torstai 31. maaliskuuta 2016

kevät on selviytymislaulu


Kevät tuntuu: tomuiselta, leppeältä ja vienolta. Voisin matkustaa enemmän. Viettää vuoteni linja-autoissa ja junissa. Liikkuen, ajatellen, kokien ja kirjoittaen julkisen liikenteen hälyisässä rauhassa.





Palattuani Ouluun (Kuortaneelta, Turusta, Lammilta) huomasin huonekasvini tekevän kuolemaa ja itkin vähän. Nypin kuivat lehdet pois ja siirsin kasvin toiselle ikkunalaudalle, jolle aurinko paistaa aamujen sijaan iltapäivisin. Tein itselleni iltapalaa ja keitin uniteetä. Tarkoin valittujen kasvien tappaminen huolimattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään tuntuu vähän turhankin merkittävältä.

Kaikkien edesmenneiden kasvieni kurjasta kohtalosta huolimatta päätin istuttaa tänä keväänä yrttejä. Tänään taittelin sanomalehdestä taimiruukkuja ja huomenna kylvän niihin siemeniä. Jospa sisältäni löytyisi uusi kärsivällisyys ja arvostus pieniä elämän alkuja kohtaan ja saisin ne kukoistamaan. Odotan multasäkin avaamista, huoneistoon leviävää kesän tuoksua ja sormieni upottamista kostean hiekkaiseen santaan.




Kenenkään ei tulisi vähätellä pitkän ja hyisen talven vaikutusta ihmisen mielialaan ja jaksamiseen. Pohjolan talvi on pitkä ja hyytävän raskas kerta toisensa jälkeen. Kaamos on kuluttava, painava ja lohduton. Jokainen kevään ääni on osa suurta selviytymislaulua. Jokainen lauhkea ja edellistä kirkkaampi päivä julistaa onnistumista ja armahdusta, sinnittelyn loppua. Onnea kaikille selviytyneille; onnea minulle ja onnea sinulle. Olemme todella (jälleen) selvinneet ja sen itsestäänselvyydeksi väittäminen olisi vähättelyä.

Matkalla Turkuun junan ikkunoista paistoi aurinko, mutta Turku odotti minua tasaisen harmaana. Aurajoki oli tavattoman kaunis, enkä löytänyt alituiselle Turkuvihalle ensimmäistäkään syytä. En edes teollisuusalueiden ja melankolisen tasaisten nurmikenttien laidalta, jossa vietin yöni. Aion palata Turkuun kesällä. Aurinkoisella Turulla on takuulla paljon annettavaa minulle (tai kenelle vaan). Kesäretkien suunnittelu maaliskuisina iltoina tuntuu sopivan kaukaiselta toiveikkuuden säilyttämiseksi. Mikä vain on mahdollista. Mukamas. Tänään sain kuulla, että uudet onnibusreitit kuljettavat Oululaisenkin edullisesti rannikkoa pitkin Turkuun.




Olen hakenut kesätöitä ja harjoittelupaikkoja. Olen etsinyt elämääni rytmiä ja löytänytkin sellaista. Asiat ja askareet etenevät ja minä yritän pysyä tahdissa, jota alati hienosäädän itselleni sopivaksi. Tasapainottelen, kuten tapana on. Aikuisuuden kynnyksen ylittäminen tuntuu päämäärättömältä räpiköimiseltä ja jatkuvalta haparoinnilta. Välillä saa pöydän kulmasta kiinni ja ehtii hetken aikaa uskoa kykenevänsä seisomaan ihan omilla jaloillaan, kunnes keksii olevansa väärän pöydän kulmalla. (Olen alkanut ymmärtää sanan vastuu uudella tavalla ja ottanut sen osaksi sanavarastoani.)

Aion alkaa taas joogaamaan aktiivisemmin. Vapaa-ajallani maalaan, piirrän, luen tai kirjoitan, mitä näitä nyt on. Hetkin olen täynnä inspiraatiota ja pian kaikki valuu jälleen kauemmas. Yritän ammentaa itsestäni tavattoman moneen eri lähteeseen (priorisointitaitoni kaipaisivat kai harjoitusta). Sain mummoltani vanhan askartelu- ja käsityökirjan ja löysin kymmenittäin uusia innostavia harrastemahdollisuuksia. Teen aktiivisesti vapaaehtoistyötä eläinoikeusjärjestöissä. Se tuntuu henkilökohtaisesti tärkeältä ja opettavaiselta.




Viimeiset kolme päivää ovat olleet poikkeuksellisen rauhallisia ja raukeita. Maailma ympärilläni on ollut oikealla tavalla hiljaa ja minä olen kuunnellut sitä hiljaisuutta ihmetellen. Olen katsonut avaraa luontoa iltamyöhään teekuppi kädessäni tai istunut junassa kuunnellen musiikkia ja katsellen kuinka kevätaurinko suutelee kaupunkeja, metsiä ja peltoja. Saman hiljaisuden keskellä olen lukenut kirjan ja toisen ja kirjoittanut vihkoni täyteen muistiinpanoja (ja ostanut kolme uutta kaappiini odottamaan). Olen ajatellut hukkumatta ja hätääntymättä.

Elämä on todella alituista elämisen opettelua. Elämä on itsensä opettelemista. Kaikki on uutta kerta toisensa jälkeen, sellainen kai on subjektiivisten kokemusten luonne. Jokainen uusi asia, piirre, tapahtuma tai elämänvaihe on opeteltava kohtaamaan omista lähtökohdistaan ja omia polkujaan kulkien. Kaikki on aina uutta (vaikka isossa mittakaavassa toistammekin vain samaa loputonta kaavaa). Oppimisprosessia ei voi vältellä tai pysäyttää, harvoin varmaan saattaa loppuunkaan.



Niin. En tiedä mihin elämä minua kuljettaa. Muutaman kuukauden kuluttua taidan valmistua tekniikan kandidaatiksi ja ennen tämän vuoden loppua saatan löytää itseni Tampereelta jonkin asunnon nurkasta, jota kutsun kodiksi. Tai sitten en. Olen täynnä innostunutta odotusta, muutoksenpelkoa ja kysymysmerkkejä.