lauantai 27. kesäkuuta 2015

elämän hämmentävä sekametelisoppa


Kirjoitin viikko sitten tekstin itsetutkiskelusta, tiedostamisesta ja asennevammaisuudesta. Eilen kuvasin videon valinnanvapaudesta, vastuusta, hyväksymisestä ja asennevammaisudesta. Aihepiirit limittyvät toisiinsa hetkellisesti ja satunnaisesti hieman kuten kaikki tuntuu helposti tekevän. Mun elämä ja ajatusmaailma on lähiaikoina (ellei jopa aina) ollut sellainen soppa erinäisiä sanoja, termejä, käsitteitä, asenteita, arvoja ja käyttäytymismalleja, jotka parveilevat toistensa ympärillä ollessaan kuitenkin erinäisiä asioita ja itsenäisiä ongelmia. 



Elämän hämmentävä sekametelisoppa.

Itsetutkiskelun vaikeus tuska ja katkerat kyyneleet tiivistyvät niihin hetkiin, joina tiedostaa uudella tavalla omat negatiiviset puolensa, eikä enää anna itselleen lupaa juosta pakoon. Jos tahtoo olla itselleen rehellinen, joutuu yksi kerrallaan kohtaamaan omat heikkoutensa ja katsomaan niitä silmiin. Se ei tunnu mukavalta, en todella haluaisi olla keskeneräinen ja epätäydellinen. Roolileikkiminen ja piilosilla oleminen on paljon helpompaa.


Alakoulun kuudennella luokalla maalasimme verhoja luokkahuoneeseemme seuraavana syksynä asettuville uusille ekaluokkalaisille. Ohjeet olivat selkeät: otatte kukkosablunan ja töpötätte siihen keltaista, punaista ja vihreää pullomaalia. Laikukkaasti. Epätasaisesti. Taiteellisena tyttönä töpöttelin kukkoni värit vaihtelemaan sulavasti punaisesta keltaisen kautta vihreään. Olin tyytyväinen ja erityisen ylpeä. Palkkioksi sain käskyn korjata värit satunnaisen laikukkaiksi; niin oli tarkoitus tehdä, niin oli ohjeistettu.

Nousimme parhaan ystäväni Merin kanssa suureen vastarintaan, kerrassaan kapinaan, ja lopulta saimme kuulla olevamme asennevammaisia. Tarina saattaa kuulostaa todellisuutta karummalta; traumoja minulle ei jäänyt, mutta selkeät muistikuvat kyllä painuivat mieleen. En edelleenkään koe olleeni asennevammainen tahtoessani toteuttaa taiteellista vapauttani kukkosablunoiden, pullomaalien ja töpöttimien parissa, muisto vain palasi mieleeni tänään, kun päädyin pohtimaan asennevammoja. Omaa asennevammaisuutani.


Joidenkin asioiden suhteen taidan olla asennevammainen. Sen yllättävä tajuaminen viimeisimpien viikkojen ja päivien aikana ei ole ollut helppoa. Olen pistänyt vastaan. Kovaa. En haluaisi myöntää itselleni olevani asennevammainen (kuten juuri nyt teen; lopullinen synnintunnustus, takaisin ei ole palaamista), sillä se johtaisi toimiin asiaa vastaan. Ja rehellisesti sanottuna taidan pelätä sitä, mitä asennevammattomuus tuo tullessaan. Lisää haavoittuvaisuutta? Ennustamattomuuta? Kai epäluulot ja pessimismi ovat nekin vain egon omia puolustusmekanismeja? Defenssejä?

On vaikeaa saada kiinni omista negatiivisista puolistaan. Ne yrittävät parhaansa mukaan paeta, pukautua hyviksi aikeiksi ja eleiksi, rationalisoida olemassaoloaa ja selitellä kaiken parhain päin. Ne ovat loruilun ja tarinankerronnan mestareita, tekosyiden taikureita. Me olemme; minä ainakin olen. Ja toisaalta ne myös kumpuavat jostain. Jostain arasta paikasta, piilotusta hauraudesta. Siksi ne ovat niin ärhäköitä; kusiaisia, pistiäisiä, satakunta itikkaa häiritsemässä kesäyönä.

