lauantai 31. tammikuuta 2015

voi maailma minkä teit.

Tänään on erityisen hyvä päivä. Mä elän aika ailahtelevaa elämää, menen miten sattuu ja niin menee myös mun tuntemukset. Tänään se ei edes haittaa yhtään.


Mun elämässä on meneillään jännä vaihe. Olen aivan poikki, surullinen, ahdistunut ja kaikkea muuta kuin motivoitunut. Toisaalta olen myös täynnä energiaa, inspiraatioita, voimaa, innostusta, kutkuttavia tunteita, ilon kyyneliä sekä uskoa itseeni ja omiin kykyihini.



Tänään olen juonut hyvää teetä ja ihmetellyt miten se voikin olla niin hyvää. Olen laittanut hajuvettä ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan ja ihmetellyt sen tuoksua. Olen käynyt kirpputorilla ja nauttinut kävelymatkan jokaisesta hetkestä. Olen hymyillyt vastaantulevalle mummolle ja vastaanottanut erityisen ilahtuneen hymyn takaisin. Olen kuunnellut musiikkia ja vuodattanut pari kyyneltä sen tunnelmallisuudelle. Olen nähnyt läpinäkyvän muovipussin palasen tanssivan ilmassa edessäni ja hykerrellyt kainosti.

Kaikki asiat ovat tapahtuneet juuri oikeilla hetkillä ja oikealla intensiteetillä, tai ehkä olen kiinnittänyt niihin huomiota eritysen hienolla tavalla. Maailma on tänään järjettömän upea ja täynnä mahdollisuuksia, siltä musta tuntuu. Ja kovasti tuntuukin, taidan olla onnekas ihminen kun tunnen näin lujaa.



Mä tahdon käpertyä siihen tunteeseen, mikä kutkuttelee mun mahan pohjalla kun juon muumiteetä (kyllä, se erityisen hyvän makuinen tee on tsemppiä muumitee, maustettu mustikkamuffinin aromilla, niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin) ja luen maailman olemassaoloa pohdiskelevaa kirjaa kippuralla turkoosissa nojatuolissani. Mä todella tunnen, että tiedän mistä pidän, mistä nautin ja mitkä asiat todella kiinnostaa ja innostaa mua. Tiedän että mun on juuri hyvä olla juuri tässä ja nyt, enkä teeskentele sitä vain estetiikkaintoiluni takia. Luulen että pian voin jo kokea tietäväni kuka olen, vaikka toisaalta suhtaudun koko itsensä tuntemis ongelmaan pienellä varauksella.


Voi maailma minkä teit, voi elämä minkä teit, voi muumitee minkä teit. Ja Pyynö. Onnea on ujuttaa sormet kanin pehmoisen turkin sekaan. Onnea on hengittää syvään.

Motivaatiopulasta ja surumielisyydestä sekä ahdistukseni lähteistä kertonee jo edellinen postaus, ehkä kerron niistä lisää toisella kertaa. Mahdollisesti. Nyt palaan kirjani pariin.

p.s. miksen aina voi saada näin kivoja kuvia, miksi mulla ei ole henkilökohtaista valokuvaajaa...


tiistai 13. tammikuuta 2015

Arkeen palaamisen ankeus



Moi 2015, viime vuoden ensi vuosi. Kolme päivää sitten mä muutin ja nyt en enää asu yksin. En asu yksiössä enkä kaksiossa vaan peräti kolmiossa. Kolme henkeähän meitä täällä asuukin: minä, Pyynö ja ystäväni Heini. Tänään vaihdoin huoneeni järjestystä ja nyt se kutkuttelee estetiikkavaistojani yhtä paljon kuin muukin asunto. Täällä on kaunista ja kotoisaa.

Muutto oli iloinen, ilon muutto. Nauroin paljon ja hymyilin enemmän, kirosin vain vähän.





Mulla on menossa sellainen hapuilevainen vaihe. Hapuilen elämäni suhteen. Opinnot ei innosta mua juurikaan ja motivaation taso pyöristyy nollaan. Ei ole edes motivaatiota yrittää saada itseäni motivoitumaan. Mutta koska mulla ei ole mielessä muitakaan realistisia ja mielekkäitä tapoja saada rahaa vuokran maksuun niin taidan kuitenkin yrittää rämpiä eteenpäin kandikurssien kanssa.

Mitä mä haluaisin tehdä? Mä haluaisin ottaa lomaa. Lopettaa koulun ja kehittää itseäni. Löytää elämälleni suunnan x.

Tahtoisin varata aikaa kaikkien omien projektieni eteenpäin viemiselle. Tahtoisin maalata, kirjoittaa, piirtää, pyöritellä asioita pääni sisällä ja syventyä todella siihen mitä teen. Mulla on monta pientä ja suurta ideaa, joita haluaisin viedä eteenpäin. Haluaisin toteuttaa. Haluaisin tehdä jotain konkreettista.

Toiset ideat vaatii toteutuakseen ympärilleen aikaa. Ne vaatii intensiivistä työstämistä, taiteeseen ja omaan itseensä uppoutumista. Luovat asiat ei tapahdu sormia napsauttamalla ja juuri sillä hetkellä kun olisi pari tuntia aikaa niille.




Turhaudun kaikista projekteista ja ideanpoikasista, joista voisi potentiaalisesti tulla jotain jos mulla olisi aikaa. Ajan loppumisesta uliseminen tosin alkaa olla jo niin loppuunkulutettu julistus mun suusta, että kohta alan uskoa käyttäväni sitä vain tekosyynä. Ehkä mulla onkin oikeasti aikaa (ainakin sitä saisi varmasti järjestettyä vähän), mutta energiasta en olisi niin varma.

Olisipa minulla aikaa, energiaa ja rohkeutta lähteä kehittämään itseäni ja elämääni siihen suuntaan, joka tuntuu luontevammalta, kutkuttelevammalta ja paremmalta. Ehkä mulla vielä jonain päivänä jonain hetkenä on, nyt ei vaan taida olla se hetki. En uskalla vielä vaihtaa suuntaa ja juosta pois siltä reitiltä, jota olen viimeiset pari vuotta harhaillut eteenpäin.



Sellaista minä, täällä mä harhailen. Onneksi uusi koti on kaunis ja kodikas. Onneksi on tunteita, tapahtumia ja ihania ystäviä. Onneksi ostin tänään lemppari leipääni. Onneksi löysin tulitikut muuttolaatikosta ja sain kynttilät sytytettyä. Onneksi päivä pitenee ja ulkona on lunta. Onneksi on teetä.


Arkeen palaamisen ankeus.