järjen äänen kaipuu haihatella

Kerta toisensa jälkeen olen esittänyt itselleni ja sitten muille (retorisen) kysymyksen:

Miksi muut saa tehdä tyhmiä valintoja ja mä en saa?

Tietänen kaikki vastaukset, oli ne sitten loogisia totuuksia tai elämänviisauksia ja armeliaisuutta. Kaikki saa tehdä tyhmiä valintoja, jokaisella on siihen täysi oikeus. Jokainen meistä elää täällä omaa elämäänsä, tekee omat valintansa ja ottaa niistä vastuun. Silti koen että mun on pakko. Pakko tehdä ne valinnat, joita en tahtoisi tehdä, mutta jotka on järkeviä, fiksuja, vastuullisia, esimerkillisiä.

Eniten olen joutunut vastakkain näiden ristiriitojen kanssa koulutustani miettiessäni. Arkkitehtuurin opiskeleminen on järkevää. Se on ala, jolla työllistyn suurella todennäköisyydellä. Se on ala, jolle on vaikea päästä opiskelemaan ja jonka mainitessaan saa yleensä vastaanottaa kunnioittavia katseita tai sanoja. Mulla on ystäviä, jotka opiskelee humanistisilla aloilla ja ystäviä, jotka hakee aktiivisesti opiskelemaan taiteita. Ystäviä, joiden tulevaisuuden työllistymisestä kukaan ei voi olla varma. Mutta nämä ystävät tekevät sitä, mitä haluavat, sitä minne veri vetää, mikä kiinnostaa, kutkuttaa ja saa sukat pyörimään jaloissa.  Näitä ystäviä minä kadehdin, kadehdin vaikka olen ehkä vastuullisempi. Mun tulevaisuus voisi olla selvä ja käsikirjoitettu, suhteellisen turvattu.

Jollain tapaa olen kateellinen ihmisille, jotka ovat sopivasti edesvastuuttomia, toivovat parasta, ristivät kätensä ja tekevät sen riskialttiin valinnan. Mä oon pelannut varman päälle, ehkä puoliksi vahingossa. En siksi että haluaisin vaan siksi että musta tuntuu että mun pitää. Mun pitää tehdä se fiksu valinta. Aina. Koska mitä järkeä olisi valita tietoisesti jotain, jonka riskit ovat niin suuret?

Kuitenkin katuisin valintojani myöhemmin jos en tekisi niitä näennäisesti järkevimpiä.

Sodin omia arvomaailmojani vastaan. Yhteiskunnan paineet ja kaikki järjen äänet mun elämässä sotii mun arvomaailmoja vastaan. Vastuuntunto ja pelko sotii mun arvomaailmoja vastaan. En mä varsinaisesti arvosta mainetta ja rahaa tai niitä kunnioituksen katseita, joita kerään ihmisiltä kun kerron opiskelevani arkkiehtuuria. Olisin varmaan paljon ylpeämpi itsestäni, jos vaihtaisin suuntaa ja valitsisin sen polun, joka saattaa hyvinkin päättyä suohon. Sen polun tai rämeikön, jolla ei ole selkeää päämäärää. Sen, joka ei ole turvallinen, mutta jota kulkisessa mulla olisi oikeampi olo.

Oikeampi olo.

Pian löydän itseni taas sättimästä itseäni. Ihme huuhaajuttuja minäkin nykyään haihattelen. Juoksen jonkin mystisen paremman huomisen perässä. En tyydy siihen turvattuun tulevaisuuteen, joka minulla on hyvinkin edessä. Tahdon juoksennella niityillä, istua järvenrannalla kirjoittamassa filosofiasta, lukemassa filosofiasta ja maalata kaikkina niinä öinä kun inspiraatio iskee.

Mutta ei tämä yhteiskunta pyörisi jos kaikki eläisi niin.

Mutta miksi ne muut saa ja mä en saa?!

Sitten on kasa niitä perusteluja, jotka puhuu mun järkeä vastaan ja tukee haihattelua. Joku aina elää taiteella. Joku työllistyy matalan työllistymisen aloilta. Joku pärjää, joku saa elättää itsensä ja perheensä juuri niillä asioilla, joita eniten rakastaa. Prosentit eivät ehkä ole suuria tai odotusarvot kovin positiivisia, mutta joku pärjää aina. Joku onnistuu ja on onnellinen. Suuntaa ehtii muuttaa myöhemminkin, jos on tarve. Suuntaa ehtii aina muuttaa, sitä voi aina muuttaa, sitä saa aina muuttaa.

