maanantai 19. joulukuuta 2016

Rakkaudesta, taas


Joku (kuka lie) viisas ihminen kirjoitti joskus rakkauden olevan tuttujen piirteiden löytämistä asioista. Ystäväni kertoi tämän minulle kolmesti ja lopulta lause asettautui kytemään ajatusteni perukoille, käpertyi odottamaan aikaansa. Ja eräänä keskiviikkoiltana lopulta ymmärsin. Ja nyt haluan jakaa jotain olennaista tunne-elämäni syövereistä.





Olin useamman vuoden ajan masentunut. Enää en ole. Masennuksen kanssa tutustuneet tietänevät, että usein masennuksessa ei niinkään ole kyse  jatkuvasta surullisuudesta vaan enemmänkin sumuisesta ja epätoivoisesta tunteettomuuden tilasta. Turtumuksesta: elämä on paksua utua ja sakeaa puuroa. 

Kun sitten aikanaan uurastin itseni ulos masennuksen syövereistä, aukeni minulle uljas uusi maailma. Täytyin päivä päivältä enemmän tunteista, aivan kuin tajuakseni, etten voi koskaan täyteen tullakaan. Tunteita on loputtomasti, ehtymättömästi. Siitä lähtien olen lähinnä tutkinut ja kummastellut tunne-elämäni valtavia syövereitä: sen suunnatonta syvyyttä, vaihtelevuutta ja antoisuutta. Kaikki on todellakin todella paljon.





          Ja rakkaus. Voi maailman rakkaus
                                                  ja rakkaus maailmaan, maailmasta ja maailmalle. 

Jos asioiden yksiselitteinen määritteleminen on ylipäätään mahdotonta ja siitä syystä suhteellisen vastenmielistä, lienee rakkauden määritteleminen kaiken lisäksi vaikeimmasta päästä. Tämä teksti perustuu minun kokemukseeni rakkaudesta. Senkin uhalla, että saatan kuulostaa höpötyksiin hurahtaneelta haihattelijalta. (Sitä saatan toki ollakin, mutta rakkauskäsitykseni on lopulta perin arkipäiväinen. Täynnä tunnetta, mutta tavanomaisuudella kyllästettynä.)

Minulle rakkaus on läikähdyksiä sydämessä, rakkaus on pakahtumista. Siltä se tuntuu. Ja se mikä rakkauden maljaa läikyttää on todellakin usein jotain tuttua. Se on jotain totuttua, sillä rakkaus on niissä hetkissä kun joku tai jokin toimii itselleen ominaisella tavalla. Silloin minä pakahdun, keskellä arkipäivää ja lauantai-iltaisin; minä luovun kaikesta ja hellitän, mutta en tiedä miten päin olla, sillä kaikki on liikaa, ylitse ja kokonaan.



        
          Rakkaus on ominaispiirteissä.

Rakkaus on siinä hetkessä kun ystävä oppii napsuttamaan sormiaan vahingossa yritettyään lähinnä pohtia, kuinka sormilla voisi lyödä kipinän ja sytyttää tulen. Hän toimii itselleen ominaisella tavalla. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun toinen ystävä lähettää postissa pienen virkatun pussin, jonka sisälle on pienipiirteisen tarkasti yksittäispaketoitu teepusseja ja pieni viesti. Koska juuri sellainen hän on.

Tai kun kolmas ystävä suosittelee kirjaa ja neljäs kertoo puujalkavitsin. Aina ja joka tilanteessa. Koska juuri sellaisia he ovat.

Rakkaus on siinä kun ruoka on valmista ja lämmintä, mutta kumppani päättää alkaa siirtäämään mikroaaltouunia. Juuri sillä hetkellä. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun isä istuu autossa odottamassa, mutta äiti on hukannut kaulahuivinsa ja sisko ei ole vielä valinnut vaatteitaan. Koska juuri sellainen on perheeni.

Touko- tai huhtikuisissa juhlissa uusi tuttavuus huusi yllättäen: "Kissani Jugoslavia on ihana kirja!"
          Kesken toisen keskustelun ja täysin vailla kontekstia tai varoituksen sanaa. Rakkaus sisälläni läikkyi yli rajojensa. Sillä kuka niin tekisi vailla vakaita vaikuttimia? Hän oli juuri sellainen ihminen, takuulla. Viikko sitten ostin Raahen kirjakaupasta Kissani Jugoslavian. Olen nyt lukenut siitä puolet.






On rakkaus muuallakin. Rakkaus on välivuodenajoissa ja rakkaus on harhailevilla kävelylenkeillä. Rakkaus on raukeassa vastaanottavaisuudesssa ja uteliaisuudessa. Rakkaus on tunteita ja tuoksuja: taivas, värit, valot ja toisiaan toistavat keltaiset kivikerrostalot. Jokainen kanin syömä muuttolaatikon kulma. Ja appelsiinimehu, tietenkin.

Rakkaus on keskittyneiden ihmisten kasvoilla. Niiden, jotka ovat unohtaneet ulkomaailman olemassaolon ja toimivat itsekseen, itsenään, itselleen. Rakkaus virtaa pianon koskettimilta soittajan kasvoille ja kuuntelijan korviin. Rakkaus on ilmeissä ilmeiden välillä, levollisissa kasvonpiirteissä ja autuaassa hallitsemattomuudessa.





Rakkaus on jokaisessa, kaikessa ja löydettävissä.                   


lauantai 22. lokakuuta 2016

Elämä tukkii intuition


Olen loputon epäilijä (epäröijä). Tiedän tuskin mitään. Olen keskeneräinen ja alituisessa muutoksessa. Olen erehtyväinen, olen ihminen. Ymmärrykseni ja kokemukseni maailmasta pohjaavat lopulta uskoon. Ei minulla ole antaa rationaalisia perusteita jokaiselle lausumalleni. Jokaisen on joskus otettava uskon loikka (valitsemaansa suuntaan). 




Perustavasta tietämättömyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) omat eettiset ja elämänfilosofiset pohdintani tuntuvat alati palautuvan kiertämään samaa kehää. Kehää, joka kiertelee ja kaartelee intuition käsitteen ympärillä. Intuitio. Jos voimme sanoa jotain moraalista, arvoista, hyvästä ja pahasta, voimme kai esittää lähinnä valistuneita arvauksia. Ja mistä nämä arvaukset kumpuavatkaan, pääsemme niihin käsiksi lähinnä intuitiomme avulla. Me tiedämme mikä on oikein. Me tunnemme, mikä ei ole. Niin uskon.

