, miten ilkeily meihin vaikuttaa, on täysin subjektiivista, ja ainut tapa välttää haavoittamasta tai edes hieman nirhaisemasta toista on yksinkertaisesti olla avaamatta sitä nokkelaakin nokkelampaa puoli-ilkeiden sanojensa arkkua. Hyvien ystävien kohdalla olemme monet, mutta emme valitettavasti kaikki, onneksi oppineet tuntemaan toistemme rajat. Tämä puolestaan mahdollistaa oikeasti hauskan kevyen keljuilun. Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että ilkeät ihmiset voisivat painua itseensä ja käyttää hetken miettien, miksi oikeasti ovat sellaisia kuin ovat. Kuka ilkeydestä voittaa mitään? Ei tietenkään sovi unohtaa erinäisiä persoonallisuushäiriöitä, jotka saatavat aiheuttaa ilkeää käyttäytymistä, mutta ne ovat luku erikseen. Se, mitä en yksinkertaisesti ole kykeneväinen ymmärtämään, on tietoinen turha ilkeys, josta ei seuraa mitään muuta kuin suru ja pahaa mieltä. Olen kuullut sanottavan, että ihminen, jolla on hyvä itsetunto, kestää kyllä ilkeydet. Kysymykseni kuuluukin, miksi hänen pitäisi kestää. Uskallan edelleen väittää, että harva mukisee itseensä kohdistetusta kiltistä kohtelusta. Kuten haluaisit muiden kohtelevan sinua, kohtele sinä heitä.
 

"mä katoin että sä oot viisjalkanen gekko"


Kävin viikonlopun aikana Rovaniemellä. Vietin aikaa junaillen, nukkuen epämukavasti, lukien, piirtäen, ollen koneella, ollen koneella, tavaten ihmisiä, ollen koneella, katsoen muiden olevan koneella, ollen koneella, kaivaten ihmisiä ja pupua, ollen koneella, nukkuen sikeästi, junaillen, piirtäen, piirtäen, yrittäen saada junan nettiä toimimaan, katsellen kateellisena edessäolevan toimivaa nettiä, pelaten spider-pasianssia, pelaten miinaharavaa, tavaten ihmisiä, kävellen sateessa, matkustellen bussilla ja simahtaen kotona omaan sänkyyn hyvin autuaaseen ja sikeään uneen.

Kuvasaldo Rovaniemeltä: nolla. Kuvasaldo junamatkalta: vähäinen. Eikä edes harmita. Joskus ei tee mieli kaivaa kameraa esiin ja silloin eletään sen asian kanssa.




Se on iloista huomata, että on saanut otettua kuvia, jotka ovat kivoja ilman muokkausta. Tosin muokkasin ylempiä kuvia silti. Joskin ainoastaan aavistuksen verran saadakseni ne olemaan kivan sijaan hieman enemmän kivoja. Mutta eniveis. Niinä hetkinä kun löytää kuvia, jotka ovat muokkaamatta kivoja, voi kuvitella osaavana valokuvata ja siitä tunteesta mä tykkään. Vielä joku päivä voin ehkä sanoa niin useammasta kuin 0,1% ottamistani kuvista.



Söin tänään suklaapuuroa ja join maitoa viskilasista. Nukuin kahden tunnin päiväunet, ja tokaisin unentokkurassa äidilleni "mä katoin että sä oot viisjalkanen gekko". Harmikseni en enää muista miltä tuntui (ja näytti) kun oma äiti oli viisijalkainen gekko.

Rikoin taiteellisia rajojani monella tapaa. Piirsin kuvan, jonka elementit eivät oikeastaan sovi yhteen ja ole tyylillisesti samankaltaisia. Sain idean kun löysin valokuvablogin, joka on ehkä tähänastisen elämäni aikani selaamista valokuvablogeista kaikkein upein. linkki. Selasin blogin hamaan tappiinsa asti siltä istumalta (hohoo sanontoja). Ideaa ja epäsopusointuista tunnelmaa vahvisti myös erään graafikon alun blogi. linkki. Rikoin rajojani edelleen tekemällä kuvan siltä istumalta valmiiksi. Se vilahtaa viimeissä kuvassa. Oikeastaan koko piirrustuksen voisi luokitella hyvin väsyneenä piirretyksi hourekuvaksi. Ja tykkään siitä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Saako tälle edes nauraa?

Hugleikur Dagsson ja kieroutunut huumorintaju. Kukkahattutäteihin tuskin iskee, muta muu väestö saattaa jopa naurahtaa. Itsehän vuodatan melkein kyyneliä sivistyneen huumorintajuni vuoksi (tämä oli valhe, mutta voisin vuodataa kyyneliä jos sille päälle sattuisin). Tämä on hauskaa.


Eikä herran ulkonäössäkään vikaa ole. Kyseinen taiteilija (?) on piirtänyt useita sarjakuvakirjoja, joita on julkaistu suomessa muunmuassa nimillä Naura pervo naura ja Saako tälle edes nauraa? City lehden nettisivuilla esitellään muutamia Hugleikurin teosten suomennettuja kuvia ja minä jaan kanssanne lisää englanninkielelle käännettyjä. Eihän tälle voi kuin nauraa. Tai oikeastaan... eihän tähän voi suhtautua kuin huumorilla.







Lähteenä kuville toimii googlen kuvahaun ensimmäinen sivu hakusanoilla Hugleikur Dagsson.