tiistai 21. heinäkuuta 2015

Tahdon olla kukkanen


Haluaisin olla kukkanen. Siis ihan kirjaimellisesti olla ihmisen sijaan kasvi, kukka, kukkanen. Kasvaa tuolla pellon laidalla, niityllä, metsikössä, heinikossa, istutusaltaassa tai järven lieppeillä omaa tahtiani aurinkoon kurkotellen. Olla olemassa kukkasen tavalla ja lajistani riippuen kesän tai useamman. Olla vain. Kukkanen.

Mutta koska en ole kukkanen enkä lintu - en kaniini en kissa en maalaishiiri enkä kaupunkilaishiiri -  niin ihminen olen ja Vilma olen. Oma identiteetti, minuus ja itsetietoisuus ovat mutkikkaita (ja kutkuttavia) asioita. Ne muodostavat keskenään risteilevän, kiertyvän ja kaartuvan verkoston. Ne auttavat jäsentämään maailmaa. Itsensä tunteminen, omien syy-seuraussuhteidensa löytäminen, lienee pitkälti hyväksi yksilölle. Itselle. Minulle. Sille samalle jollekin, jolla se identiteetti on hallussaan. Mutta toisaalta kaikki identiteettiinsä, nimeensä ja määritelmiinsä kietoutuminen, paikoilleen solmiutuminen, voi kai olla haitallista sille samalle yksilölle, yksikölle.

Olen miettinyt paljon eri termien välisiä suhteita, enkä ole edes varma mitkä ovat synonyymeja toisilleen. Edes internet ei ole tarjonnut minulle juurikaan vastauksia. Ehkä jotkut asiat pitää selvittää ihan itse. Tai ainakin yrittää, elämänmittainen tehtävä.

Mutta tietoisuudestaan ei pääse irti ja tätä elämää eletään tänä minänä. Tässä täten tällaisena tämä Vilma kirjoittelee ja päivittelee blogiaan, koska kuinkas sitä muutenkaan, mitäpä sitä muutakaan.

Olen hämmennyslaatikko hukassa metafysiikan ja psykologian merillä.


















Ulkona on niin vehreää. Oulu on niin vihreä. Eteläsuomi kuiskuttelee korviini. Linnut laulavat niin kovasti. Työmatkalla jokaisen käännöksen takana on loputtomasti lisää kukkasia. Toisinaan taivallla leijailee kumpupilviä.

En ole käynyt uimassa kuin kerran tai kaksi ja niistäkin kerroista mahtaa olla kulunut jo kuukausia. Oulun vesi lienee kylmää, ei yhtään sellaista lämpöisenpehmeää kuin Tampereen vesi vuosi sitten. Mutta vielä minä menen, tai sitten en mene ja toivon lämpöä vuoden päähän. Varmasti vielä ennätän. Joskus sitten. Elämäni kaipaa kyllä yöuinteja.




Olen ihan täynnä ajatuksia ja täynnä puhetta. Täynnä sanoja, joita en kirjoita enkä puhu, mutta yritän kyllä keräillä käsitekarttoihin ja vähintäänkin painaa mieleeni unohdettavaksi. Täynnä inspiraatiota, ideoita ja vailla aikaa. Ja täynnä hektisyyttä minä olen, työelämä tekee minusta hektisen (se on hyvä ja huono asia).

Osaan pyörittää hulavannetta ainoastaan myötäpäivään, mutta harjoittelen ahkerasti ja kehityn jatkuvasti. Tänään onnistuin enemmän kuin eilen. Minulla on tapana pelätä uusien asioiden opettelua. Toissaviikonloppuna värjäsin kasan kankaita. On niin paljon kaikkea. Pökerryttää ja väsyttää.




Yllättävän paljon kesääni on kaiken keskelle ripauksittain mahtunut lämpöä, rakkautta, ihania ihmisiä ja salaattia. Ja jossain välissä myös monta hetkeä aurinkoa, vaikka kaikki tuntuvat valittavan sen vähäisyydestä.

Aikaisina aamuina poljen töihin ennen kello seitsemää ja koko kaupunki vasta heräilee.  Siinäkin on jotain kaunista. Silmistäni saan rähmiä pois kasoittain unihiekkaa. Kotimatkalla kerään Pyynölle voikukanlehtiä ja mustikanvarpuja ja kotona teen jonkun onnelliseksi.


Mutta kukkanen tahtoisin olla. Ei sillä, että tässä Vilmassa mitään vikaa olisi. 

tiistai 7. heinäkuuta 2015

kirjoista runoista antikirjastoista

Eilen oli Eino Leinon, runon ja suven päivä. Luin sen perjantaina kalenteristani ja töistä päästyäni tuli kiire kaivaa esiin kortit, runokirjat ja ensimmäinen vastaan tuleva toimiva kuulakärkikynä (se ei ole aina helppo tehtävä). Kirjoitettiin, selattiin runoja, kirjoitettiin ja metsästettiin osoitteita niin että kello viittä vaille kuusi löydettiin itsensä juoksemasta postimerkkejä ostamaan (kiitos posti kun olet toisella puolen tietä) ja kahta yli liimaamasta niitä paikalleen postilaatikon vieressä. Ja sinne lähtivät runot ja kortit; toivottavasti löysivät kaikki määränpäähänsä.