Tämä on toki äärettömän ongelmallinen käsitys. Ongelmallinen, koska ihminen on todella lahjakas huijaamaan itseään. Äärettömän, koska keskivertokansalainen elää jokapäiväistä elämäänsä autuaaseen itsepetokseen huomaamattaan hukkuneena.





Ei itsepetos useinkaan ole tietoista pahantahtoisuutta tai silmien sulkemista. Se voi olla valtava sikermä elämän aikana kasaantunutta määrittelemätöntä tunnetaakkaa ja -kuonaa tai automaattisten puolustusreaktioiden huomaamatonta laukeamista. Mutta huolimatta näennäisestä tarkoituksenmukaisuudestaan, itsepetos ja patoutuneet tunteet estävät ihmistä olemasta rehellinen itselleen.

Intuition kannalta rehellisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kivulias, raskas, riipaiseva, mutta autuas rehellisyys. Rehellisyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys rehellisyyttä. Se on haavoittuvuutta ja elämän koko tunneskaala suodattamattomana. Puolustusreaktioille on aikansa ja paikkansa, ne suojelevat ihmistä syystäkin. Rehellisyys ei edellytä näiden reaktioiden kieltämistä tai niistä irtisanoutumista, vaan ainoastaan niiden olemassaolon tunnustamista ja hyväksymistä. Ihminen ei ole yhtä kuin automaattiset reaktionsa ja maailma ei ole pelkojen luoma irvikuva.






Itsepetos verhoutuu petollisen usein intuitioksi. Se on valheellista ja vääristeltyä varmuuden tunnetta ja jos luottaa intuitioon samalla tapaa kuin minä, on pelottavan helppoa erehtyä uskomaan omien ensireaktioidensa kertovan jotain todellisuudesta. Kun hätääntynyt mieli huutaa halvaantuneena puolustautuakseen, tekee mieli luottaa jokaiseen hengenvetoonsa. Ei kannattaisi.

Mutta puolustusreaktiot lähinnä sotkevat intuition puhtaan virran. Ne ovat elämän taakkaa, subjektiivisten kokemusten piinaava ja painava verkosto. Ne kuroutuvat intuition ympärille sumentaen näkökentän, eikä mihinkään voi enää luottaa. Sakea, petollinen sumuverho.





Milloin sitten oikeastaan voin luottaa omaan intuitiooni, miltä rehellisyys tuntuu? Lopullisesta rehellisyydestä voin ehkä vain unelmoida, mutta ihannetta voi kai kokea lähestyvänsä aina tunnistaessaan ja tunnustaessaan myös omia huonoja puoliaan. Tunteidensa ja toimintamalliensa hyväksymisen takaa voi löytää hetken autuuden ja armeliaisuuden.

Siltä rehellisyys tuntuu: se on kaikuvan hiljaista voimattomuutta kun voimankäyttöä ei enää tarvita. Kun todellisuutta, omaa ja muiden inhimillisyyttä, ei tarvitse jatkuvasti pyrkiä torjumaan ja tuomitsemaan. Kun voi levähtää hetken. Rehellisyys on kuin itkun jälkeinen olotila. Kaikki on annettu, kohdattu ja hyväksytty ja jäljellä on vain tyhjä ja väsynyt raukeus.

Todellinen rehellisyys on helppoa tunnistaa ja tunnustaa, mutta vasta päästessään sen kanssa kasvokkain. Sitä ennen on riisuttava jokainen petollinen suojamuuri. On seistävä oman riipaisevan inhimillisyytensä edessä rohkeana, hauraana ja alastomana. Ja sitten voi hetken kuvitella tietävänsä jostain jotain. Ehkä. Tai ainakin olla armeliaampi itseään, läheisiään ja maailmaa kohtaan.




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Empatia on rakkautta





Eilen luin Elisa Aaltolan tekstin empatiaväsymyksestä. Ensivaikutelman perusteella kuvittelin termin kuvaavan itseänikin hetkin koskettavaa ilmiötä (jota se tekstiä lukiessani paljastui lähinnä sivuavan). Sitä, kuinka hyvien asioiden puolesta työtä tekevä ihminen kerta toisensa jälkeen uupuu puurtamisensa keskellä ja joutuu vetäytymään. Oltuani nyt vuoden ajan aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa sama kaava on alkanut toistua. Aktiivijäsenet painavat välillä töitä yötä päivää ja lopulta katoavat toiminnasta kuukausiksi. Tässä ei ole mitään väärää, ilmiö vain herättää kysymyksiä (joista en kuitenkaan aio tässä kirjoittaa).

Muiden ajatuksia arvailematta, omalla kohdallani uupumus liittyy kyseenalaistamiseen. En tiedä kumpaan suuntaan kausaliteetti toimii: aiheuttaako kyseenalaistaminen uupumuksen vai uupumus kyseenalaistamisen, mutta käsi kädessä ne kuitenkin kulkevat. Onko millään ponnisteluillani lopulta merkitystä? Yritänkö ainoastaan keksiä elämääni täytettä ja saammeko todella mitään aikaiseksi? Turhautuminen leikkii kanssani piirileikkiä ja en osaisi veikata voittajan puolesta. 

Elisa Aaltolan teksti on hyvä ja tärkeä, vaikka ainoastaan sivuaa niitä asioita, joista minä puolestani haluan kirjoittaa. Mutta kyseinen teksti toimi katalyyttina tälle kirjoitukselle ja ansaitsee mainintansa (ja ansaitsisi muutenkin, Elisalla on arvokasta ja painavaa sanottavaa). Elisa Aaltola sai minut jälleen kirjoittamaan jotain julkaisukuntoista.


                Mitä minä haluan sanoa?

Haluan sanoa muutaman sanan muutoksesta, vaikuttamisesta, 

rehellisyydestä ja empatiasta. 


Uskon, että kaikki muutos tässä maailmassa on ihmisikään suhteutettuna todella hidasta, mutta rattaat liikkuvat silti alati. Jokainen ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia normeja omassa arkipäivässään, muttaa maailmaa kohti sitä pistettä, jossa valtaväestö on muutaman sukupolven päästä. Mutta emme me ole sitä näkemässä. Me elämme kahden sukupolven takaisen muutosaallon lopputuloksien keskellä ja raivaamme tietä tulevalle. Ihmiskunta on aina välitilassa kuten on yksittäinen ihminenkin. Jatkuvan muutoksen keskellä. Voimme tehdä osamme, mutta valtavaa äkillistä täyskäännöstä lienee turha toivoa.

