tiistai 16. helmikuuta 2016

tuoremehusta


Pienenä ja vähän suurempanakin tyttönä tapasin nälkäisenä saada herkästi kiukku- ja itkukohtauksia. Tunteet veivät minua mukanaan kuin venettä aavalla myrskymerellä ja kun tuulet alkoivat puhaltaa, ei pysähtymisestä usein ollut toivoakaan. (Isäni käytti pitkään puheensa lomassa termiä "provosoida itsensä raivoon" kuvaillessaan hetkittäistä käyttäytymistäni. Minulla kesti vuosia havaita ja myöntää, että tämä oli ihan oikeasti yleinen käyttäytymismallini.)

Kun olin kiukun vallassa, äidilläni oli tapana kaataa minulle lasillinen tuoremehua. Omena- tai appelsiinimehua, sillä niitä meidän taloudessamme tyypillisimmin kulutettiin. Äiti asetti mehulasin pöydälle ja kehotti minua juomaan. Tyypillisesti tämä kaunis ele vain pahensi tilannetta; kehtasikin väittää, että minun henkilökohtaiset, subjektiiviset ja vahvoina vellovat tunteeni olisivat nälän tai verensokeritasojen aiheuttamia!




Nykyään muistelen äitini täyttämiä mehulaseja lähinnä kaivaten ja lämmöllä. Mehulasillisista on tullut merkittävä henkilökohtainen symboli.

Viime perjantaina heräsin Hyvinkäällä ahdistavaan atooppiseen kutinaan. Heräsin kuivuneisiin huuliin, kutisevaan kehoon ja käsivarsiin täynnä pieniä hilseileviä länttejä. Rohtuneita huuliani kirvelsi ja kasvojen iho tuntui kuivalta, mutta rasvaiselta. Rasvasin itseäni toistuvasti, mutta tuloksetta. Lähdimme poikaystäväni kanssa kauppareissulle läheiseen K-kauppaan. Matkalla kauppaan kävin läpi tunteiden skaalan kiukusta epämukavuuden kautta ahdistukseen.

Sellainenkin olen: kun liian monta asiaa tuntuu olevan vinossa, rutussa tai kutisevan, muuttuvat fyysiset asiat suureksi psyykkiseksi taakaksi, tunteiden kuohuksi tai mielen mataluudeksi. (Ihan samasta ilmiöstähän on kyse nälkäisenä kiukutellessakin.) Kauppareissun suurin saavutukseni oli mutista suureen huppuuni hautautuneena, että nyt tarvitaan mehua, voisiko saada sitä. Ostimme herkkusieniä, sipulia, omenoita, kiivejä, oliiveja, suklaata ja viisi hedelmää -mehua.


Saatoin saada mutistua myös muutaman sanan isäni ja tuoremehun suhteesta.

Isäni ei syö lainkaan sokerisia herkkuja, jos satunnaista hedelmäkarkkia tai kohteliaisuudesta mutustettua pullaa ei lasketa. Taannoin päädyin kuitenkin tajuamaan, kuinka isäni todellisuudessa kuluttaa päivittäin mehua ja toisinaan kaakaota. Itsekin olin tunnustatuneena sokeriaddiktina ottanut päivittäisen sokeriannokseni mehujen muodossa jo muutaman viikon ajan. Toki tuoremehu tuntui ainakin intuitiivisesti karkin tai pullan voittavan, mutta sokeri kuin sokeri. Olihan se hassua, mutta tuntui hyvältä, että isilläkin oli joskus oikeus olla hassuja. Tämän takia lapsuudenkotini jääkaapista aina löytyykin tuoremehua.

Mehu toi mieleen muitakin muistoja.

Viime kesänä lapsuudenystäväni yöpyi asunnossani, kun itse olin matkoilla. Kun palasin Ouluun, hän oli jo lähtenyt. Löysin tyynyni alta runoja ja jääkaapista purkillisen tuoremehua, johon oli kiinnitetty kiitosviesti post-it lapulla. Se oli sellaista kallista tuoremehua, joita säilytetään kaupassa kylmähyllyssä.Vuosi sitten sain uuden ystävän, joka saapui tiistai- tai keskiviikkoaamuisin kotiovelleni tuoden minulle tuoremehua. Ei hän mahtanut edes tietää, miten paljon tuoremehu kuiskutti minulle rivien välistä. Ala-asteikäisenä minua alkoi kerran heikottaa oppitunnilla ja opettaja haki minulle pillimehun koulun keittiöltä.


Takaisin poikaystäväni kerrostaloyksiöön saavuttuamme asetuin rauhoittelemaan itseäni sohvan nurkkaan sosiaalisen median ääreen. Poikaystäväni purki ostoksemme pieneen keittokomeroonsa ja muutaman minuutin kuluttua kysyi, haluaisinko lasillisen mehua. Sopersin myöntyvän vastauksen ja olisin voinut vuodattaa muutaman onnen kyynelen. Juuri sellaista on arkipäivän huolenpito. Hetkeä myöhemmin sain lasiini myös ananaspurkin liemenä olleen ananasmehun. Mehua mehun perään.

