lauantai 25. huhtikuuta 2015

(sosiaalisista) normeista ja kyseenalaistamisesta

Wikipedia opettaa mulle usein paljon uutta kun alan kirjoittamaan asioista. Äsken kirjoitin otsikoksi sanan normi ja sen jälkeen googlasin sen. Koska onhan hyvä valita ensin aihe ja sen jälkeen vasta perehtyä sen määritelmään. Wipedia kertoo mulle että sana normi voi tarkoittaa mm. seuraavia asioita:

matemaattinen normi, itseisarvon yleistävä funktio, matematiikan käsite
eettinen tai filosofinen normi, sääntö tai ohje, etiikan ja filosofian käsite
sosiaalinen normi, jonkin yhteisön hyväksymä käyttäytymissääntö
normi, jonkin yhteisön jäseniä sitova toimintaohje
normi, jonkin yhteisön keskimääräinen moraalikäsitys
normi, jonkin yhteisön yleisimpien perinteiden kokonaisuus
normi, jonkin yhteisön käskyt, kiellot, luvat, velvollisuudet ja lait
normi eli standardi, määritelmä siitä, miten jokin asia tulisi tehdä


Mä haluan nyt, juuri nyt, kirjoittaa tän yhteiskunnan normeista. Erityisesti sosiaalisista sellaisista. Ehkä muistakin. Ehkä normeista ylipäätään. Käyttäytymissäännöistä ja siitä, mikä koetaan sosiaalisesti hyväksyttäväksi ja mikä ei. Siitä, että joitain asioita kohtaan suhtaudutaan negatiivisesti, peläten ja kieltäen osaamatta vedota muuhun kuin välittömiin subjektiivisiin tunnereaktioihin ja lopulta normeihin. Olisi hyvä muistaa, että normit ovat ainoastaan meille muodostuneita tapoja toimia, eivät absoluuttisia totuuksia. Meidän yleisesti hyväksytyt toimintamallit voi olla heikolle pohjalle rakentuneita, hataria ja epäloogisia.

Sosiaaliset normit. Entisen kumppanin kanssa ei voi olla ystävä. Monogamia on ainoa oikea tapa rakastaa. Parisuhteessa oleminen on vakiotila, johon jokaisen tulisi pyrkiä. Vapaavalintainen lapsettomuus on kyseenalaistettava. Avioliitto on ainoa tapa osoittaa, että on todella sitoutunut parisuhteeseen. Vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ei voi olla vain ystävä. 

Esimerkiski näiden sosiaalisten normien keskellä me eletään päivästä toiseen. (Esimerkit voisi olla monia muitakin, nämä nyt vaan tuli ensimmäisinä mieleen). Joku ehkä kyseenalaista yhden niistä, joku toisen, mutta loput niellään purematta. Niin maailma vain toimii, on turhaa yrittää tapella vastaan. Kumppania, ystävää tai perheenjäsentä on ihan hyvä välillä kieltää, pyrkiä sivistämään ja syyllistää vedoten normeihin.


Normien keskelle on helppo jäädä jumiin. Ne ovat ajatus- ja toimintamalleja, joita meille on monille piilotyrkytetty (vrt. piilomainonta) lapsuudesta lähtien, mitä niitä nyt kyseenalaistamaan. Mun mielestä monet normit voi kuitenkin olla myös haitaksi. Ne kylvää meihin turhaa epäluuloa ja skeptisyyttä. Kohta ei voida enää uskoa, että on olemassa enemmän kuin yksi tapa toimia, että kaikki ei aina toimi normien mukaan. Että normien ulkopuolella voi odottaa vapaampi maailma, keveämpi ja rauhallisempi olo; ennakkoluuloista puhdistunut ilma, jota on helpompaa hengittää.

Meidän olisi hyvä kyseenalaistaa enemmän. Olisi hyvä irrottautua normeista ja pyrkiä tarkastelemaan elämää ihmissuhteineen ilman turhia ennakkokäsityksiä, ilman turhia skeemoja. Ei ole kenenkään kannalta hyödyllistä ajatella, että tilanteessa x ihmiset toimivat aina tavalla y, tai ainakin heidän pitäisi koska normi z. Jokainen tilanne ja jokainen ihmissuhde on yksittäistapaus, jossa on omat tuhannet muuttujansa. Miksi roikumme kynsin ja hampain hyvin rajoittuneessa määrässä mahdollisia toimintatapoja?