Missä määrin meidän on (itsemme takia) kannattavaa ainoastaan mykkänä hyväksyä maailman nykytilanne? Missä määrin on syytä vain hyväksyä se, että valtaväestö on tietoisesti tai (useimmiten) tiedostamattaan tukkinut korvansa ja tunkenut päänsä pensaaseen? Onko todella tarpeen yrittää repiä ihmisiä pois pensaikoistaan kuulemaan elämän realiteeteista, jos heidän jälkeläisensä ehkä aikanaan tekisivät saman vapaaehtoisesti? En tiedä. Ei minulla vastauksia taida olla tarjota, ainoastaan kysymyksiä.






On toisaalta lohdullista ajatella, että ainakin hetkittäin on hyvä lopettaa alituinen taistelu maailman nykytilaa kohtaan ja toimia ainoastaan passiivisena suunnannäyttäjänä. Ihmiskunnan suunta muuttuu jatkuvasti, se on ilmiselvää ja näkyy arjenkin keskellä. Elämässä tulee vastaan yhä enemmän ihmisiä, joiden elämässä toistuvat samat arvot, teot ja toimintamallit. Samaan aikaan toisaalla kuljetaan kohti toista ääripäätä. Maailma polarisoituu, mutta sekin lienee vain osa muutosprosessia kohti murroskohtia. Muutos tapahtuu kuin ennaltamäärätysti: se on vääjäämätöntä ja toistaa tuntematonta kaavaa. En ole ennustaja, mutta optimistinen hölmö minä olen.

Kai kaikenlaisia toiminnan muotoja tarvitaan. Erilaiset ihmiset tarttuvat kiinni erilaisiin vaikuttimiin. Toiset kaipaavat kovaa ja toiset pehmeää rakkautta. Toisiin tehoavat shokkimateriaali ja kiivaat väittelyt, toiset haluavat keskustella ja ajatella rauhallisen yhteisymmärryksen tilassa. Vaikuttaa voi lukemattomilla tavoilla ja kenties (lähes) kaikille muodoille on sijansa.

Passiivinen suunnannäyttäjä, se tuntuu lempeältä ja sopivalta. Se tuntuu henkilökohtaisesti helpottavalta elämäntavalta, ainakin seuraavan hetken ajan.







Kun elää oman arkensa keskellä alati toteuttaen omia arvojaan, voi joku onnekas sivustakatsoja huomata, ettei sellaisessakaan elämässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Jokaisen vastaantulijan elämä koostuu kaikista muuttujistaan riippumatta pitkälti samoista peruspailikoista. Syön, juon, nukun ja teen töitä (työn käsitteen laajentuessa koskettamaan myös muuta kuin varsinaista palkkatyötä). Niin sinäkin ja niin myös naapurisi.

Voin paremmin kuin ennen. Voin paremmin, koska vaikka joudun arkipäiväisten tilanteiden keskellä ruotimaan käyttäytymis- ja ajatusmallejani, perkaamaan mielihalujani ja ylittämään itseni aina uudelleen, voin ainakin elää vilpittömämmin sopusoinnussa itseni kanssa. Voin katsoa itseäni silmiin ja kokea olevani niin rehellinen kuin vain hetkessä kykenen. Ja se jos mikä on arvokasta. Ihmisen rehellisyyttä ei ehkä voi arvioida juuri kukaan muu kuin ihminen itse ja juuri siitä syystä rehellisyyden käsite on aavistuksen ongelmallinen. Kaikkien tiedostamattomien ristiriitaisuuksiensa ja solmujensa keskeltä on tavattoman helppoa huutaa rehellisyyttään. Pää edelleen syvällä pensaan uumenissa. Tärkeintä kai on muistaa, että todistettavaa ei ole kenellekään muulle kuin itselleen. Ja oman vilppinsä takaa voi uskaltaessaan löytää jotain uskomattoman seesteistä ja hyvää.





Mutta mitä on empatia? Empatia on rakkautta. Jos empaatiansa virtaa joutuu tukkimaan, piilottelemaan ja patoamaan, sulkee samalla ikkunansa myös rakkaudelta voiden enää katsella sitä etäältä. Entä mitä on rakkaus? En osaa sanoa, mutta uskallan väittää, että rakkaus synnyttää lisää rakkautta ja empatia edelleen lisää empatiaa. Ja sen vuoksi ikkunoita ja ovia todella kannattaa uskaltaa raottaa.

Olkaa rehellisiä itsellenne. Olkaa vilpittömiä ja olkaa heikkoja ja vahvoja, pelokkaita ja rohkeita.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

hiljaisuus, jooko?


                                 Hiljaisuus. Kyllä. Jooko?




Pelkään rauhaa ja pysähtymistä, mutta kaipaan niitä samaan aikaan. Tulevaisuuteni on toistaiseksi täynnä tyhjyyttä ja ahtautta. Elämäni on ollut stressiä ja kiirettä, pakahtumiseen asti. Hetkin olen tuntenut tukehtuvani ja seuraavana hetkenä en ole ehtinyt enää tuntea sitäkään. Olen valmistunut tekniikan kandidaatiksi, irtisanonut vuokrasopimuksen, hankkinut uuden asunnon, käynyt paperisotaa, matkustanut kaupungista toiseen, käynyt pääsykokeissa, lojunut puistoissa, liftannut Jyväskylään, järjestänyt yhdet juhlat sekä erään taidenäyttelyn avajaiset ja lopulta muuttanut.

Niin, meillä on taidenäyttely Etelä-Pohjanmaalla. Minulla, poikaystävälläni ja hänen äidillään ja veljellään. Olen siitä ylpeä; olen ylpeä asioista, joita olen itse tehnyt ja hyvä niin. Samalla haikailen sen perään, että näyttelyssä olisi esillä myös maalauksiani, nyt se on painottunut digitaalisesti tehtyyn taiteeseen, mutta ehkä vielä jonain päivänä pidän lisää taidenäyttelyitä. Varmasti. Takuulla.








Mulla olisi yhtä ja toista sanottavana elämästä, kehityksestä ja maailman tilasta. Kenties myös ihmisyydestä ja elämän absurditeetista, mutta kun avaan tämän kanavan, niihin on enää vaikea tarttua. Tahtoisin aktivoitua, mutta jokin utuinen muurinpahainen yrittää tulla tielleni, tiedä häntä. Minä en tiedä. Mistään mitään. (Tiedän kyllä. Jostain jotain.)

