tiistai 27. marraskuuta 2018

Otan itseni vakavasti




Muutamme Keravalle. Ensimmäistä kertaa minulla on kuukausi aikaa pakata.

Muutot ovat valtavia. Pahinta on jättää kadut, erityisen kauniin väriset kaapin ovet ja lähikauppa. Olen muuttanut monta kertaa ja yhtä montaa kauppaa kaipaan sydän verellä. Harkitsemme muistavamme Munckinkadun henkilökuntaa joulukortilla. Uusi koti on jännittävä, mutta marraskuussa on mahdotonta ennakoida valoisaa aikaa. Nyt kaikki on pimeää ja väsynyttä, paikoin sentään pakkasta. Lasittamattomalle parvekkeelle on vaikea laittaa mitään.

Päätökset eivät tunnu minusta koskaan hyvältä: kaikkialta on löydettävissä jotain sydäntäsärkevää. Mutta eniten koen, että alut ovat tervetulleita.

Muistan, kuinka kuukausi sitten koko kehoni suri, enkä tiennyt johtuiko se hormoneista vai elämästä. Elämä ottaa. Kirjoitinkin silloin, mutta jotkut sanat vanhentuvat nopeasti. Kehitys on mallien murtamista, mutta minä en jaksa aina kehittyä. Siksi nyt olen, keskityn arkeen ja odotan. Asun Keravalla ja sain vakituisen työpaikan, jossa opin kyllä joka päivä uutta.




Kuvittelen aina kovettuvani: että en olisi enää herkkä. Pelkään sitä. Sitten tapahtuu jotain mitätöntä. Yksi sanakin riittää, itää. Ja seuraan avuttomana ja vaitonaisena vierestä kun puran itseäni paloihin. Ei siinä ole kyse termeistä ja identiteetistä. En näe ääriä ja kaikki on aina niin perin merkitsevää. Sellainen olen todennut olevani. Ja minulla on taas identiteettikriisi.




Totean myös, että ymmärrän maailmaa merkityksinä: sanoina, selityksinä ja niiden välisinä yhteyksinä. Ja kun oivallan, saan jotain paikalleen. Paikallaan oleva määritelmä asettuu osaksi sanastoani ja sanastoni muokkaa ajatuksiani ja ajatukset arkipäivääni. Minä muutun ja ymmärrän määritelmistä, ja siksi en kai ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Se olisi lohdullinen selitys.

Kuten tänään, kun mietin taidetta ja ymmärtämistä: Tunnustan, että taidetta ei tarvitse ymmärtää. Silti törmään toisinaan teoksiin, jotka eivät anna minulle mitään. Koen etten ymmärrä; on vain tyhjää. Ei edes tyhjiötä, vain ei mitään. Ei tunnetta, ei sanomaa, ei mitään pintaa millekään minua koskettavalle. Ja ei mikään turhauttaa. Ei mikään on ikävä tunne. Tiedän miltä tuntuu kokea, ettei ymmärrä taidetta. Eikä sitä voi riisua minulta muistuttamalla, ettei tarvise ymmärtää. Mutta voiko ymmärtämättömyys olla arvottamatonta? Sitä jään miettimään.

Hetki sitten toisaalla muistan myös tunteneeni, miksi kaikki taide on arvokasta: koska joku on sen halunnut tehdä, koska jollain on ollut tarve. Mystisintä ovat kimmokkeet toimintaan ja siitä mystiikasta jos jostain, voin yrittää ammentaa ymmärrystä kaikelle.

Minusta on antoisaa määritellä sanoja ja rakentaa näitä hataria aluksiani.