Monet ihmissuhteet on mun mielestä myrkytettyjä. Yhteiskunta on mun mielestä myrkytetty. Me annetaan meidän omien negatiivisten tunteiden myrkyttää ne. Tää kietoutuu vahvasti yhteen kaiken sen kanssa, mitä kirjoitin ihmisten henkisestä hyvinvoinnista tässä tekstissä. Me voidaan itse pahoin, ei ehkä kokonaisvaltaisesti, mutta vähintään osittain ja heijastetaan oma paha olomme, epävarmuutemme ja pelkomme ihmissuhteisiimme ja yhteiskuntaan. Me annetaan meidän oman pahan olon hallita meitä ja määrittää meidän toimintaa. Kun riittävän moni ihminen tekee niin, pian meidän paha olo määrittää meidän yhteiskunnan yleistä toimintaa, meidän yleisiä toimintamalleja, meidän yleisiä normeja. Mä luulen, että monet meidän normit, niin sosiaaliset kuin muutkin, kumpuaa meidän henkisestä pahoinvoinnista. Me ei voida hyvin, mutta ei suostuta myöntämään sitä vaan tyydytään siihen mitä osataan. Me tyydytään rajoittamaan kaikkea, luomaan sääntöjä ja pakotteita. Me yritetään tunkea maailma  muottiin, joka leikkaa pois kaiken, joka osuu meidän herkkiin kohtiin. Me pelätään.


Meidän pitäisi olla rohkeampia. Luoda omat normimme, luoda oma arvomaailmamme. Meidän pitäisi harjoittaa itsetutkiskelua; uskaltaa sukeltaa sinne, mistä oma paha olo kumpuaa, löytää sen lähde ja ymmärtää itseämme. Löytää se raja, joka erottaa meidät yhteiskunnasta ja kyseenalaistaa yksi kerrallaan jokainen yhteiskunnan meille tyrkyttämä normi. Kyseenalaistaminen ei tarkoita kaiken hylkäämistä, se tarkoittaa uudelleenarviointia. Se vaatii avoimuutta, se vaatii omien pelkojensa kohtaamista ja kyyneliä, mutta uskon sen olevan sen arvoista.

Me voidaan vaikuttaa siihen, millaisessa maailmassa me eletään, niin mä uskon. Uskon, että sen maailman ei tarvitse olla pahan olon ympärille rakentunut ja rajoittunut. Se voi olla avoin ja inhimillisempi, parempi paikka elää. Ehkä tää teksti (niiden kaikkien muiden ohella joita takuulla tulen jatkossa kirjoittamaan) on mun yritys tehdä jotain. Ehkä saan jonkun yksittäisen ihmisen kyseenalaistamaan lisää ja etsimään itseään maailman sakeasta helmipuurosta. Saisinpa. Mä en suostu nielemään purematta, en enää.


 Nää kuvat on eräältä toissaviikkoiselta erityisen voimauttavalta
(ja fyysisiä voimia korkeuseroillaan koetelleelta) kävelyretkeltä Lammin Untulan harjulle.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

haavoittuvaisuudesta

Rehellisyys, avoimuus ja niistä helposti juontuva haavoittuvaisuus on asioita, joita moni tuntuu pelkäävän. Ehkä tää maailma ei erityisesti kannusta niihin. Taitavalla manipuloinnilla, valkoisilla valheilla tai vähintäänkin totuuden peittelyllä ja useita rooleja omaksumalla saa ehkä helpommin tahtonsa läpi, eikä itseään telo yhtä herkästi. Henkisesti telo siis, fyysiseen puoleen tällä ei liene niin kovaa vaikutusta. On helpompaa olla kovanahkainen tai vähintäänkin esittää sellaista. Ei tunnu olevan kovin hyväksyttävää myöntää heikkouttaan ääneen.

Mä vaan luulen, koen, uskon että asioiden piilottaminen ei koskaan ole pitkällä aikavälillä hyväksi ihmiselle.


(tää runo kiteyttää aika paljon ja aika kauniisti )

Arvostan rehellisyyttä ja vilpittömyyttä, avoimuutta ja haavoittuvaisuutta todella paljon. Pyrin itse vaalimaan näitä piirteitä itsessäni ja elämään tavalla jota arvostan (niinkuin varmaan jokainen meistä, arvostamme vain eri asioita). Eikä se todellakaan ole aina helppoa.

Rehellisyys lienee mulle vaikeinta. En tietoisesti valehtele paljoa (jos ollenkaan). Jos valehtelen, valehtelen myös itselleni. Se vain tuntuu välillä olevan petollisen helppoa. Lähes kaiken pystyy perustelemaan itselleen ja sitä kautta muille. Rehellisyys edellyttää myös hankalista asioista puhumista. Rehellisyys on avoimuutta, sitä ettei tarkoituksella jätä joitain asioita kertomatta. Mulle rehellisyys on jossain määrin asioiden suodattamattomuutta, vaikka sananvalintojaan on toki hyvä harkita. Se on pelottavaa. Vaikeista asioista puhuminen on aina.