Kaiken kaikkiaan olen kai todella ylpeä itsestäni ja tästä pisteestä, johon olen päätynyt. Sitä sietäisi ylistää enemmänkin, mutta kaikki aikanaan. Toivottavasti tulee vielä aika, kun koen hetken ja tilanteen oikeaksi kertoa sankaritarinoita itsestäni: tytöstä joka opettelee elämään ja voittaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti tulee se aika, kun saan itseni kirjoittamaan jälleen enemmän. Jospa se, kunpa se, kyllä se varmaan. Kenties.







Uudessa asuinrakennuksessani on julkisivuremontti. Vanha kerrostalo rapataan uudelleen kirkkaan keltaiseksi. Voisinpa asua ikuisesti vanhoissa keltaisissa taloissa. Muuttaa kerta toisensa jälkeen, mutta aina keltaiseen. En pidä muuttamisesta, pakkaaminen ja purkaminen painavat palleaani, mutta rakastan uusia asuinpaikkoja. Rakastan uusiin maisemiin, lenkkipolkuihin ja lähikauppoihin eksymistä; uusien paikkojen omaksumista ja niihin tutustumista. Sitä, että voin kotiutua kerta toisensa jälkeen ja loputtomasti uudelleen. Voin arpoa kerrostalon ja kaupunginosan, siirtää kiintopisteeni sinne ja ottaa omakseni, vaivihkaa vastaanottaa uuden näkökulman ja loputtomat uudet tarinat.




Muuttaminen on raskasta, kun tahtoisi kantaa koko elämäänsä mukanaan ja olla päästämättä irti mistään. Elän loputtoman paljouden keskellä, vaikka kaipaisin paljautta. Löydän itsestäni ristiriitaisuuksia kerta toisensa jälkeen. Onneksi löydän, sillä kun tiedostaa on vapaa valitsemaan.

Toissapäivänä lävistytin nenäni, koska identiteetti. Eilen en osannut pakata matkatavaroita samasta syystä. Tänään sain kesätöitä Etelä-Pohjanmaan maaseudulta.



lauantai 23. huhtikuuta 2016

en ennätä



Olisi syytä alkaa uskomaan, että joka kerta kun kärsin jostain fyysisestä oireesta, sen taustalla on todennäköisesti stressi. Stressaan koko kehollani, mutta en tunnu ikinä muistavan sitä. En välttämättä edes tajua stressaavani ennen kuin ymmärrän vetää viivoja outojen ja yllättävien vatsa-, hengitys- ja unioireiden ja kiireiden elämäntilanteen välille.

Suorituskeskeisyys ei sovi minulle. En oikein osaa enää suhtautua hetkiin, joina päivittäinen elämä ja arki tuntuvat edes tilapäisesti suorittamiselta. Kun menetän elämänmakuisuuden, menetän välittömästi myös hyvinvointini ja puolet motivaatiostani. Onneksi sentään toinen puolikas jää toisinaan jäljelle. Roikun epämääräisten päättäväisyydenrepaleiden varassa ja yritän pysytellä pystyssä. Välillä täytyy suorittaa saavuttaakseen. Se on ikävää, mutta se on fakta.

Fakta, jota en osaa arvioida. Eniten se kai kismittää minua, mutta ei auta itku markkinoilla.

Ei auta itku markkinoilla. Auttaisipa. Saisipa edes hetkin hengähtää viattomin vauvan henkäyksin; vailla elämän vastuuta ja vaatimuksia.




Asioilla, hyvillä ja pahoilla, on tapana kasaantua. Se ei liene fakta, mutta tuntuu turhankin toistuvalta kaavalta. Elämäni on stressikasa. Kasa kysymysmerkitettyjä lauseita, joihin minulla ei ole aikaa etsiä vastauksia. Luotan sokeasti siihen, että kaikki järjestyy, koska kaiken on pakko järjestyä. Samalla ymmärrän, että lopulta minun täytyy tarttua joka ikiseen kysymykseen muistivihkoni sivuilla ja alkaa selvittää asioita. Yksi kerrallaan. Se vain tuntuu turhan kaukaiselta ja ensin on suoritettava. Paljon. En taida edes sisäistää kaiken laaja-alaisuutta ja merkittävyyttä. En ennätä.

Pieninä ja häilyvinä hetkinä olen onnistunut löytämään sisältäni levollisemman asenteen. Ymmärryksen siitä, että vaikka joka päivä pitääkin herätä puurtamaan, ei ahdistuksen tarvitse antaa dominoida vapaa-aikaa. Toistaiseksi se on ollut ohimenevää. Ohimenevä oivallus: vapaa-aikaa ei kannata tuhlata huomisen pelkäämiseen. Askareet etenevät, kun niitä edistää, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada valmiiksi välittömästi. Se olisi toki helpottavaa, mutta harvoin mahdollista. Kaipa tämäkin voisi ajatella olevan loistava tilaisuus opetella uusia elämänhallintataitoja.





Oulun keskustaan, ihan muutaman korttelin päähän kotioveltani, rakennettiin uusi kauppakeskus. Rakennustyömaa tukki kuukausien ajan kaikki tavanomaiset ja helpot kävelyreittini. Ärsytti ja turhautti; mihin tuollaisia turhanpäiväisyyksiä edes tarvitaan? Pyörittelin silmiäni koko idealle, koska olenhan toki konsumerismin yläpuolella (höpöhöpö). Avajaispäivänä seikkailin uhkarohkeana Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan uutta muistikirjaa (se oli välttämättömyys). Joka nurkassa pesi liian monia ihmisiä ja kokemus oli kaikin puolin ahtaan ahdistava. Seuraavana päivänä ja kahden päivän kuluttua avajaisista huomasin avautuvani lähimmäisilleni ääni innostuksesta kihisten kaikista niistä hienoista ja tärkeistä kaupoista ja ravintoloista, jotka ovat nyt vain muutaman korttelin päässä minusta. Enpä olisi osannut aavistaa. Mutta kun mehubaari. Mehubaari. Siis liian kallista mehua. Tuoremehua. Jep.

Olen hämmentynyt ja vähän häpeissäni, mutta toisaalta en lainkaan. Eniten olen yllättynyt, että uusi kauppakeskus ylipäätään liikautti minua mihinkään suuntaan. (mehubaari!)




