kevätnostalgia

Löydän jotain tavattoman kaunista ulkona vallitsevasta säätilasta. Juuri tuosta harmaasta loskaisesta välikelistä. Siinä on jotain todella nostalgista. En tiedä mitä, en ole toistaiseksi saanut siitä kiinni.

Joka kerta kun astun pihalle (jota on kieltämättä tapahtunut viimepäivinä lähes häpeällisen vähän), jokin mun sisällä hykertelee ja kehrää. Vaikka kävelytiet on pääsosin märkiä, liukkaita ja harmaita, ulkona tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihanalta. Plusasteinen kevään harmaus, satunnaisesti kurkkiva aurinko, paikoin kuiva asvaltti, katupölyn tuoksu, pienet purot lohkeilleen jääpinnoitteen väleissä ja luonnon melankolinen heräily sykähdyttää mua todella. Sydämeni sulaa synkronaatiossa lumen ja jään kanssa.  Mun pitäisi varmaan varata enemmän aikaa ulkona harhailuun. Kotona on vain liikaa teetä ja tulvivat ajatukset. Enimmäkseen huonot sellaiset. Ainakin sata kysymystä ilman vastausta. 

Lämpötilan laskiessa nollan alapuolelle taika katoaa. Sitten on vaan kylmä. Onneksi valo on palannut Suomeen, Pohjolaan ja Ouluun. Kiitos valosta.

juttuja

Pienenä tyttönä mä halusin olla isona avaruustutkija, hyönteistutkija tai taiteilija. Planeetat, kastemadot ja puuvärit kiinnosti. Myöhemmin halusin olla vain taiteilija. Lukiossa kiinnosti filosofia ja matematiikka.

Yöllä Pyynö murtautui ulos häkistään ja hyppäsi pöydälle banaaninkuorten perässä. Ei enää ikinä roskia pöydälle. Roskat kuuluu roskikseen.

K-kaupasta saa taas ämpäreitä appelsiinien kylkiäisenä. Ämpärit on iloisuutta ja me kyllä tarvittaisiin toinen roskakori, jotta voitaisiin lajitella roskia. Vaikka niitä banaaninkuoria.

Toissapäivänä ulkona tuntui ja näytti keväältä. Odotan enää tuoksua.

Opettelen aikatauluttamaan elämää. Jakamaan päivät työ- ja vapaa-aikaan. Tässä mä kirjoitan blogia työajalla, koska nyt juuri tuntuu siltä. Aina ei tunnu, joten parempi kai ottaa kiinni näistä hetkistä. Illalla varmaan tuskailen asuntosuunnittelun parissa.

Yritän suunnitella tulevaisuuttani. Se näyttää avarammalta, aurinkoisemmalta ja keveämmältä kuin ennen. Se näyttää vähän multa, mutta kaiken sattumanvaraisuus pelottaa. Mun pää on täynnä vaihtoehtoja, tekemättömiä päätöksiä ja mitä jos alkuisia lauseita.

Haluaisin jääkaappirunoutta ja runoutta muutenkin. Kauniita sanoja, sanayhdistelmiä ja ilmauksia kaikkialle mun ympärille. Haluaisin keskustella ja jakaa kiinnostavia asioita(ni).

Etymologia on aika mielenkiintoista ja niin on myös psykologia, teologia, filosofia ja estetiikka. Mä haluaisin tutkia, innostua ja inspiroitua.

Haluaisin, että elämä ja oleminen kutkuttelisi mahanpohjaa. Aina, muttei välttämättä kokoaikaisesti. Luulen että se on ihan realistinen haavekuva.

Mua hämmentää se, että läheiset ihmiset kuvailee mua vaaleansiniseksi ja niin teen myös minä. Ehkä mä olen pohjimmiltani aika vaaleansininen. Sellainen tosi haaleanvaalea pastellityttö.

ihmisistä, hyvinvoinnista (ja vähän maailmastakin)

Koska olen suhteellisen kuulu keittiöpsykologi ja sunnuntaifilosofi (sekä sivumennen sanoen pöytälaatikkorunoilija) tahdon nyt esittää varsin painavan, joskin alati päivittyvän mielipiteeni maailmasta, ihmisistä, yleisestä hyvinvoinnista tai vähintäänkin jostain, joka osuu hyvin lähelle kaikkia edellämainittuja.

Maailma ei voi hyvin, ihmiskunta ei voi hyvin, me ei voida hyvin. Maailma voisi voida hyvin, ihmiskunta voisi voida hyvin, me voitaisiin voida hyvin.

Hyvinvointi lähtee sisäisistä asioista, ei ulkoisista. Mä uskon vakaasti, että hyvinvoiva, terve ja eheä ihminen ei tee pahaa muille tai ympäristölleen. Uskon, että ihminen ei ole luonnostaan paha, julma tai raaka eläin, ei ainakaan nykyihminen. Uskon ettei kukaan ole läpeensä paha. Pahat asiat ja negatiiviset teot kumpuavat esiin, kun ihminen ei voi hyvin. "Maailma pahuus" johtuu siitä, että ihmiskunta ei voi hyvin ja arvomaailmat ovat vääristyneet niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.