Sunnuntaina lainasin kirjastosta kuusi kirjallista runoja, mukana myös sitä Eino Leinoa, ja menin puistoon lukemaan. Puistossa oli kylmä ja kohta olin kotona. Luin ja nukuin ja runoihin hukuin ja pohdin tovin josko runon päivän kunniaksi julkaisisin jonkun omista runoistani täällä (ja pohdin edelleen). Runoissa on jotain merkittävällä tasolla haavoittuvaisemman tuntuista kuin muussa taiteessa tai sanallisessa ilmaisussa. Ihan toinen henkilökohtaisuuden taso; runoihin on kutoutunut ja kudottu oma matkan varrella moninkertaistunut epävarmuus.

Eilen illalla luin tämän tekstin. "Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston," kirjoittaa Tommi Melander ja osuu sanoineen johonkin pohtimiseen arvoiseen pikku kultasuoneen ajatusteni kirjahyllyssä. Harrastan kirjavarastojen ja lukulistojen kerryttämistä ja ne harrastavat keskenään samaa. Kirjavarastoni lisääntyvät itsestään ja kun kirjoitan kalenterini taakse yhden nimen (kirjan tai kirjailijan) lisää, se monistautuu kolmeksi. Ja se on upeaa.

                
”Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmaksi kasvaa lukemattomien kirjojen määrä hyllyssäsi. Kutsukaamme tällaisia kirjoja antikirjastoksi” --

Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin.


                          Saatoin kirjoittaa tästäkin muutaman nimen ylös.



Nuorempana kärsin lukemisen pulasta ja luin samoja fantasiakirjoja viidettä tai kuudetta kertaa. En uskaltanut kokeilla uusia, koko kirjojen kirjo tuntui liialliselta ja vaikealta käsittää. Ei tiennyt pieni Vilma mistä aloittaa, mihin jatkaa ja milloin lopettaa. Samaa kaavaa toistettiin vuosia.

Ja siinä samalla kun kasvoin siitä fantasiaan Harry Potterin myötä hurahtaneesta teinistä kohta jo melkein aikuiseksi pikkuiseksi tytöksi, opin tietämään mistä pidän ja mistä aloittaa ja mihin jatkaa. Mitä lopettamiseen tulee, toivon etten lopeta ennen kuin elämä minut pakottaa. Tässä maailmassa on liian paljon luettavaa, liian paljon opittavaa ja liian paljon kauniita sanoja, lauseita ja uusia kutkuttelevia tarinoita. On liian paljon tietoa, pohdintaa, elämää ja ihmisyyttä kirjailtuna kirjaimiksi kirjojen sivuille; aakkostettuna kirjaston hyllyille ja antikvariaatteihin. Liian paljon ja sinne hukkuvat pienet tytöt ja isommatkin, mutta se ei haittaa, sillä sanoihin on hyvä nukkua. Rivien välissä on aina tilaa sinulle ja minulle ja hänelle.


On upeaa huomata elämän jokaisella osa-alueella, että itseensä tutustuminen johdattelee kohti rajattomia määriä mielenkiinnonkohteita, intohimoa, ideoita, toiveita, haaveita, suunnitelmia ja uskoa tulevaan. Ja mielenkiinnonkohteisiin paneutuminen avaa uusia ovia, ikkunoita ja tuuletusluukkuja niin, että pian koko maailma on yksi suuri mysteeri ja kaikki sen osa-alueet kauttaaltaan kiinnostavia toisiinsa kytkeytyen. Äiti sanoi minulle tänään puhelimessa, että on hienoa huomata, miten ennen tympeät asiat (kemia ja matematiikka) alkavat kiinnostaa, kun ne lopulta tulevat osaksi jotakin, joka itseä kiinnostaa (kankaanvärjäys).

Ja äiti oli oikeassa ja niin näin noin on maailma tehnyt minulle ja nyt ovat kaikki portit avoinna ja kaikki kirjat lukematta. Kirjoja kertyy hyllyihini ja niin kun en haluaisi omaisuutta haalia niin kirjojani vaalin. Näissä kuvissa on lukemattomia kirjoja, yksi luettu ja yksi keskeneräinen. Ja runoja, jotka saavat usein osakseen vain intuitiivista selailua iltamyöhään kun silmien pitäisi jo olla kiinni.

Antikirjasto. Sellainen.

Hyvää myöhäistä Eino Leinon, runon ja suven päivää!



            Niin herkkä kuin haavan lehti

            Niin herkkä kuin haavan lehti
            On tuulien suukkosille,
            Niin herkkä ja altis on mieleni mun
            Myös tuntehen tuulosille.

            Niin täynnä kuin syys-yön taivas
            On tähtien kehriä noita,
            Niin täysi ja kirjava syömmeni myös
            Utuheikkoja unelmoita.

            Kuin pyörivi pyörteessä kaarna,
            Ei nielua virran se vältä —
            Niin maailman pyörteessa häilyn mä myös,
            En kuilua kuoleman vältä.

                                                      - Kasimir Leino