Muutamia toveja sitten ihana Eli kehotti ihmisiä jakamaan kuvia niistä kehonsa osista, joiden olomuodosta tulee ahdistuttua eniten. Niistä, joita ajatellessakin tekee mieli piiloutua. Vaikka syyttähän sitä ihminen aina kehostaan ahdistuu. Keho on temppeli; se on mielen, energian ja rakkauden koti. Kuvasin silloin vatsaani, sillä meidän yhteiselomme on harvoin ollut kovin sopusointuista. Mutta näitä ja muita vatsakuvia katsoessani minun ei lopulta tee mieli mennä pakoon tai sulkea silmiäni. Tekee mieli katsella ja hämmästellä ja se on hyvä. Kiitos vatsalleni. Kyllä minä varmaan vielä sen tai jonkin toisen epävarmuuskuvankin onnistun nappaamaan (ehkä jonain toisena viikkona ja toisena hetkenä), mutta nyt on oikein hyvä näin. Oli miten oli, Elin viesti on tärkeä. Se kantaa hashtagia #jamitäsitten, koska mitä sitten. Mitä sitten jos emme koe olevamme täydellisiä. Eihän täydellisyys edes tarkoita mitään todellista. Ja keho on vain keho. Keho on jotain, joka hengittää. Ja se on hyvä.

(Tahdoin kai vain selitellä, miksi jaan kuvia vatsastani. Niissä on myös kauniita värejä.)

Valmistun ehkä kuukauden kuluttua tekniikan kandidaatiksi.

torstai 31. maaliskuuta 2016

kevät on selviytymislaulu


Kevät tuntuu: tomuiselta, leppeältä ja vienolta. Voisin matkustaa enemmän. Viettää vuoteni linja-autoissa ja junissa. Liikkuen, ajatellen, kokien ja kirjoittaen julkisen liikenteen hälyisässä rauhassa.





Palattuani Ouluun (Kuortaneelta, Turusta, Lammilta) huomasin huonekasvini tekevän kuolemaa ja itkin vähän. Nypin kuivat lehdet pois ja siirsin kasvin toiselle ikkunalaudalle, jolle aurinko paistaa aamujen sijaan iltapäivisin. Tein itselleni iltapalaa ja keitin uniteetä. Tarkoin valittujen kasvien tappaminen huolimattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään tuntuu vähän turhankin merkittävältä.

Kaikkien edesmenneiden kasvieni kurjasta kohtalosta huolimatta päätin istuttaa tänä keväänä yrttejä. Tänään taittelin sanomalehdestä taimiruukkuja ja huomenna kylvän niihin siemeniä. Jospa sisältäni löytyisi uusi kärsivällisyys ja arvostus pieniä elämän alkuja kohtaan ja saisin ne kukoistamaan. Odotan multasäkin avaamista, huoneistoon leviävää kesän tuoksua ja sormieni upottamista kostean hiekkaiseen santaan.




Kenenkään ei tulisi vähätellä pitkän ja hyisen talven vaikutusta ihmisen mielialaan ja jaksamiseen. Pohjolan talvi on pitkä ja hyytävän raskas kerta toisensa jälkeen. Kaamos on kuluttava, painava ja lohduton. Jokainen kevään ääni on osa suurta selviytymislaulua. Jokainen lauhkea ja edellistä kirkkaampi päivä julistaa onnistumista ja armahdusta, sinnittelyn loppua. Onnea kaikille selviytyneille; onnea minulle ja onnea sinulle. Olemme todella (jälleen) selvinneet ja sen itsestäänselvyydeksi väittäminen olisi vähättelyä.

Matkalla Turkuun junan ikkunoista paistoi aurinko, mutta Turku odotti minua tasaisen harmaana. Aurajoki oli tavattoman kaunis, enkä löytänyt alituiselle Turkuvihalle ensimmäistäkään syytä. En edes teollisuusalueiden ja melankolisen tasaisten nurmikenttien laidalta, jossa vietin yöni. Aion palata Turkuun kesällä. Aurinkoisella Turulla on takuulla paljon annettavaa minulle (tai kenelle vaan). Kesäretkien suunnittelu maaliskuisina iltoina tuntuu sopivan kaukaiselta toiveikkuuden säilyttämiseksi. Mikä vain on mahdollista. Mukamas. Tänään sain kuulla, että uudet onnibusreitit kuljettavat Oululaisenkin edullisesti rannikkoa pitkin Turkuun.




Olen hakenut kesätöitä ja harjoittelupaikkoja. Olen etsinyt elämääni rytmiä ja löytänytkin sellaista. Asiat ja askareet etenevät ja minä yritän pysyä tahdissa, jota alati hienosäädän itselleni sopivaksi. Tasapainottelen, kuten tapana on. Aikuisuuden kynnyksen ylittäminen tuntuu päämäärättömältä räpiköimiseltä ja jatkuvalta haparoinnilta. Välillä saa pöydän kulmasta kiinni ja ehtii hetken aikaa uskoa kykenevänsä seisomaan ihan omilla jaloillaan, kunnes keksii olevansa väärän pöydän kulmalla. (Olen alkanut ymmärtää sanan vastuu uudella tavalla ja ottanut sen osaksi sanavarastoani.)

Aion alkaa taas joogaamaan aktiivisemmin. Vapaa-ajallani maalaan, piirrän, luen tai kirjoitan, mitä näitä nyt on. Hetkin olen täynnä inspiraatiota ja pian kaikki valuu jälleen kauemmas. Yritän ammentaa itsestäni tavattoman moneen eri lähteeseen (priorisointitaitoni kaipaisivat kai harjoitusta). Sain mummoltani vanhan askartelu- ja käsityökirjan ja löysin kymmenittäin uusia innostavia harrastemahdollisuuksia. Teen aktiivisesti vapaaehtoistyötä eläinoikeusjärjestöissä. Se tuntuu henkilökohtaisesti tärkeältä ja opettavaiselta.




Viimeiset kolme päivää ovat olleet poikkeuksellisen rauhallisia ja raukeita. Maailma ympärilläni on ollut oikealla tavalla hiljaa ja minä olen kuunnellut sitä hiljaisuutta ihmetellen. Olen katsonut avaraa luontoa iltamyöhään teekuppi kädessäni tai istunut junassa kuunnellen musiikkia ja katsellen kuinka kevätaurinko suutelee kaupunkeja, metsiä ja peltoja. Saman hiljaisuden keskellä olen lukenut kirjan ja toisen ja kirjoittanut vihkoni täyteen muistiinpanoja (ja ostanut kolme uutta kaappiini odottamaan). Olen ajatellut hukkumatta ja hätääntymättä.