On todella poikkeuksellisen vaikeaa hyväksyä sitä, että minulla on oikeus tehdä kaikki omat valintani vaikka pelkkiin omiin tunteisiini pohjaten. Minulla(kin) on oikeus olla näennäisesti edesvastuuton. En ole toistaiseksi vastuussa kenellekään muulle kuin itselleni, eikä minun tarvitse selitellä valintojani, jos en halua. Kaikkien ei tarvitse hyväksyä valintojani. Kaikki eivät koskaan tule hyväksymään valintojani, vaikka ne olisivat mitä. Tahtoisin kovasti olla tyhmä ja rohkea, tyhmänrohkea. Edes joskus.

Mun pitäisi kai vain työntää sormet korviin ja laulaa niin kovaa etten kuulisi kenenkään neuvoja tai mielipiteitä ja tehdä vihdoin itse omat valintani. Olla välittämättä jokaisesta soraäänestä. Ongelma tosin saattaisi pysyä silti: Kannattaako tehdä se valinta, joka tuntuu oikealta, vai se joka on järkevä? (Eikö tunteiden seuraaminen ole järkevää?)

Järjen äänen kaipuu haihatella...

tasapainolautailu

Äkkiä yllättäen kaikki tuntuu karanneen ulkomaille. Kaikki sosiaaliset mediat täyttyy matkakuvista ja minä täällä vähän kadehdin ja kaihoan esimerkiksi Puolaan. Löysin säästöpossustani parkkirahaa etsiessä puolan seteleitäkin, siellä mun varmaan pitäisi olla, mutta Oulussa olen. Taas.

Elämä voisi olla sellainen tasapainolauta. Jokainen valinta, pieni tai iso, keinuttaa elämää suuntaan tai toiseen. Välillä mennään ryminällä toiseen päähän ja seuraavaksi toiseen. Tasapainoinen kun olisi, joskus varmaan onkin. Hetken silloin tällöin, optimipisteessä.

Heräsin tänään kello 04:54 luullen että kello on ties mitä. Ehkä tää valon määrä sekoittaa koko vuorokausirytmin. En meinannut uskoa kelloa, mutta lopulta taivuin sen tahtoon ja aloitin seuraavan unen. Tasapainotonta on minun unen määräni ja niin on laatukin. Vinksallaan.

Oon miettinyt taiteen paikkaa mun elämässä. Että se ei ole yksi ainut asia, jota teen vaan yksi monista. Uppoudun siihen toisinaan, eikä se tee siitä yhtään vähemmän merkittävää. Että mulla on aina jotain kesken ja se on ihan turvallinen satama; piilopaikka, jonka pariin palata ja laittaa aivot pois päältä, upota maalaamaan. Ja se turvapaikka taiteessa ei katoa, vaikka unohtaisin sen hetkeksi. Vaikka ei olisi aikaa, energiaa tai inspiraatiota,
se odottaa mua kyllä, mun maalit odottaa mua.

Mutta että on myös niitä projekteja, jotka kutkuttaa mua varpaita myöten, mutta joita en koskaan kuitenkaan saa edes alulle. Koska ne on isoja ja työläitä mörköjä, tavoitteellisia suunnitelmia eikä pelkkää leikkiä. Ehkä mun pitäisi muuttaa nekin enemmän leikiksi; päästää irti, alkaa vain tekemään ja katsoa mitä tapahtuu. Mä pelkään ettei kaikki odota ikuisesti. Jossain kohtaa jokin idea katoaa. Ei mua aina tuu kiinnostamaan samat asiat. En mä haluaisi jättää tekemättä niitä asioita, joiden parissa mulla olisi ammennettavaa. Paljon ammennettavaa. Ajatuksia sanoiksi, kuviksi ja niitä abstraktioksi, joita ei voi sanoin selittää.

Viikon päästä mulla alkaa kesätyöt ja oon tällä hetkellä vähän hankalassa paikassa elämässäni. Ahtaalla. Mutta kerron varmaan joskus jos kaikki taas hymyilee tai vaikka edes minä. Eilen hymyilin kameralle ja sen jälkeen olin kyllä hetken iloinen ja innoissani taas. Mun terveys ei voi silllä lailla kamalan hyvin, kroppa, keho, minä.