Mutta kun ajautuu sille tielle, että tahtoo uskaltautua olemaan rehellinen muiden lisäksi myös itselleen, ei paluulippua taida olla niin helppoa ostaa. Kun huonot puolensa kerran tiedostaa (edes hetkeksi) ne jäävät pyörimään mielen päälle, kielen kärjelle ja sitten mennään. Käydään läpi ties mitä synnintunnustusriittiä itsensä kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa ja ehkä joskus päästään yli. Kun jotain tiedostaa kerran, on vaikeaa olla kiinnittämättä siihen huomiota enää seuraavalla kerralla. Kai. Näin minä luulen.

























Ei mulla oikeasti ollut muuta asiaa kuin oma asennevammaisuuteni ja sen tunnustaminen. Sitten pitäisi yrittää saada itsensä päästämään siitä irti. Ja irti päästäminen lienee tässä vaiheessa supistunut jo ainoaksi vaihtoehdoksi, tyhmähän sitä olisi jos kynsin hampain pitäis tarkoituksella kiinni negatiivisista tunnelatauksistaan, turhista epäluuloistaan ja lapsellisesta tavoitteettomasta kiukuttelustaan.

(Ja se pieni asennevammainen ääni pääni perukoilla huutaa vinkuu mulle ei ei ei kun kirjoitan näitä sanoja. Ei ei ei en suostu vielä. En varmasti lopeta. Kiukuttelen jos tahdon. En varmasti ole hiljaa, minua et hiljennä!)

Mun tabletti toimii jälleen ja otan laittoman paljon kuvia itsestäni.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

pupunruuasta, rehuista ja ihan vaan kasviksista

Mulla ja ruualla on tosi ristiriitainen ja epätapainoinen suhde. Ei tykätä toisistamme ja toisaalta tykätään toisitamme liikaa. Sitten kiukutellaan ja laiminlyödään parisuhdettamme niin, että lopulta kaikki voi pahoin. Eniten ehkä mun kehoni.

Olen ollut enemmän tai vähemmän kasvissyöjä (lakto-ovovegetaristi) viimeisimmästä (lihattomasta) lokakuusta lähtien. Ensin lopetin ainostaan liharuokien valmistamisen kotona. En halunnut vaivata muita ja jatkoin lasagnen, joulukinkun ja jauhelihakastikkeen syömistä vieraillessani esimerkiksi sukulaisten luona. Aluksi kasvisruoka oli enemmänkin hauska kokeilu. Testi, joka vastasi muutamaan "mitä jos" -kysymykseen ja ehkä kahteen "miltähän tuntuisi" -alkuiseen. Sitten jäin sille tielle.


Tässä on kukkasia. Niitä en syö vaikka rehuja ovatkin. 
Paitsi kaikkia kivoja villiyrttejä mussuttaisin kyllä. 

Nykyään en syö juurikaan lihaa tai kalaa. Jossain vaiheessa eettisyys nimittäin astui kuvaan ja kovaa astuikin. Se tuli ja talloi altaan kaikki vastaväitteet; näin sen oli oltava ja kasviksia oli Vilman syötävä. Moraalintajuni ei (enää) anna periksi tehotuotannolle ja sille, että eläimiä valjastetaan nykyisellä tavalla ihmisten tuotantovälineiksi, pelkiksi hyödykkeiksi. Se, että monella eläimellä ei ole elämässään mitään muuta arvoa kuin olla olemassa tavalla, jonka ihminen sille määrittää, sen aikaa kuin ihminen sitä elävänä tarvitsee, kuulostaa ja tuntuu väärältä. Kovin väärältä. (Riistaa ja eettisesti pyydettyä kalaa voisin syödä ja syönkin jos tilanne sen sallii.)

Siinä missä kasvisruokavalio ei ole enää kuukausiin tuntunut yhtään kummalliselta tai vaikealta jutulta, on uusin ruokavaliomuutokseni tuonut jälleen lisää haasteita elämään. Lopetin taas vaihteeksi leivän, pastan ja muiden gluteenipitoisten tuotteiden mussutuksen. Viimeiset puoli vuotta vatsani on ollut kipeä kiusallisen usein; lähes joka aamu ja toisinaan myös iltaisin. Vuoden 2013 loppupuolella kokeilin samanlaisten ongelmien takia jättää ruokavaliostani pois maitotuotteet, kanamunan ja gluteenin. Silloin vatsakipuni hävisivät kokonaan, eivätkä palanneet edes ottaessani samoja raaka-aineita hitaasti takaisin ruokalistalle. Nyt kaikki tuntuu karanneen jälleen käsistä ja jostain on etsittävä ratkaisua.