Elämä on todella alituista elämisen opettelua. Elämä on itsensä opettelemista. Kaikki on uutta kerta toisensa jälkeen, sellainen kai on subjektiivisten kokemusten luonne. Jokainen uusi asia, piirre, tapahtuma tai elämänvaihe on opeteltava kohtaamaan omista lähtökohdistaan ja omia polkujaan kulkien. Kaikki on aina uutta (vaikka isossa mittakaavassa toistammekin vain samaa loputonta kaavaa). Oppimisprosessia ei voi vältellä tai pysäyttää, harvoin varmaan saattaa loppuunkaan.



Niin. En tiedä mihin elämä minua kuljettaa. Muutaman kuukauden kuluttua taidan valmistua tekniikan kandidaatiksi ja ennen tämän vuoden loppua saatan löytää itseni Tampereelta jonkin asunnon nurkasta, jota kutsun kodiksi. Tai sitten en. Olen täynnä innostunutta odotusta, muutoksenpelkoa ja kysymysmerkkejä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

tuoremehusta


Pienenä ja vähän suurempanakin tyttönä tapasin nälkäisenä saada herkästi kiukku- ja itkukohtauksia. Tunteet veivät minua mukanaan kuin venettä aavalla myrskymerellä ja kun tuulet alkoivat puhaltaa, ei pysähtymisestä usein ollut toivoakaan. (Isäni käytti pitkään puheensa lomassa termiä "provosoida itsensä raivoon" kuvaillessaan hetkittäistä käyttäytymistäni. Minulla kesti vuosia havaita ja myöntää, että tämä oli ihan oikeasti yleinen käyttäytymismallini.)

Kun olin kiukun vallassa, äidilläni oli tapana kaataa minulle lasillinen tuoremehua. Omena- tai appelsiinimehua, sillä niitä meidän taloudessamme tyypillisimmin kulutettiin. Äiti asetti mehulasin pöydälle ja kehotti minua juomaan. Tyypillisesti tämä kaunis ele vain pahensi tilannetta; kehtasikin väittää, että minun henkilökohtaiset, subjektiiviset ja vahvoina vellovat tunteeni olisivat nälän tai verensokeritasojen aiheuttamia!




Nykyään muistelen äitini täyttämiä mehulaseja lähinnä kaivaten ja lämmöllä. Mehulasillisista on tullut merkittävä henkilökohtainen symboli.

Viime perjantaina heräsin Hyvinkäällä ahdistavaan atooppiseen kutinaan. Heräsin kuivuneisiin huuliin, kutisevaan kehoon ja käsivarsiin täynnä pieniä hilseileviä länttejä. Rohtuneita huuliani kirvelsi ja kasvojen iho tuntui kuivalta, mutta rasvaiselta. Rasvasin itseäni toistuvasti, mutta tuloksetta. Lähdimme poikaystäväni kanssa kauppareissulle läheiseen K-kauppaan. Matkalla kauppaan kävin läpi tunteiden skaalan kiukusta epämukavuuden kautta ahdistukseen.

Sellainenkin olen: kun liian monta asiaa tuntuu olevan vinossa, rutussa tai kutisevan, muuttuvat fyysiset asiat suureksi psyykkiseksi taakaksi, tunteiden kuohuksi tai mielen mataluudeksi. (Ihan samasta ilmiöstähän on kyse nälkäisenä kiukutellessakin.) Kauppareissun suurin saavutukseni oli mutista suureen huppuuni hautautuneena, että nyt tarvitaan mehua, voisiko saada sitä. Ostimme herkkusieniä, sipulia, omenoita, kiivejä, oliiveja, suklaata ja viisi hedelmää -mehua.


Saatoin saada mutistua myös muutaman sanan isäni ja tuoremehun suhteesta.

Isäni ei syö lainkaan sokerisia herkkuja, jos satunnaista hedelmäkarkkia tai kohteliaisuudesta mutustettua pullaa ei lasketa. Taannoin päädyin kuitenkin tajuamaan, kuinka isäni todellisuudessa kuluttaa päivittäin mehua ja toisinaan kaakaota. Itsekin olin tunnustatuneena sokeriaddiktina ottanut päivittäisen sokeriannokseni mehujen muodossa jo muutaman viikon ajan. Toki tuoremehu tuntui ainakin intuitiivisesti karkin tai pullan voittavan, mutta sokeri kuin sokeri. Olihan se hassua, mutta tuntui hyvältä, että isilläkin oli joskus oikeus olla hassuja. Tämän takia lapsuudenkotini jääkaapista aina löytyykin tuoremehua.

Mehu toi mieleen muitakin muistoja.

Viime kesänä lapsuudenystäväni yöpyi asunnossani, kun itse olin matkoilla. Kun palasin Ouluun, hän oli jo lähtenyt. Löysin tyynyni alta runoja ja jääkaapista purkillisen tuoremehua, johon oli kiinnitetty kiitosviesti post-it lapulla. Se oli sellaista kallista tuoremehua, joita säilytetään kaupassa kylmähyllyssä.Vuosi sitten sain uuden ystävän, joka saapui tiistai- tai keskiviikkoaamuisin kotiovelleni tuoden minulle tuoremehua. Ei hän mahtanut edes tietää, miten paljon tuoremehu kuiskutti minulle rivien välistä. Ala-asteikäisenä minua alkoi kerran heikottaa oppitunnilla ja opettaja haki minulle pillimehun koulun keittiöltä.


Takaisin poikaystäväni kerrostaloyksiöön saavuttuamme asetuin rauhoittelemaan itseäni sohvan nurkkaan sosiaalisen median ääreen. Poikaystäväni purki ostoksemme pieneen keittokomeroonsa ja muutaman minuutin kuluttua kysyi, haluaisinko lasillisen mehua. Sopersin myöntyvän vastauksen ja olisin voinut vuodattaa muutaman onnen kyynelen. Juuri sellaista on arkipäivän huolenpito. Hetkeä myöhemmin sain lasiini myös ananaspurkin liemenä olleen ananasmehun. Mehua mehun perään.

Sellaista on lähimmäisenrakkaus kaikkein yksinkertaisemmillaan: sen tietämistä, milloin toinen tarvitsee lasillisen mehua. Siksi se tuntuu niin lämpöiseltä. Lasilliseen tuoremehua on tiivistynyt tuhat halausta ja sylillinen hellyyttä, huolenpitoa ja välittämistä. Itsensä rakastaminen lienee puolestaan sitä, että osaa myös itse tarjota itselleen lasin mehua, kun sitä eniten tarvitsee. Ei huolenpitoa voi, kannata tai ole syytä aina ulkoistaa lähimmäisilleen.