Avoimuus on mulle voimavara. Haavoittuvaisuus on myös, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin. Mä saan voimaa siitä, että pyrin näyttäytymään ihmisille sellaisena ja vain sellaisena kuin olen. En haluasi tai jaksaisi yrittää olla muuta, en piilotella enkä valehdella, johtaa harhaan. Puhun aika avoimesti myös omista heikoista kohdistani. Mä uskon, että heikkoudet ja niiden myöntäminen voi tehdä ihmisestä vahvemman. (Joskin mulla kasa sellaisia heikkouksia ja huonoja piirteitä, joita en millään tahtoisi edelleenkään myöntää edes itselleni. Mutta teen töitä niiden kanssa. Jatkuvasti. Ehkä vielä jonain päivänä.) Mä uskon, että poistamalla kaikki naamiot, maskit, valheet ja vaatteet; olemalla alaston muiden edessä, voi löytää itsestään, muista ja maailmasta uskomattomia asioita.

Toisaalta jännitän seurassa; oon vähän hidas lämpeämään, hidas uskaltamaan ja ehkä myös ujo. Se vaikuttaa mun käyttymiseen ja ulosantiin omalta osaltaan. Oon huomannut, että aidoimmillaan on helpointa olla kaksin toisen kanssa ja etenkin silloin kun on surullinen tai muutoin mieli maassa. Silloin ei jaksa välittää. Ja kanssakäyminen on rehellisimmillään kun ei turhaan jaksa välittää rooleista, mielipiteistä ja ennakko-odotuksista. Sellaiseen tilaan kun pääsisi vakiona, irti omasta varautuneisuudestaan.


En todella tiedä, miten tällainen mentaliteetti sitten sopeutuu esimerkiksi työelämään. Monilla tuntuu olevan (kuulemani mukaan) jonkinlainen erilainen työminä, naamari joka vedetään päälle ja töissä ollaan eri ihminen kuin vapaa-ajalla tai rakkaimpien seurassa. Mä en haluaisi löytää itseäni sellaisesta tilanteesta. Tietenkään kaikkia itkuja ei itketä työpaikalla, joitain käyttäytymismalleja on varmaan ihan hyvä noudattaa, mutta eri ihmiseksi en haluaisi muuttua. En haluaisi löytää itseäni elämäntilanteesta, jossa esitän jotain, mitä en ole. En haluaisi johtaa harhaan tai huijata, mä olen parhaimmillani juuri tällaisena, siltä musta tuntuu.

Avoimuus ja itsensä vaaliminen on voimavara, mutta myös vaikeaa. Ymmärrän kyllä, miksi ihmiset niin helposti piilottavat itsensä, tunteensa ja halunsa. Se ei ole yhtä pelottavaa kuin rehellisyys, ei yhtä riskialtista kuin haavoittuvaisuus. Ilman piilopaikkaa ja salaista turvasatamaa, muuria, kuorta, elämän ikävät puolet ja potkut osuvat ihmiseen välittömämmin. Kun ei ole piiloa, kaikki kohdistuu sinuun, minuun. Siihen alastomaan, rohkeaan, vilpittömään ihmiseen oman elämänsä keskiössä. Siksi on kai helpompaa olla vähän piilosilla, vähän epärehellinen, vähän joku muu.


Ei se niin yksinkertaista ole, mikäpä olisi. Omasta kokemuksestani osaan kuitenkin sanoa sen verran, että kun kokee olevansa vilpitön, on huomattavasti helpompi hengittää.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

meikeistä ja laittautumisesta

Meikittä eläminen on herätellyt mun pään sisällä monia ajatusketjuja.  Se on jännää, koska oikeastaan en ole viimeisen viikon meikannut juuri yhtään vähempää kuin tavallisen viikkoni aikana. Ehkä se on se tunne siitä, että en voisi meikata vaikka haluaisin. Mut on tuomittu meikittömyyteen, se ei ole valinta. Mitä jos mä haluaisin näyttää kauniilta jotain tilaisuutta varten?