                   
Leivästä ja pastasta luopuminen on tuntunut vaikealta, jopa häiritsevän vaikealta. Mitä mä nyt syön? Pelkkiä kasviksiako? Vuoden 2015 alun aikana olen laiminlyönyt ruokailua sellaisilla tavoilla (syömällä lähinnä pastaa, tomaattikastiketta, karkkia ja leipää sekä olemalla vaan syömättä), että oikeastaan olen viimeiset pari viikkoa joutunut lähinnä opettelemaan syömään uudelleen. Ihan kuin olisin jälleen ensimmäistä kertaa omilleen muuttava teini. Olen opetellut tekemään ruokaa ja syömään säännöllisesti, jotta keho ja mieli saisivat kaipaamaansa energiaa ja ravintoaineita. Sillä se on tärkeää. Oikeasti.

Mitä sitten olen syönyt? Olen syönyt kasviksia, kasviksia, kasviksia ja vähän maitotuotteita. Kasviksia juustolla, salaatteja juustolla ja lämpimiä kasviksia salaateilla. Ja arvatkaa mitä? Kaikki ruuanlaitto, kaikki kaupasta kotiin kannetut munakoisot, uudet perunat, kesäkurpitsat, parsakaalit, bataatit ja kevätsipulit ovat olleet sen arvoisia. On upeaa tuntea hellivänsä kehoaan, vaikka kauppaan raahautuminen ja ruuanlaitto onkin aikaavievää ja paikoin turhan rasittavan oloista. En kadu ensimmäistäkään hetkeä.

En osaa sanoa, onko gluteenittomuus toiminut, sillä mahani kipuilee edelleen vähän väliä. Voiko parin viikon kokeilun aikana kovin suuria tuloksia odottaakaan? Ajattelin gluteenilakkoilla vielä ainakin viikon ajan ja kokeilla sen jälkeen jättää maitotuotteet pois. Nyt etsitään sitä pikku pentelettä, joka saa mahani oireilemaan (joskin oireiden psykosomaattisuus on myös käynyt mielessä, olen kai vähän sellainen mahalla stressaaja).


Haaveilen maitotuotteiden ja kananmunien jättämisestä pois, mutta toistaiseksi taidan vielä pitää ne ruokavaliossani. Ehkä vielä jonain päivänä juustojenkaan unohtaminen ei tunnu menetykseltä vaan enemmänkin rationaaliselta jatkolta omalla tielläni.

Eniten kuitenkin haaveilen sellaisesta yhteisymmärryksen tilasta, jossa tiedän kohdelleeni kehoani niin hyvin, että voin vihdoin luottaa sen viesteihin. Haaveilen siitä, että kehoni kertoo minulle mitä ravintoaineita kaipaan lisää (saa minut esimerkiksi himoitsemaan pinaattikeittoa kun tarvitsen lisää rautaa), milloin minulla on nälkä ja mitä kannattaa syödä. Tahdon voittaa kehoni luottamuksen takaisin ja olla lopulta (vihdoin) sen luottamuksen arvoinen.


Tässä kuvassa yritän todistella itselleni, että olen edelleen vähintään yhtä söpö kuin esiteininä.
 Mandariini  kuitenkin sopinee aiheeseen.             

Olisin voinut avata jokaista tän tekstin kappaletta vaikka miten paljon lisää, kirjoittaa pienen esseen etiikasta, omista moraalikäsityksistäni ja suhteestani ruokaan. Joten ehkä palaan aiheeseen syvemmin joku toinen kerta. Tää oli tällainen pintaraapaisu. Hyviä lakto-ovovegetaristia ja vegaanisia ruokaohjeita otetaan vastaan. Aamupalavinkkejä, jotka pohjautuu muuhunkin kuin banaaneihin ja soijajugurttiin kaipaisin erityisesti.

