maanantai 13. helmikuuta 2017

Minä olen, valo on ja me




Olen kai suunnattoman lyhytjänteinen. En tee mitään loppuun, jätän kaiken aina kesken. Haahuilen ja juoksen joka suuntaan.  Väreilen jatkuvasti: olen hektinen, taukoamaton, ahdistunut ja siksi kai juoksen. Kiiruhdan paikasta, viihdykkeestä ja suunnasta toiseen. Pakenen ja liikehdin näennäisen pienieleisesti, mutta alati. Olen haavanlehti. Jotain uutta, en jää aloilleni, en saata, en tiedä enkä rauhoitu.

Askartelen uusia kirjanmerkkejä merkitäkseni jokaisen keskeneräisen kirjan kuin vain konkretisoidakseni hyväksynnän: tässä ja nyt hyväksyn loputtoman vaiheiluni, ainakin. Tässä ja nyt hyväksyn, sillä on akuutimpiakin asioita huolehdittavana, hoidettavana, pyöritettävänä ja rinnassa raukea taustakumina. On vielä aikaa etsiä palasille paikkoja tai antaa niiden löytää tiensä itse. Ja olen onnellinen ja olen etenevä, etevä.




Silti: juomani juon aina loppuun. Hitaasti ja suurella hartaudella, säntillisesti ja joka kerta. Joskus juon aamukahviani kaksi päivää tai saunasiideriä viisi tuntia. Mutta aina loppuun asti, eikä se tunnu juuri miltään, sillä se on ennen kaikkea tapa. Kumma tottumus, jonka omaksumishetkeä en osaa määrittää tai ehkä persoonallisuuden itseironinen pikku performanssi. Löydän viikon vanhan teekupin ja juon sen tyhjäksi matkalla keittiöön uutta keittämään. Kuumat juomat asetan sivupöydälle odottamaan jäähtymistä, unohdan ja löydän sitten joskus. Tämä lienee ainoa pitkäjänteisyyden pilkahdus nykyisessä sielunmaisemassani, mutta sentään jotain mihin takertua.

Mutta miksi kaikkien näiden rautojen täytyy olla tulessa? Miksi, en jaksaisi, mutten taida tällaisenaan malttaa tai osata olla muutoinkaan. Ja toisaalta: miksi pyristellä vastaan jos voi puolisuorittaa haparoiden ja hätäisesti takerrellen, sillä onhan sekin toki jotain ja kenties tällä hetkellä varsin ominaistakin.




Luominenkin on tuskaa, mutta hemmetin vimmaista sellaista. Luominen on tuomista: pakottavaa, kaikkivaltaista synnytystyötä, joka ottaa enemmän kuin antaa, mutta toisaalta antaa kaiken ja räjäyttää sydämen ympäri olohuonetta. Luominen on puurtamista kunnes ei hukkumiseltaan kykene enää arvioimaan kättensä jälkeä. Takeltelua, tarpeettomuutta ja loputonta tyytymättömyyttä, joka kuitenkin kiskoo mukanaan eikä loppua näy eikä sitä tosiasiallisesti haluakaan nähdä tai kohdata. Luominen on pohjaton kiehtovuus ja pakollista.




Aurinko ja kevät ovat uskomattomia, liikaa ja ylitsehäkellyttäviä. Nukun päiväunia sohvalla ja tunnen kuinka valo lävistää ilman ympärilläni ja vaikka minä otan valon itselleni niin valo ottaa minut aina kovempaa. Ja on vaikea käsittää kuinka paljon muka voisin erota viereisestä huonekasvista, kun kummatkin reagoimme lisääntyvään auringonvaloon niin vahvasti ja vääjäämättömästi. Sitä ei voi estää tai kestää. Kaikki tuoksuu paremmalta aurinkoisella pakkassäällä. Ja maistuu. Kaikki on tunteita, nostalgiaa ja pyytteetöntä pakahtumista. Pian saan taas pidätellä kyyneliä joka kerta ulos astuessani.