Onneksi maailmassani on mehua ja ihmisiä, jotka tarjoavat sitä minulle, kun eniten sitä tarvitsen.



keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Linja-automatkustaja



Silmät sikkarassa ja säärystimet rullalla kävelen asematunnelin läpi Oulun linja-autoasemalle. Reppu selässäni ja kangaskassi olalla kömmin pimeydessä seisovaan aamubussiin. Kuljettaja kysyy nimeäni, mutta ei tarkista henkilöllisyyttä. Pihalla on pilkkopimeää. Käperryn kolmanneksi viimeiseen penkkiriviin ja suljen silmäni.

Utajärvellä katson ensimmäisen kerran puhelimeni karttaa. Sijoitan itseni oikeille teille ja mietin tarinoita Utajärvestä. Sitä, kuinka Merin isä aikoinaan kertoi matkastaan Utajärvelle, jossa kaikki vastaantulijat kulkivat suu auki ja kieli ulkona. Ja sitä, kun hän myöhemmin oli nähnyt televisiossa utajärveläisen suu auki ja kieli ulkona. Ja kuinka olimme sitten Merin kanssa kuvanneet varmasti kymmeniä yhteiskuvia utajärveläisittäin. Kymmenien kilometrien kuluttua havahdun tajuamaan, kuinka en siinä unenpöpperössäni aamuisella linja-autopysäkillä tajunnut ottaa itsestäni kuvaa Utajärvellä utajärveläisittäin, vaikka olen matkalla Merin luokse.

Vaalassa kartta kertoo Oulunjärvestä, jota linja-auto pian lähtee kiertämään ja sydämeni meinaa pakahtua. Painovoima kiskoo silmäluomeni jälleen kiinni (lempeästi, mutta hieman väkivalloin), nukun sikeästi ja herään Paltamosta. Mummoni sukujuuret ja kotiseutu ovat Paltamossa ja niin ovat osaltaan minun, äitini ja siskonikin, vaikka muistoja näiltä main ei merkittävissä määrin olekaan kerrytetty. Silti tai ehkä juuri siksi Paltamo tuntuu rakastettavalta, enkä oikein edes ymmärrä millä tavoin. Linja-auton jatkaessa matkaansa en malta enää nukkua; haluan vain katsella Kainuuta. Vaala, Paltamo ja Kajaani tekevät minut niin onnelliseksi, etten meinaa uskoa tai ymmärtää.

Kainuu kutittaa varpaita ja vatsanpohjaa; kuiskuttaa korvaani kertomuksia, joita en aivan kuule. Olen minä täällä joskus ennenkin kai käynyt. Veri vetää Kainuuseen.




Kajaanissa on: keltaisia talvitakkeja ja keltaisia taloja, 70-luvun rakennuksia, lintuja, pienen pieni vesivoimala, ammattikorkeakoulu, opiskelija-asuntoja ja luistelevia lapsia, jotka kaatuvat ja nousevat ylös aina uudelleen.

Sotkamossa on Vuokatti ja Vuokatissa ihmiset laskettelevat ja hiihtävät ja juovat kaakaota leppeä pakkasenpuna poskillaan. Puut ovat lumesta painavina. Ihan kaikkialla. Aurinko kurkkii ujosti varoen pilvien takaa. Joku vetää lasta pulkassa Iso Sapsojärven jäällä. Linja-auto ei enää kierrä järviä vaan järvet kiertävät linja-autoa puolin ja toisin. Minäkin luistelisin järven jäillä ja luistelukentillä jos vain voisin. Kaatuisin ja nousisin ylös aina uudelleen. En ole omistanut luistimia muutamiin vuosiin. Sotkamon keskustassa kenkäkauppa Sastamoinen saa minut hihittämään.

Pohjois-Karjalan rajalla aurinko alkaa paistaa ja minä alan neuloa pipoa eräälle tärkeälle. Pilvet liikkuvat lempeästi ja hiljaa ja  joskus minä saavun Joensuuhun. Silloin on jo pian pimeää, mutta opiskelija-asunnoissa on tärkeitä ystäviä.




Kun palaan takaisin Ouluun, bussin ikkunat hohkaavat ainoastaan samaa sakeaa pimeyttä. Kotikerrostalossa kämppikseni on tehnyt olohuoneeseen pahvilaatikkomajan. Minä nukun sikeästi ja pitkään. Tiistaina saan postissa kirjeen, käyn kierrätyskeskuksessa ostamassa itselleni luistimet ja keitän puolukkavispipuuroa. Aamuauringon valot ja varjot keittiön ja makuuhuoneen seinillä muistuttavat päivittäin kevään lähestymisestä. Ajatuksissa kevät on raskas, mutta keveä. Kevät on onnea, iloa ja kaihoa.



perjantai 8. tammikuuta 2016

Yhdessäolon taidosta (ja lämmöstä)


Aloitin vuoden 2016 tavattoman onnellisena ja tavattoman kiitollisena.



Uudenvuodenaattona löysin itseni Etelä-Pohjanmaalta sellaisen lämmön keskeltä, jollaista en olisi osannut edes toivoa. Olen viimeisimmän vuoden aikana onnistunut etsimään ja löytämään elämääni ihmisiä, joita todella haluan pitää lähelläni. He ovat edelleen yksi, kaksi tai kolme kerrallaan tuoneet elämääni uusia yhtä ihania tuttavuuksia. Lisäksi olen löytänyt itsestäni uudenlaista kiitollisuutta myös niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat olleet elämässäni jo pidempään; osa koko elämän ajan, osa kymmenen vuotta ♥, osa vasta muutaman vuoden.

Kaikki tämä tuntuu kuin hykerryttävän lämpöiseltä lumipallolta, joka kierii kierimistään keräten mukaansa kaikki maailman upeat ja mielenkiintoiset ihmiset, jotka sitten pilkahtavat hetkeksi tai pidemmäksi aikaa värittämään elämääni. Olen löytänyt lukemattomia kauniita maailmoja lukemattomista kauniista ihmisistä ihan vahingossa ja puolihuomaamatta. Olen harhaillut ja löytänyt itseni paikoista, joissa yhteisymmärrys, avoimuus ja toisten arvostaminen tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Olen löytänyt kauneutta, välittämistä, myötätuntoa, halauksia, naurua ja jaettua iloa. Olen löytänyt kutkuttavia keskusteluja, mielenkiintoisia näkökulmia, älyllisiä haasteita, kirjasuosituksia, leikkimielisyyttä ja ylipäätään yhteisiä mielenkiinnonkohteita.

