keskiviikko 10. elokuuta 2016

Empatia on rakkautta





Eilen luin Elisa Aaltolan tekstin empatiaväsymyksestä. Ensivaikutelman perusteella kuvittelin termin kuvaavan itseänikin hetkin koskettavaa ilmiötä (jota se tekstiä lukiessani paljastui lähinnä sivuavan). Sitä, kuinka hyvien asioiden puolesta työtä tekevä ihminen kerta toisensa jälkeen uupuu puurtamisensa keskellä ja joutuu vetäytymään. Oltuani nyt vuoden ajan aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa sama kaava on alkanut toistua. Aktiivijäsenet painavat välillä töitä yötä päivää ja lopulta katoavat toiminnasta kuukausiksi. Tässä ei ole mitään väärää, ilmiö vain herättää kysymyksiä (joista en kuitenkaan aio tässä kirjoittaa).

Muiden ajatuksia arvailematta, omalla kohdallani uupumus liittyy kyseenalaistamiseen. En tiedä kumpaan suuntaan kausaliteetti toimii: aiheuttaako kyseenalaistaminen uupumuksen vai uupumus kyseenalaistamisen, mutta käsi kädessä ne kuitenkin kulkevat. Onko millään ponnisteluillani lopulta merkitystä? Yritänkö ainoastaan keksiä elämääni täytettä ja saammeko todella mitään aikaiseksi? Turhautuminen leikkii kanssani piirileikkiä ja en osaisi veikata voittajan puolesta. 

Elisa Aaltolan teksti on hyvä ja tärkeä, vaikka ainoastaan sivuaa niitä asioita, joista minä puolestani haluan kirjoittaa. Mutta kyseinen teksti toimi katalyyttina tälle kirjoitukselle ja ansaitsee mainintansa (ja ansaitsisi muutenkin, Elisalla on arvokasta ja painavaa sanottavaa). Elisa Aaltola sai minut jälleen kirjoittamaan jotain julkaisukuntoista.


                Mitä minä haluan sanoa?

Haluan sanoa muutaman sanan muutoksesta, vaikuttamisesta, 

rehellisyydestä ja empatiasta. 


Uskon, että kaikki muutos tässä maailmassa on ihmisikään suhteutettuna todella hidasta, mutta rattaat liikkuvat silti alati. Jokainen ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia normeja omassa arkipäivässään, muttaa maailmaa kohti sitä pistettä, jossa valtaväestö on muutaman sukupolven päästä. Mutta emme me ole sitä näkemässä. Me elämme kahden sukupolven takaisen muutosaallon lopputuloksien keskellä ja raivaamme tietä tulevalle. Ihmiskunta on aina välitilassa kuten on yksittäinen ihminenkin. Jatkuvan muutoksen keskellä. Voimme tehdä osamme, mutta valtavaa äkillistä täyskäännöstä lienee turha toivoa.

Missä määrin meidän on (itsemme takia) kannattavaa ainoastaan mykkänä hyväksyä maailman nykytilanne? Missä määrin on syytä vain hyväksyä se, että valtaväestö on tietoisesti tai (useimmiten) tiedostamattaan tukkinut korvansa ja tunkenut päänsä pensaaseen? Onko todella tarpeen yrittää repiä ihmisiä pois pensaikoistaan kuulemaan elämän realiteeteista, jos heidän jälkeläisensä ehkä aikanaan tekisivät saman vapaaehtoisesti? En tiedä. Ei minulla vastauksia taida olla tarjota, ainoastaan kysymyksiä.






On toisaalta lohdullista ajatella, että ainakin hetkittäin on hyvä lopettaa alituinen taistelu maailman nykytilaa kohtaan ja toimia ainoastaan passiivisena suunnannäyttäjänä. Ihmiskunnan suunta muuttuu jatkuvasti, se on ilmiselvää ja näkyy arjenkin keskellä. Elämässä tulee vastaan yhä enemmän ihmisiä, joiden elämässä toistuvat samat arvot, teot ja toimintamallit. Samaan aikaan toisaalla kuljetaan kohti toista ääripäätä. Maailma polarisoituu, mutta sekin lienee vain osa muutosprosessia kohti murroskohtia. Muutos tapahtuu kuin ennaltamäärätysti: se on vääjäämätöntä ja toistaa tuntematonta kaavaa. En ole ennustaja, mutta optimistinen hölmö minä olen.

Kai kaikenlaisia toiminnan muotoja tarvitaan. Erilaiset ihmiset tarttuvat kiinni erilaisiin vaikuttimiin. Toiset kaipaavat kovaa ja toiset pehmeää rakkautta. Toisiin tehoavat shokkimateriaali ja kiivaat väittelyt, toiset haluavat keskustella ja ajatella rauhallisen yhteisymmärryksen tilassa. Vaikuttaa voi lukemattomilla tavoilla ja kenties (lähes) kaikille muodoille on sijansa.

Passiivinen suunnannäyttäjä, se tuntuu lempeältä ja sopivalta. Se tuntuu henkilökohtaisesti helpottavalta elämäntavalta, ainakin seuraavan hetken ajan.







Kun elää oman arkensa keskellä alati toteuttaen omia arvojaan, voi joku onnekas sivustakatsoja huomata, ettei sellaisessakaan elämässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Jokaisen vastaantulijan elämä koostuu kaikista muuttujistaan riippumatta pitkälti samoista peruspailikoista. Syön, juon, nukun ja teen töitä (työn käsitteen laajentuessa koskettamaan myös muuta kuin varsinaista palkkatyötä). Niin sinäkin ja niin myös naapurisi.

Voin paremmin kuin ennen. Voin paremmin, koska vaikka joudun arkipäiväisten tilanteiden keskellä ruotimaan käyttäytymis- ja ajatusmallejani, perkaamaan mielihalujani ja ylittämään itseni aina uudelleen, voin ainakin elää vilpittömämmin sopusoinnussa itseni kanssa. Voin katsoa itseäni silmiin ja kokea olevani niin rehellinen kuin vain hetkessä kykenen. Ja se jos mikä on arvokasta. Ihmisen rehellisyyttä ei ehkä voi arvioida juuri kukaan muu kuin ihminen itse ja juuri siitä syystä rehellisyyden käsite on aavistuksen ongelmallinen. Kaikkien tiedostamattomien ristiriitaisuuksiensa ja solmujensa keskeltä on tavattoman helppoa huutaa rehellisyyttään. Pää edelleen syvällä pensaan uumenissa. Tärkeintä kai on muistaa, että todistettavaa ei ole kenellekään muulle kuin itselleen. Ja oman vilppinsä takaa voi uskaltaessaan löytää jotain uskomattoman seesteistä ja hyvää.





Mutta mitä on empatia? Empatia on rakkautta. Jos empaatiansa virtaa joutuu tukkimaan, piilottelemaan ja patoamaan, sulkee samalla ikkunansa myös rakkaudelta voiden enää katsella sitä etäältä. Entä mitä on rakkaus? En osaa sanoa, mutta uskallan väittää, että rakkaus synnyttää lisää rakkautta ja empatia edelleen lisää empatiaa. Ja sen vuoksi ikkunoita ja ovia todella kannattaa uskaltaa raottaa.

Olkaa rehellisiä itsellenne. Olkaa vilpittömiä ja olkaa heikkoja ja vahvoja, pelokkaita ja rohkeita.