tiistai 11. helmikuuta 2020

Oulu, matematiikka



Matematiikka ja taide ovat todellisuudessa identtisiä kaksosia, sanoisin. On jotain suunnattoman kaunista, kun vastakohdat osoittautuvat samaksi. Mutta sitä ne ovat, väitän: itseisarvoja ja omaa luokkaansa.

Täällä missä taide on kaikki, on matematiikka kaikkialla.







Kaipaan Ouluun joka päivä eilistä enemmän. Katselen lähijunan ikkunasta ohi kiihdyttäviä kaukojunia ja nielen kyyneleitä. Olen kai herkistänyt itseni tarkoituksellisesti. Itken itseäni suuremmasta: arvostuksesta, kauneudesta, surusta, taiteesta. Lapissa jokaista alavaa maisemaa. Tämä kyynelten loputon virta on voimani. Se on joki, jota purjehdin. Se on meri, ja minä merillä.

Tahtoisin sanoa, että Ouluun kaipaa lähinnä sieluni; niin maastonmuodot, meri ja ilmasto puhuttelevat sisintäni. Tahtoisin sanoa: olen rikki revitty, palasina, ja korjauskelvoton. Valitettavasti mikään ei ole niin yksinkertaista, ei niin runollista. Oulu on on minulle täynnä tyhjää, se on yksinäistä tilaa ajatuksieni ympärillä ja surua, joka saa kävelemään kymmeniä päämäärättömiä kilometrejä. Ja noilla kävelyillä minä ajattelen, kirjoitan, ja tunnen kevään syvemmin kuin koskaan muulloin. Yksinäisyys on rauha, jossa hengitän.

Pitkät tunnin junissa, ohi juoksevat metsät. Kaipaan mättäitä, joita katsoin vuosia samojen lasien takaa, kuvitellen jalkojeni alle viileän painon. Hitaasti ja nopeasti valuvat tunnit, pysähtynyt aika. Päätän, että asun vielä joskus Oulussa, se on vähintä, mihin voin henkeni ripustaa.






Aherran, olen kiinnostunut musiikin teoriasta, opettelen soittamaan kitaraa. Se on vaikeaa ja päämäärätöntä, eivätkä motoriset taitoni aluksi riitä. Ajan intohimoa takaa: kesällä kirjoitin kolmattakymmenettä runoa, eikä se kokoelma ole ihan onneton. Yritän antaa myös proosalle mahdollisuuden. En tiedä mistä ottaisin kiinni: maalaan muotokuvia ja piirrän. Joinain iltoina opiskelen ja maalaan yhtäaikaisesti, sivellin hampaiden välissä matematiikka sydämessäni. Musiikin teoria on matematiikkaa, musiikki fysiikkaa, eikä taidetta voi näistä erottaa. Se on uskomatonta. Taide on kaikki.







Vuosi sitten keväällä opettelin sitomaan vihkoja ja se vasta olikin symbolista. Minä en saanut henkeä juuri kuukausiin. Remontoimme auton ja ajoimme Oulun kautta Lappiin. Ja kun Lappiin menee, ei voi olla menemättä uudelleen. Palaan matkaan vielä.







Odotan levottomana, takerrun säikeisiin näissä tunteissa, sekä kaikessa tekemisessäni. Odotan tulevaisuudelta paljon, mutta vapisen sen edessä, sillä en tiedä mihin minusta on, enkä minne päädyn. Yritän hyväksyä nämä vuodesta toiseen piinaavat ongelmani, hätäisen sydämeni ja kyltymättömän henkeni, ankarat tunteet ja raskaan mielen. En useinkaan löydä heijastavaa pintaa, vaan siroan ympäristööni, vaikka tiedän, että joku kyllä jakaa kamppailuni.

Kiitän kulmakivistäni: ympyröistä, matematiikasta, taiteesta ja tunteesta. Ne palauttavat minut järjestykseen. Ja jos minulla on Oulu ja Meri, vaikka tuolla jossain, on myös pintoja kiinnittyä. Peilata, ehkä.