                  Hetkin en edes osaa käsittää tätä kaikkea.





Olen välillä puhunut ja kirjoittanut tasapainottomuudestani ja toistaiseksi lakkaamattomasta haparoinnistani elämän kultaista keskitietä etsien. Ainakin tällä hetkellä koen olevani jonkinlainen ääripäiden ihminen. Pyristelen kohti tasapainoa, mutta pian vaaka keinahtaa toiseen ääriasentoonsa ja löydän itseni vastakkaiselta laidalta vastakkaisten ongelmien kanssa. Olen tavattoman onnellinen tai tavattoman onneton, tavattoman energinen tai tavattoman uupunut, tavattoman yksinäinen tai yhteisöllisyydestä pakahtuva. Joskus keinulautani keinuu hitaasti, toisinaan kovin nopein liikkein.

Syyskuussa 2014 kirjoitin ja puhuin yksin olemisesta, elämisestä ja tekemisestä. Elin aikaa, jolloin tein asioita ensimmäistä kertaa ihan itse, ihan yksin ja vain itselleni. Se oli voimaannuttavaa ja ehdottoman tärkeä, mullistava askel pienille Vimmuille otettavaksi. Ei kuitenkaan kulunut pitkään, ennen kuin yksinolo muuttui vakiotilaksi ja kykenemättömyys yhdessäoloon alkoi kolkutella oviin ja ikkuinoihin ilmoittaen olemassaolostaan. Ääripäästä toiseen.

Olen ujo, herkkä, helposti ylikuormittuva, jokseenkin epävarma ja enemmän intro- kuin ekstovertti tyttö. Sellaisista lähtökohdista oman komeron perälle autuaaseen yksinäisyyteen käpertyminen on kovin viekotteleva ajatus. Sieltä minä lopulta itseni taisinkin löytää. Vaatekomerossa tosin oli hyvä olla, sitä en lähtisi tuomitsemaan. Oikeastaan ylväässä yksinäisyydessään oli hetkin vaikeaa ymmärtää, miksi minun edes kannattaisi viettää aikaa ihmisen seurassa kun yksinolo oli niin helppoa. Miksi vaivautua poistumaan mukavuusalueeltaan? Jälkikäteen ajateltuna en osannut yksiööni piloutuessani edes kuvitella, millaisista tunteista ja vuorovaikutuksen kirjon hyödyistä saatoin jäädä paitsi.

(Enhän minä lopulta täysin yksin ole ollut koskaan. Minulla on paljon ystäviä niin internetissä kuin ympäri Suomeakin, mutta hetkin eristin itseni vuorovaikutustilanteista, joissa toista voisi oikeasti katsoa silmiin ihan oikeassa maailmassa. Ja ovathan yksinäisyys ja yksin oleminen kaksi täysin eri asiaa.)






Kun on jatkuvasti yksin on helppoa eksyä omiin ajatuksiinsa. Samoja asioita saattaa pyörittää päässään päiväkausia ja itsensä löytää kerta toisensa jälkeen kiertämästä kehää. Omia toimintamalleja ja rutiineja ei ole helppoa rikkoa, uusia näkökulmia löytää vain harvoin ja elämän realiteetit voivat alkaa vääristyä. Yksin hyöriessään alkaa etenkin tällainen vellovanpuoleinen ihminen helposti murehtia asioita niin paljon, että meinaa lopulta hukkua oman murehtimisensa suohon. Kun lähtee ystävän kanssa teelle tai käy keskustelemassa opinnoistaan opettajan kanssa, asiat palautuvat oikeille paikoilleen ja oikeaan järjestykseen. Muut ihmiset, seura ja ihmissuhteet auttavat usein palauttamaan elämän perspektiiviinsä.

Lopulta ihmissuhteet tuntuvat olevan lähinnä yhteentörmäyksiä. Ne ovat erilaisten ihmisten, kokemussikermien, ajatusten ja intentioiden kohtaamisia. Ne ovat konflikteja ja samaistumisen hetkiä. Joskus yhteentörmäykset sattuvat ja joskus ne poikivat hyvää; toisinaan ja useimmiten kumpaakin. Uskon, että joka ikisessä ihmisessä on lopulta jotain samaa kuin joka ikisessä muussa. Kaikista vastaantulijoista voisi löytää jotain samaistuttavaa, jos kaikki olisivat täysin avoimia ja tutustuisivat toisiinsa riittävän pitkään. Tämä ei tietenkään liene tarpeellista, mutta hetkin sen ajatteleminen on tuntunut lohdulliselta ja auttanut sijoittamaan itsensä lähemmäs muita ihmisiä tai edes samalle kartalle.





Aikoinaan yksin olemisen opetteleminen oli minulle ensiarvoisen tärkeää, sittemmin yhtä tärkeäksi muodostui yhdessäolon opettelu. Oikeastaan tämä tuntuu olleen paras (ja kenties ainoa) mahdollinen järjestys. Kaikkia asioita ja ongelmia ei tarvitse (eikä välttämättä kannata) yrittää selvittää samanaikaisesti. Minun oli ensin tutustuttava itseeni, opittava tietämään kuka olen, miksi ja miten, vasta sen jälkeen olin valmis tai edes halukas ottamaan muut ihmiset paremmin osaksi elämääni. Nyt tiedän, mitä minulla on antaa muille ja jatkuvasti enemmän siitä, mitä muilta kaipaan. Tiedän millaisten ihmisten seurassa viihdyn milläkin tavalla ja tiedän kuinka paljon haluan viettää aikaani muiden seurassa tai yksin. (Tai jos en täysin näitä kaikkia asioita tiedäkään, niin ainakin opin jatkuvasti lisää ja osaan tarkkailla muutoksia itsessäni.) Tiedän, että ihmisillä on potentiaalia rikastuttaa elämääni monin tavoin.

On tärkeää seistä yksin omilla jaloillaan ja ymmärtää kuka on, mutta on tärkeää myös uskaltaa antaa itsestään muille ja antaa muiden tulla lähelleen. On tärkeää ja helpottavaa kokea olevansa kykeneväinen riippumattomuuteen, mutta aina ei silti tarvitse olla kaikin puolin riippumaton. Muilla ihmisillä voi olla vaikka mitä annettavaa ja ihmiset voivat kantaa mukanaan todella positiivisia yllätyksiä.




Elämä on lumipallo, hyvässä ja pahassa.