En tiedä kumpuaako mun ongelmat enemmän ympäröivästä yhteiskunnasta vai oman pään sisältä (ne taitaa tukea toinen toisiaan aika tehokkaasti), mutta olen pitkään kokenut satunnaisia alemmuuskomplekseja sen suhteen, etten usein jaksa ehostaa itseäni paljoa. Mulle meikkaaminen ei ole kovin tärkeää. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. En jaksa useinkaan laittaa hiuksiani enkä kaivaa hajuvettä kaapistani. Kyseiset asiat tuntuu olevan monille naisille välttämättömiä rutiineja. Alemmuuskompleksipäissäni kadehdin näitä naisia, tavallisena päivänä en juurikaan. 

Kadehdin sitä, että nämä naiset näyttävät (ja tuoksuvat) tavallisenakin päivänä keskimäärin kauniimmilta, huolitellummilta ja paremmilta kuin minä. Jostain kumpuaa esiin syvä epävarmuus itsestä ja kokemus siitä, että valtaosan ihmisistä silmissä olisin jotenkin merkittävästi näitä naisia _huonompi_ ihminen. Ihan absurdia, niin kuin laittautuminen tai laittautumattomuus määrittäisi ihmisen arvoa millään tapaa. Toisinaan vaan alennan itseni näiden ihmisten alapuolelle ja toivon, että olisin aina yhtä huoliteltu kuin he. 


Mä olen vähän huoleton ihminen, en niin kamalasti välitä vaikkein silittäisi hamettani tai jos paitani alareunassa on pieni tahra. Käytän samoja vaatteita ehkä turhankin monena päivänä peräkkäin ja mun hiukset menee huonosti sillä sekunnilla kun astun ovesta ulos. En käytä hajuvettä enkä tuoksuvia pesuaineita ja rasvoja. Jos meikkaan, meikkaan yleensä vähän.

Toisinaan innostun laittautumaan ja nautin siitä. Mä kyllä tykkään laittautua, en vaan kovin usein näe sille erityistä syytä. Tiedostan näyttäväni yleisen mielipiteen mukaan paljon kauniimmalta huolellisesti meikattuna ja hiukset kiharrettuna. Meikattuna vastaanotan huomattavasti enemmän kehuja ja katseita. Ihmiset pitävät minusta enemmän meikattuna, siltä se tuntuu, vaikka näin asia tuskin oikeasti on. Hiukseni kihartaisin mielelläni päivittäin, mutta en vain jaksa ryhtyä siihen.


Ongelman ydin taitaa olla se, että välitän liikaa siitä, mitä oletan valtaväestön ajattelevan. Oletan, että olisi aina parempi olla huoliteltu ja erityisen siisti, vaikka erilaisia mielipiteitä ja arvomaailmoja on yhtä paljon kuin ihmisiä. Vertaan itseäni ympärilläni oleviin ihmisiin, jotka tuntuvat jaksavan ja välittävän ja koen olevani huonompi, kun minua ei kiinnosta. Kadehdin ystävääni, jonka silmien rajaukset ovat aina täydellisen kauniit. Jostain syystä koen (hetkittäin) ilmeisen kovaa kaipuuta ahtautua johonkin menestyvän, aina huolitellun ja häikäisevän kauniin mukatäydellisen naisen muottiin. Ihan höpöä.


Omaan maailmankuvaani jatkuva huoliteltu olomuoto ei edes istu kovin hyvin. Oikeastaan arvostan tavattoman paljon ihmisiä, jotka eivät meikkaa tai meikkaavat harvoin. Pidän itsestäni myös meikittää ja arvostan itseäni ja huolimattomuuttani. Pelkään vain, että muut eivät osaa nähdä sitä hyvänä piirteenä. Olen vähän turhan epävarma. Taas. Tämänkin suhteen. 

Avautuessani asiasta irkin puolella mua kutsuttiin villasukkamenninkäiseksi ja se sai mut vähän kihertelemään. Ehkä meidän ei kaikkien tarvitse olla niitä huoliteltuja neitejä, ehkä osa voi olla villasukkamenninkäisiä ja huolettomampia keijukaisia. Itse ajattelin ainakin olla.

Eilen sain äidiltä postissa pienen valikoiman meikkejä, joten siitäkään ei tarvinne enää huolehtia. Keskiviikkona reppuni sisältöineen (meikkipussia lukuunottamatta) löytyi Hyvinkään pusikoista ja ensi viikolla se matkaa luokseni Ouluun. Vakuutusyhtiö korvaa osan menetyksistäni, joten ehkä saan pian hankittua (jälleen) uuden tietokoneenkin. Asioilla on todella tapana järjestyä, vaikka välillä siihen on vaikea uskoa itsekään.


maanantai 13. huhtikuuta 2015

materiasta ja menetyksistä

Mulle kävi hassusti. Ei, ei se oikeasti ollut hassua. Mulle kävi ikävästi. Viime lauantaina multa varastettiin tietokonelaukku tietokoneineen ja repullinen matkatavaroita. Muunmuassa monet mun käytetyimmät (ihanimmat) vaatteet, kaikki kosmetiikka, luonnosvihko ja päiväkirja. Ensin olin vain epäuskoinen, tänään olen jo vähän itkenyt kun pitää alkaa hoitaa asioita.