Kun vuosien kuluessa muodostaa sisälleen huonoja ajatusmalleja, solmuja ja patoumia sekä kerryttää mukanaan kantamaansa negatiivisen tunneroskan määrää, on pieni (tai suuri) ihminen pian aivan jumissa. Harva ymmärtää itsekään, miten jumissa ja hukassa todella on. Sitä hukutaan ympäristön paineisiin, yhteiskunnan odotuksiin, konsumerismiin, hedonismiin ja vääristyneisiin arvomaailmoihin. Hukutaan loputtoman tuntuiseen kuravelliin, eikä edes tajuta hukkuvamme. Sinne iso osa ihmisistä varmaan jää vellomaan lopuksi elämäkseen, ruokkien samalla kanssaihmistensä vastaavaa tilannetta. Me vahvistetaan jatkuvasti omia ja toistemme ongelmia koska ei tajuta tai haluta myöntää olevamme itse pulassa, pinteessä, avun tarpeessa.

On vaikeaa myöntää, että ei voi henkisesti hyvin. On vaikeaa uskoa, että oma henkinen hyvinvointi voi vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti omaan toimintaan. Tuntuu ikävältä myöntää itselleen, että suuttuu rakkaimmalleen typeristä pikkuasioista vain omien ongelmiensa takia tai että viikoittain toistuvat riidat eivät välttämättä oikeasti johdukaan tiskivuoresta, naapurin Emman koirasta tai maidosta, joka unohtui kauppalistalta. Vielä vaikeampaa lienee myöntää itselleen, että omat negatiiviset tunteet kanssaihmisiä kohtaan johtuvat omista ajatusmalleista. Siis  sellaisista, joille voi tehdä jotain. Tavallaanhan tämän pitäisi olla helpottavaa - kaikesta negatiivisesta roskasta voi päästä eroon. Muita ei tarvitse katsoa pahalla, muita ei tarvitse kadehtia tai pelätä. Tärkeimpiä ihmisiä ei tarvitse satuttaa. Heitä voi ymmärtää ja he voivat ymmärtää sinua. Niin simppeliä se voisi olla. Kai.

Varmasti aika moni tietää, miten ikävältä itsestäkin tuntuu, kun kilahtaa tärkeälle ihmiselle täysin turhasta syystä x. Itse teen tätä erityisesti nälkäisenä ja viikkoa ennen sitä aikaa kuusta. Ja näin vyörytän omat negatiivisuuden puuskani taitavasti ulkoisten syiden aiheuttamiksi. Tietenkin esimerkiksi hormonitoiminnalla ja fyysisellä kunnolla on vaikutusta ihmisen mielialoihin. Pointtina on se, että vaikka sisällä myllertäisi ja kaikki sukkien väristä väärällä paikalla olevaan kaurahiutalepakettiin ärsyttäisi, ei omaa negatiivista tunnetaakkaa tarvitse kaataa toisen niskaan. Omia tunteita voi havainnoida, tiedostaa ja käsitellä. En jaksa uskoa, että meidät on tuomittu olemaan hormoniemme orjia. Kun ymmärtää, mistä negatiiviset tunteet kumpuavat on kanssaeläjätkin helpompaa ottaa huomioon.

Jonkin aikaa sitten tämä artikkeli herätti minussa ajatuksia. Mitä tulee mielisairauksiin (joka tuntuu kieltämättä aika radikaalilta ja monien korviin "leimaavalta" termiltä) ja henkiseen pahaan oloon, omien empiiristen tutkimusteni perusteella monet ihmiset tuntuvat etsivän pahalle ololleen selitystä mistä tahansa muualta. Ei todellakaan tahdota, uskalleta tai viitsitä hakeutua hoitoon pelkän pahan olon takia, kyllähän siinä on pakko olla takana jotain muutakin. Milloin epäillään kilpirauhasta, milloin astmaa ja milloin kolmatta tai neljättä kroonista sairautta. Olisihan se toki yksinkertaista jos kaikki paha olo lähtisi lääkereseptillä. Joskus se varmasti lähteekin.

Omien ongelmien ulkoistaminen on toinen valitettavan yleinen ilmiö. Kaiken kuvitellaan korjautuvan ulkosia asioita muuttamalla. Kaikki toivo lasketaan suurten elämän(tapa)muutosten varaan ja kun hetken päästä samat ongelmat alkavat nostaa päätään uudessakin kontekstissa, aletaan miettiä seuraavaa suurta muutosta. Muutoksilla voidaan pyrkiä esimerkiksi parantamaan fyysistä kuntoa (elämäntapamuutokset, urheilun aloittaminen, ruokavalion muuttaminen), toiset saattavat muuttaa uuteen kaupunkiin paremman elämän toivossa. Henkinen hyvinvointi ja fyysinen hyvinvoiti liittyvät kyllä toisiinsa, mutta kumpikaan ei tule kaupanpäälisenä. Ihminen ei välttämättä voi hyvin, vaikka hänen elämäntapansa ja ruokavalionsa olisivat kuinka terveet.

Kukaan tässä yhteiskunnassa elelevä tuskin voi säästyä elämänsä aikana alussa mainitsemiltani ajatussolmuilta, tunnelukoilta ja patoumilta. Tärkeää on kuitenkin hyväksyä se, että kaikki negatiivisuus kumpuaa jostain ja omia ongelmakohtiaan voi (ja kannattaa!) pyrkiä selvittämään. Omaa oloaan ja läheisten oloa voi parantaa. Itsetutkiskelu, tiedostaminen ja huonoista ajatusmalleista hellittäminen ovat tärkeitä työkaluja, jos haluaa voida hyvin ja hengittää keveämmin.

Mutta kunhan mutuilen. Mitäpä minä vielä maailmasta, elämästä, hyvinvoinnista ja yhteiskunnasta tietäisin. No vähän tiedän, mutta varmasti melko rajoittuneesta omasta näkökulmastani. En ole mikään asiantuntija, ainoastaan vilpittömän kiinnostunut siitä, miten ihmiset voisivat oppia kohtelemaan itseään ja toisiaan paremmin.