Oon tällä viikolla löytänyt kirpputoreilta vaikka mitä kivaa. Siitä nämä kuvat, uusia riepuja ja niin punainen seinä. 

Aloitin muuten taannoin vlogaamisen youtuben puolelle. En tiedä mitä siitä tulee, mutta jotain ehkä joskus jopa. Saa nähdä, kunhan kuvailen, kokeilen, koen ja kerron. Youtuben puolelta löytyy siis lisää videoita, varmaan voisin joskus linkkailla niitä tänne bloginkin puolelle jos vaikka asiaa löytyisi. Tai jotain.

hengittäminen ja sanat ovat tärkeitä

Matkustin kerran Etelä-Pohjanmaalle, takaisin Ouluun ja lopulta Lammille. Siellä olen nyt, täällä siis, kotona. Tiedä sitten missä tahtoisin olla, mutta täällä olen ja äsken olin toisaalla, kohta varmaan taas matkalla. Levoton tai jotain. Väsynyt. Nukun vähän huonosti (ehkä en ole tottunut kaikkeen valoon vielä).

Oulu puhkesi kukkaan ja muuttui vihreäksi parissa päivässä ja Lammilla kukkapenkitkin kukkii jo. Ulkona paistaa aurinko ja sitten sataa, metsälenkiltä voi poimia ketunleipiä ja niiden kukkasia. Aamupalaksi söin hedelmäsalaattia. Pyynölle voikukan lehtiä.  Haluaisin kasvihuonetalon, nukkumisparven ja pienen kanalan.

Olen katsonut liikaa netflixiä. Sillä tavalla hämännyt, jumittanut ja turruttanut itseäni. Ja sitten yrittänyt lukea, mutta ollut lukematta lukemattomia sivuja. Ja maalannut, pakkasin vesivärit mukaani. Oulussa maalaan tauluja, tänään makeaa vettä vedellä ja suolalla. Olen oppinut vesiväreistä yhtä ja toista, omista kyvyistäni kolmatta.

Ouluun on avattu uusi jäätelöbaari, kävin siellä lähes viikko sitten. Selattiin taidekirjaa ja jäätelö oli hyvää. Siellä Pohjanmaalla tutustuin ihaniin ihmisiin, löysin iloa, kiitollisuutta, uutta energiaa ja intoa. Sitten puhuin itseni pökerryksiin.

Sain kesäksi töitä, kesätöitä, töitä kesälleni. Hetken aikaa (viikko tai kaksi sitten) teki mieli ostaa ukulele ja patteri vanhan filmikameran valotusmittariin. Opetella soittamaan edes yhtä soitinta ja valokuvata koko kesä. Ehkä vielä teenkin sen. Hulavanteen tahtosin, josko sitten jaksaisin kävellä puistoihin sen kanssa. Kunhan tulee kunnolla kesä, lähiviikkoina siis. Voisipa varpaita jo uittaa lämpimässä vedessä ja tallata jalkapohjat nurmelle, rantaan, santaan, metsään.

Välillä pää on täynnä ajatuksia ja sitten niitä on taas nolla ja on tyhjyyttä ja sotkua ja välillä ajatuksia on sopiva määrä ja silloin, silloin ne voi saada järjestykseen ja kirjoitettua ylös. Se on parasta, kunhan saa itsensä kirjoittamaan ja koko vyyhti selkenee. Yksi asia pois ja sitten toinen toisella kertaa. Mulla on paljon näkökulmia asioihin ja jokainen uusi oivallus tuottaa uusia kysymyksiä. Mutta niistä kysymyksistä mä tykkään. Ja perehtymisestä.

Hyvää kevättä teille. Loppukevättä, kesän alkua. Löysin rannekoruja ja nauhoja lojumasta olohuoneen ja eteisen pöydiltä. Olisipa tosi paljon rannekoruja, onneksi on nauhoja. Kesäksi mulla on nilkkakoru. Sellainen joka helisee.

Sanat on sillä tapaa enemmän omilla merkityksellisillä paikoillaan mun elämässä nykyään. Ne sopii johonkin, pariutuu yksi kerrallaan. Siitä olen kiitollinen, iloinen, onnellinen.