Taiteesta vielä: Kauneus suututtaa minua. Olen tehnyt turhan kaunista taidetta ja liian paljon. Luonto on uskomaton ja se ei haittaa, mutta minä en jaksa tulla nähdyksi pikkusievänä. Sillä niin minä kuvittelen muiden minua katselevan ja jos joku on erehtynyt sellaista luulemaan, niin se ei pidä paikkaansa. Alan maalata ympyröitä ja ihmisiä. Pidän ympyröistä, karusta abstraktiosta, siveltimenvedoista ja ekspressionismista. Taitavuus on nykypäivänä yliarvostettua ja kaiken voi kyllä suorittaa. Haluan tehdä vihaista taidetta. Minua kiehtovat tunteiden typistäminen, symbolit, vaikutelmat, kaiut ja yhdistelmät - ajatuksena olla sävyjen kemisti. Olen usein tosi vakava ja kotona tyhjännauraja. Taiteeni soisin olevan filosofista.






Rakastan ympyröitä, sillä ne ovat hienoja ja täynnä tunnetta. Pelkään kovettuvani ja pian olen näin. Niin tai näin: olen vahva, mutta seitinohut. Itken aina ja otan itseni vakavasti.



maanantai 7. toukokuuta 2018

Itken aina, aina Oulu





Kerran oli aika, kun kuljin paljon junissa. Nyt kuljen bussilla ja Kaukasten ja Hyvinkään väliset metsät käyvät minulle tutuiksi. Ne ovat kumpuja, kallioita ja käkkäriä jäkäläaavoja. Nurmijärven laitamat, Noppo, Lohenoja Nukarissa ja Jokela monestakin syystä. Yhtä kaikki, istun bussissa ja tuijotan maisemia muistaakseni, että kaipaan metsiin ja kaipaan itseäni.

Pidän lamellitaloista, ruutukaavasta ja jäkälää rakastan – jaksan aina mainita. Jokelassa on vanha tiilitehdas, vanutehdas ja vankila, jossa valmistettiin aikoinaan tulitikkuja. Kun tulen töistä, luen pääsykokeisiin. En ole varma mistään. En kestä mitään: kovia ääniä, yllättäviä muuttujia, kun joku kävelee edellä ja kääntyy ennakoimattomaan suuntaan. Yöllä nään unta kaupungeista tai aivoista.

Ostamme halvan makrolinssin, jonka lävitse maailma näyttää jälleen kaiken arvoiselta. Toistuvat tahdit ja nestedynamiikka – aina. Ollapa Oulussa, nuori ja levoton. Kaukokaipuu menneeseen; kevät ja nostalgia.

Minä matkustin takaisin Ouluun.




”6.4.2018 Oulu

Koko Oulu on pysähtynyt. Ja sydämeni ja vettä tulvivat kadut. Vettyneet aloilleen mädäntyneet ruusupuskat ja niiden marjat. Oikeastaan oli onni, ettei aurinkokaan paistanut – se oli sopivaa. Oulu ja ahdinko ja kevään merkit vain henkäyksissä. 

Kuljen märillä kaduilla muiden muistojen seassa. Se on sopivaa: minä mahdun tänne kyllä. Joskus nämä samat kadunvarret kaatuivat päälleni. Rakennukset, katulamput ja rotvallit kuin valtavat muurit. Olin vieras omassa kaupungissani peläten kadunkulmausten takaa paljastuvaa. Nyt olen rakastunut. Kadut antavat myöten, tervehtivät ja hymyilevät; en ole enää kiinni. Olen kaukana poissa ja osaton. Irrallaan ja kipeästi rakastunut – vihdoin. Poissa ja osattomana, itken aina. Itken kaikelle. Itken elämäni merikaupungeissa. 

Luotan omiin muistiinpanoihini, mutten paljon muuhun. Paikallisliikenteen busseissa sydän syrjällään. Oulu on yksi iso lätäkkö, sukat märät sieluun asti.

Oulu ei lähde ikinä.” 






Millainen karminen läksy on olla allerginen kissoille?






Havahdun omaan yksinäisyyteeni – kuinka tavoittamattomissa koen olevani. Samoina päivinä löydän heijastukseni kaikkialta. Maailma on täynnä tarttumapintaa ja omakuvia. Luen elämäntarinani sammalikoista, iiriksistä, satunnaisista ohikulkijoista ja kaikkien muiden teksteistä. Mietin kuinka kipeästi aina kaipaan samaistumista. Mieltä riipii olla kaukana. Toivon, ettei aina tarvitsisi laskea. Olla oma itsensä ei ole tehtävänanto.

