Meri on vettä; minä olen kallio, joka kantaa oman painonsa, joka auringossa kuumuu ja johon vesi uurtaa vuosien jäljet.
Näinä päivinä minä järkyn helposti. Yritän opetella palaamaan omaan energiaani. Tunnustan keskipisteeni, painopisteeni ja kehoni raajat, rajat, jotka kiertyvät niiden ympärille. Mutta mieleni ääriviivat valuvat heti kun hetki karkaa. Ne häipyvät herkästi ympäröivään ilmaan, ajatukseni poimivat kaikenlaista värinää, aaltoja. Kaikki vesi ei ole minun, eikä kaikkea tarvitse päästää iholle.
Kuka minä olen, kysyn.
Pelkään, etten tule kohdatuksi. Että silmäni eivät tavoita toisia, eikä se syvyys, johon ne upottavat, aukene muille. En tiedä, miten kuvailisin itseäni. En ole ammattini edustaja, en yksikään tekoni1, enkä materia jota tuotan. En ole siinä vuorovaikutuksessa, jota me käymme keskenämme, sillä minä olen mykkä. Enkä liioin ole tarina.
Pelkään etteivät toiset tavoita minua. Olen valheellinen peilikuva, pelkkä pinta. Usein minä piiloudun, minä pelkään teidän katseitanne, sillä olen herkkä, ja taas minä muutun.
Katson itseäni, ja minä tunnen kuka sisälläni kasvaa. Minun ytimeni on abstrakti, ja mietin, ovatko muutkin. Tuon ytimen, jos se olisi materiaa, haluaisin nostaa varovasti kämmenelleni, pitää hyvänä ja silittää. Ja minä tahtoisin ojentaa sen sinulle: tässä minä olen, ota minut varoen.
En tiedä, miten kuvailisin itseäni, ehkä minä sanoisin: lukekaa näitä runoja, katsokaa näitä maalauksia. Tehkää se todella, sillä niissä minun ajatukseni ja tunteeni pelehtivät keskenään. Minun taiteeni on filosofiaa, ja minä olemassaolo sen takana. Mutta olenko taiteen takana kokonainen, vai jääkö sieluni silti uupumaan?
Miksi minä haluan olla niin paljas, mietin, ja onko kipuni tarpeen.
Onko kohdatuksi tuleminen todellinen tarve, vai ainoastaan uusi tuomio, johon ripustautua? Eivätkö ihmissuhteet virity aina kuvajaisten välille - ei ole mitään välitöntä, ei puhdasta kohtaamista. Jokainen teko tulkitaan, jokainen sana on solmu verkossa, jokainen paljastaa toiselle vain osan itsestään. Ja niin me kaikki katsomme toisiamme näkemättä mitään, sokeat.
Minkä arvon minä annan sille, että voisimme yhdessä helliä sisintäni, ja miksi? Yhtä hyvin voisimme pysähtyä ja nähdä peilikuviemme kirjon, kaikista silmistä eri kuvan. Mikä sen arvo on? Miltä minä näytän? En tiedä, minulla ei ole näitä vastauksia: kuka minä olen, ja mitä minä kaipaan?
1 Olen tekojeni summa, tietenkin, mutta teot ovat ulkosen ja sisäisen tulos. Tässä sukellamme sisälle.