                                                näitäkään vaatteita mulla ei enää ole

En tiedä mikä harmittaa eniten, ehkä tunne yksityisyyden menettämisestä. Mun tietokoneelta, ulkoiselta kovalevyltä, luonnosvihkosta ja päiväkirjasta sekä ihan vaan repun sisällöstä voi lukea helposti puolet mun elämästä ja tavasta olla olemassa. Jollain olisi kaikki mahdollisuudet onkia kaikki tiedot musta esille. Ja se valokuvien ja muistojen, kirjoitusten ja omien projektien määrä mun ulkoisella kovalevyllä. Voi toki tuudittautua ajatukseen, että harvaa varasta todennäköisesti kiinnostaa tippaakaan tonkia mun elämää. Sekin tuntuu vähän ikävältä, eri tavalla ikävältä. Tähän liittyen mulla on aikaisempikin kokemus.

Kun aikoinaan kesällä 2012 olin Interrail matkallani Barcelonassa, multa varastettiin lompakko. Olin saanut isiltä ennen matkaa pienen vanhan Hakkalan koulu ja Lammin lukio kukkaron. Sellaisen erityisen sympaattisen pienen mustan nahkakukkaron. Varkauden jälkeen ensimmäisen "apua mulla ei oo nyt rahaa eikä pankkikorttia" -paniikin jälkeen muhun iski toisenlainen tunne. Kuvittelin varkaan ottamassa Lammin lukio kukkarosta mun omaisuuden ja sen jälkeen tunteettomasti heittämässä ilmeisen arvottoman kukkaron pois. Se tuntui pahalta. Tuntui pahalta, että jollain niin arvokkaalla, mua jollain tapaa kuvaavalla ja mulle tärkeällä asialla ei lopulta ole tässä maailmassa mitään arvoa. Siis muille kuin mulle.

Mulla on nyt vähän sama olo. Niin paljon kun toivonkin, ettei kukaan halua tehdä mitään ilkivaltaa mun tiedoilla, tuntuu pahalta ajatella miten turha ja arvoton mun koko identiteetti voi jollekin olla rahan rinnalla. Jotain, mikä vain deletoidaan koska siitä ei ole välitöntä hyötyä. Maailma inhottaa mua välillä vähän.

eikä näitä...

Sitten on se rahaan liittyvä puoli. Se puoli, että mikäli vakuutukset ei korvaa rahallisia menetyksiä niin mun täytyy todella miettiä mistä karsin ja mitä teen. Mistä saan ihan oikeasti ihan oikeita kesätöitä. Onneksi meikkaaminen ja muu vastaava ei ole kaikein tärkeimpiä asioita mun elämässä., tällä hetkellä omistan nimittäin ainostaan ripsivärin (jonka ostin eilen) ja yhden huulipunan. Lähes jokainen naispuolinen henkilö osaa varmaan laskea kuinka paljon koko meikkipussin sisällön ostaminen kerralla maksaa. Ja kyllähän se puolitoista kuukautta sitten ostetun tietokoneen menettäminen vähän kirpaisee, ei ole nimittäin opiskelijalla ihan alati varaa investoida sen hintaluokan tavaroihin.


Tätä pientä varkausepisodia, sen jälkipyykkiä ja tän hetkisiä latistuneita tunnelmia lukuunottamatta mun viimeisin viikko on ollut aika mahtava. Karkasin jälleen Oulusta eteläsuomeen, kävin ainakin kuudessa eri kaupungissa, näin kymmeniä kavereita ja mulla oli hetkittäin tosi ihanaa, mukavaa ja lämpöistä. Kävin seikkailemassa metsässä ja eri kaupungeissa ja nautin kevään ensimmäisistä jäätelöhetkistä. Maailma ja ihmiset antoi mulle paljon hyviä hetkiä, positiivisia tunteita, naurua, hymyjä, iloa ja hämmennystunteita. Kiitos maailma ja kiitos ihmiset, kiitos ystävät ja kaverit ja perheenjäsenet.

Yritän pitää mielessä että materia on vain materiaa vaikka siihen liittyisikin tunnearvoja ja muistoja. Se on vain materiaa. Ihan vain materiaa ja sillä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Ehkä mulla on nyt paras tilaisuus sisäistää tää oikein kunnolla.