Sellaista on lähimmäisenrakkaus kaikkein yksinkertaisemmillaan: sen tietämistä, milloin toinen tarvitsee lasillisen mehua. Siksi se tuntuu niin lämpöiseltä. Lasilliseen tuoremehua on tiivistynyt tuhat halausta ja sylillinen hellyyttä, huolenpitoa ja välittämistä. Itsensä rakastaminen lienee puolestaan sitä, että osaa myös itse tarjota itselleen lasin mehua, kun sitä eniten tarvitsee. Ei huolenpitoa voi, kannata tai ole syytä aina ulkoistaa lähimmäisilleen.

Onneksi maailmassani on mehua ja ihmisiä, jotka tarjoavat sitä minulle, kun eniten sitä tarvitsen.



keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Linja-automatkustaja



Silmät sikkarassa ja säärystimet rullalla kävelen asematunnelin läpi Oulun linja-autoasemalle. Reppu selässäni ja kangaskassi olalla kömmin pimeydessä seisovaan aamubussiin. Kuljettaja kysyy nimeäni, mutta ei tarkista henkilöllisyyttä. Pihalla on pilkkopimeää. Käperryn kolmanneksi viimeiseen penkkiriviin ja suljen silmäni.

Utajärvellä katson ensimmäisen kerran puhelimeni karttaa. Sijoitan itseni oikeille teille ja mietin tarinoita Utajärvestä. Sitä, kuinka Merin isä aikoinaan kertoi matkastaan Utajärvelle, jossa kaikki vastaantulijat kulkivat suu auki ja kieli ulkona. Ja sitä, kun hän myöhemmin oli nähnyt televisiossa utajärveläisen suu auki ja kieli ulkona. Ja kuinka olimme sitten Merin kanssa kuvanneet varmasti kymmeniä yhteiskuvia utajärveläisittäin. Kymmenien kilometrien kuluttua havahdun tajuamaan, kuinka en siinä unenpöpperössäni aamuisella linja-autopysäkillä tajunnut ottaa itsestäni kuvaa Utajärvellä utajärveläisittäin, vaikka olen matkalla Merin luokse.

Vaalassa kartta kertoo Oulunjärvestä, jota linja-auto pian lähtee kiertämään ja sydämeni meinaa pakahtua. Painovoima kiskoo silmäluomeni jälleen kiinni (lempeästi, mutta hieman väkivalloin), nukun sikeästi ja herään Paltamosta. Mummoni sukujuuret ja kotiseutu ovat Paltamossa ja niin ovat osaltaan minun, äitini ja siskonikin, vaikka muistoja näiltä main ei merkittävissä määrin olekaan kerrytetty. Silti tai ehkä juuri siksi Paltamo tuntuu rakastettavalta, enkä oikein edes ymmärrä millä tavoin. Linja-auton jatkaessa matkaansa en malta enää nukkua; haluan vain katsella Kainuuta. Vaala, Paltamo ja Kajaani tekevät minut niin onnelliseksi, etten meinaa uskoa tai ymmärtää.

Kainuu kutittaa varpaita ja vatsanpohjaa; kuiskuttaa korvaani kertomuksia, joita en aivan kuule. Olen minä täällä joskus ennenkin kai käynyt. Veri vetää Kainuuseen.




Kajaanissa on: keltaisia talvitakkeja ja keltaisia taloja, 70-luvun rakennuksia, lintuja, pienen pieni vesivoimala, ammattikorkeakoulu, opiskelija-asuntoja ja luistelevia lapsia, jotka kaatuvat ja nousevat ylös aina uudelleen.

Sotkamossa on Vuokatti ja Vuokatissa ihmiset laskettelevat ja hiihtävät ja juovat kaakaota leppeä pakkasenpuna poskillaan. Puut ovat lumesta painavina. Ihan kaikkialla. Aurinko kurkkii ujosti varoen pilvien takaa. Joku vetää lasta pulkassa Iso Sapsojärven jäällä. Linja-auto ei enää kierrä järviä vaan järvet kiertävät linja-autoa puolin ja toisin. Minäkin luistelisin järven jäillä ja luistelukentillä jos vain voisin. Kaatuisin ja nousisin ylös aina uudelleen. En ole omistanut luistimia muutamiin vuosiin. Sotkamon keskustassa kenkäkauppa Sastamoinen saa minut hihittämään.

Pohjois-Karjalan rajalla aurinko alkaa paistaa ja minä alan neuloa pipoa eräälle tärkeälle. Pilvet liikkuvat lempeästi ja hiljaa ja  joskus minä saavun Joensuuhun. Silloin on jo pian pimeää, mutta opiskelija-asunnoissa on tärkeitä ystäviä.




Kun palaan takaisin Ouluun, bussin ikkunat hohkaavat ainoastaan samaa sakeaa pimeyttä. Kotikerrostalossa kämppikseni on tehnyt olohuoneeseen pahvilaatikkomajan. Minä nukun sikeästi ja pitkään. Tiistaina saan postissa kirjeen, käyn kierrätyskeskuksessa ostamassa itselleni luistimet ja keitän puolukkavispipuuroa. Aamuauringon valot ja varjot keittiön ja makuuhuoneen seinillä muistuttavat päivittäin kevään lähestymisestä. Ajatuksissa kevät on raskas, mutta keveä. Kevät on onnea, iloa ja kaihoa.