On sattuman lahja käyttää sanoja, joita joku ymmärtää. Minä en ymmärrä juuri mitään. Oivallan itse kaiken ja mietin, miksei kukaan puhu kanssani samaa kieltä. Olen yksin jumissa itseni sisällä. Yritän jäsentää raajojani ja ymmärtää olemista, mutta en hahmota kehoni rajoja. En vain ole sillä lailla kehollinen ihminen. Kotona tanssin useimmiten.

Itken aina. Pää pystyssä ja sydän auki. Oulu – aina.

Mitä pidempään ja kauempana olen taiteesta, sitä enemmän olen tyhjää täynnä. Isä sanoo: ”Kaksi viikkoa seisoo vaikka päällään.”



sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Enemmän luotan uniin


Niittasin pöytäliinan kiinni pöytään. Tai oikeastaan pöytälevyyn, jota pidämme olohuoneessa kahden muovilaatikon päällä. Tai oikeastaan kyseessä on vanha kaapinovi, jonka dyykkasin aikoinaan edellistä edeltävän asuntoni roskakatoksesta. Kääntöpuolelle olemme liimanneet taannoin tekemämme palapelin. Elämä pähkinänkuoressa – elämä pelottaa. 

Haluaisin aina ennakoida kaiken ja nyt kuitenkin ymmärrän etten voi, ei tarvitse ja elämä kantaa. Luotan uniin enemmän kuin itseeni. Öisin kasvan niin toisin kuin koskaan päivänvalossa. Painajaiset kertovat minulle elämästä ja kerran heräsin keskellä yötä tarkistamaan onko passini voimassa. Olin lähdössä viikon päästä Riikaan, passi vanheni kuukauden kuluttua. Painajaisissa kukaan ei kuuntele, päälleni puhutaan ja lopulta olen mitätöity. Ja minä itken ja kiljun ja muut ovat niin ivallisen rauhallisia, pyörittelevät silmiään kuka ties. Holtiton Vilma, kasaa itsesi. Ja aamulla olen voipunut, mutta ainakin tiedän mihin minua on sattunut. Luovuttaisin koko elämäni unilleni.


Pelkään aina kadottavani itseni muutokseen tai että valun pakoon sormieni välistä. Katselen vanhoja valokuvia ja nostalgia viiltää, ei helli, musertaa. Kaipaan aina kaikkea: tunteita, aikoja, paikkoja, ilmaa, alaa,  hetkiä, tuoksuja, ihmisiä, tunteita, tunteja – tunteina, näinä piinallisina valuvina tunteina. Minun tunteeni: menetyksenpelko, kaiho, hiljaisuus. Kaipaan aina kaikkea, pelkään että jotain on menetetty.

Ilmoittaudun avoimeen yliopistoon ja äidinkielen yo-kirjoituksiin. Kaipaan kaikkea mennyttä ja tulevaa. Minua kivistää ja tulevaisuus pelottaa. Mikä lamaannuttava vastuullisuuden kurimus. Mutta opiskelen, päivä kerrallaan palaan uurastamaan. Pelkäsin sen olevan menetetty taito, mutta yhä uudelleen palautan tarkkaavaisuuteni olennaiseen, siemaan kahvia, muistutan hellästi: ”Tämä on tärkeää, tämä on paras tietämäsi tie.” Luen lisää ja sysään muun syrjään. Varhainen vuorovaikutus, tilastotiede, lähdeviittaukset, länsimaisen kirjallisuuden historia, runoanalyysi. Minä yritän minkä sielustani kykenen.









Olen poissa, siellä täällä, niillä näillä teillä. En minä tiedä mitään. Luotan uniini. Unelmoin Jyväskylästä, pakettiautosta, pysähdyspaikoista pientareilla.