torstai 4. kesäkuuta 2015

kerran kutsui itsensä kylään Pessimismi


Oon ollut viimeaikoina sellaisessa negatiivisen vellomisen tilassa, loopissa, pyörimässä jossain pessimismillä täytetyssä pyykinpesukoneessa, jossa yhdestäkään positiivisesta ajatuksesta ei ennätä pitää kiinni paria minuuttia pidempään. Stressaantunut, ahdistunut, voipunut. Ja kun sitä riittävän kauan velloo, ei ole ihan helppoa repiä itsestään esiin sitä iloista optimistia, jonka tietää kuitenkin piileskelevän jossain. Mutta yritän, nyt mä tosissaan yritän. Tahtoisin mielelläni takaisin edes osan siitä energiasta ja elämänilosta, jonka välillä tunnen kumpuilevan mun kehossa sormenpäitä ja varpaita myöten. Nyt ei ole enää aika lamaantua, se aika on mennyt, nähty, koettu, done. Nyt on aika taas avata silmät, korvat ja suu; huutaa, laulaa, katsoa maailmaa ja kuunnella kun linnutkin visertää.



Ja istuessani toisen (vai kolmannen?) kerran viikon sisään junan penkille tietäen, että parin päivän päästä vietän jälleen toiset seitsemän tuntia täällä, on ainakin aikaa katsoa ikkunasta ulos. Katselen maailmaa varmaan enemmän VR:n ikkunoiden läpi kuin todellisessa kosketuskontaktissa. Mutta ei tässäkään mitään suurempaa vikaa ole.

Junamatkailu on oikeastaan ihan avartavaa. On jännää katsella miten luonto muuttuu viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Sama matka näyttää joka kerralla erilaiselta. Jokatoinen metsikkö, lampi, järvi, niitty ja pelto kutsuu mua telmimään ja tahtoisin vain seikkailla läpi kaikki ne maailmat, joita ikkunasta olen ihaillut. Miten luonto muuttuu pohjoisesta etelään, etelästä pohjoiseen ja tunteet sen mukana. Miten erilaisia pellot ovat Pohjanmaalla (tasaisia) ja Hämeessä (kumpuilevia). Miten ne kumpuilevat maastot muistuttaa mua lapsuudesta, nuoruudesta, kodista, turvasta ja tasainen laakeus Oulusta ja odotuksista; nykyisyydestä ja kaiken muutoksesta. Siitä että on uusiakin koteja ja paikkoja, jotka kymmenen vuoden päästä muistuttaa jostain.



Istun Intercityn lemmikkivaunun paikalla numero 103 (joka on lemmikkipaikoista parhain, valitsen sen aina kun voin) ja toivon, että voisin imeä itseeni edes puolet siitä optimistisuudesta, energiasta ja olemisen taidosta, mitä jokainen ohi lipuva kohta jo taakse jäänyt voikukkaniitty huokuu. Ja ehkä voinkin. Varmasti voin jos tarpeeksi tahdon, uskon, toivon ja ristin kaikki sormeni toistensa pareiksi.

Nautin konduktöörin pillin vihellyksestä jokaiselta asemalta lähdettäessä ja suomen kielen sanajärjestyksen vapaudesta. Kiitos kielioppi.


Ei elämä varmasti ole niin paha, ristiriitainen, raskas ja vaikea kuin välillä saa itsensä uskomaan. Kai jokaisen pitää välillä valahtaa johonkin suohon, mutta tärkeää on myös repiä itsensä ylös. Nousta seisomaan omilla jaloillaan ja kävellä eteenpäin ihan itse. Kyllä mä vielä selätän oman pessimismini; en ole kutsunut sitä kylään enkä todella tahdo sen jäävän enää pidemmäksi aikaa. Heitän pihalle ja jätän heitteille, melankolia saa kyllä joskus tulla teelle.

Että jotta jospa sitä lallattaisi itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Lupaan (itselleni) ainakin yrittää.


Jos jostain olen vilpittömän iloinen ja kiitollinen, niin siitä miten ihania kommentteja saan ihmisiltä blogiini liittyen. Kun kirjoitan jostain itselleni tärkeästä aiheesta ja saan useilta ihmisiltä neuvoja, apua ja vertaistukea. Kun ihmiset haluaa keskustella mun kanssa lisää mun teksteistä ja kertoa omia mielipiteitään. Se herättelee yhä enemmän sitä tunnetta, että olemalla avoin voi houkutella ympärilleen ihan mielettömiä ja ihania ihmisiä, jotka toivoo sulle vain hyvää. Kiitos!