Aikuistuminen on rankkaa, mutta onneksi meidän kodissamme on tulppaaneja ja kani joka varastaa banaaneja hedelmäkulhosta. Meidän kodissamme on kaikki hyvin vaikkei lainkaan tasapainossa. Elämä on näet edelleen alituinen tasapainolauta, jota minä en ole vielä oppinut käsittelemään. Mutta opettelen aina ja haparoin eteenpäin taskut toivoa täynnä. Ja meillä on niin monia asioita onneksi.

Ja unelmia: Tahdon Intiaan ja suunnitella talon. Tahdon Venetsiaan ja opetella tekemään samettia käsin. Tahdon värjätä paperia ja tahdon värjätä kankaita. Tahdon painaa kankaita ja tahdon tehdä seinävaatteita. Tahdon solmia solmuja, virkata, ommella ja istuttaa huonekasvini isompiin ruukkuihin. Tahdon laakeripuun. Tahdon tehdä tauluja ja tahdon kirjoittaa. Julkaista zinen, piirtää ja kuvittaa. Maalata tuhat taulua silmistä ja luonnosta ja lähteä vaeltamaan ja matkustaa Sallaan. Tanssia pääni pyörälle ja pyöriä koko kotimatkan. Tai koko elämän läpi: tanssia. Tahdon oppia olemaan kaikkea mitä olen entistä passiivisemmin, sillä sellaista on puhtaus ja vaivattomuus. Minä olen ja valo on ja me.



maanantai 19. joulukuuta 2016

Rakkaudesta, taas


Joku (kuka lie) viisas ihminen kirjoitti joskus rakkauden olevan tuttujen piirteiden löytämistä asioista. Ystäväni kertoi tämän minulle kolmesti ja lopulta lause asettautui kytemään ajatusteni perukoille, käpertyi odottamaan aikaansa. Ja eräänä keskiviikkoiltana lopulta ymmärsin. Ja nyt haluan jakaa jotain olennaista tunne-elämäni syövereistä.





Olin useamman vuoden ajan masentunut. Enää en ole. Masennuksen kanssa tutustuneet tietänevät, että usein masennuksessa ei niinkään ole kyse  jatkuvasta surullisuudesta vaan enemmänkin sumuisesta ja epätoivoisesta tunteettomuuden tilasta. Turtumuksesta: elämä on paksua utua ja sakeaa puuroa. 

Kun sitten aikanaan uurastin itseni ulos masennuksen syövereistä, aukeni minulle uljas uusi maailma. Täytyin päivä päivältä enemmän tunteista, aivan kuin tajuakseni, etten voi koskaan täyteen tullakaan. Tunteita on loputtomasti, ehtymättömästi. Siitä lähtien olen lähinnä tutkinut ja kummastellut tunne-elämäni valtavia syövereitä: sen suunnatonta syvyyttä, vaihtelevuutta ja antoisuutta. Kaikki on todellakin todella paljon.





          Ja rakkaus. Voi maailman rakkaus
                                                  ja rakkaus maailmaan, maailmasta ja maailmalle. 

Jos asioiden yksiselitteinen määritteleminen on ylipäätään mahdotonta ja siitä syystä suhteellisen vastenmielistä, lienee rakkauden määritteleminen kaiken lisäksi vaikeimmasta päästä. Tämä teksti perustuu minun kokemukseeni rakkaudesta. Senkin uhalla, että saatan kuulostaa höpötyksiin hurahtaneelta haihattelijalta. (Sitä saatan toki ollakin, mutta rakkauskäsitykseni on lopulta perin arkipäiväinen. Täynnä tunnetta, mutta tavanomaisuudella kyllästettynä.)

Minulle rakkaus on läikähdyksiä sydämessä, rakkaus on pakahtumista. Siltä se tuntuu. Ja se mikä rakkauden maljaa läikyttää on todellakin usein jotain tuttua. Se on jotain totuttua, sillä rakkaus on niissä hetkissä kun joku tai jokin toimii itselleen ominaisella tavalla. Silloin minä pakahdun, keskellä arkipäivää ja lauantai-iltaisin; minä luovun kaikesta ja hellitän, mutta en tiedä miten päin olla, sillä kaikki on liikaa, ylitse ja kokonaan.



        
          Rakkaus on ominaispiirteissä.

Rakkaus on siinä hetkessä kun ystävä oppii napsuttamaan sormiaan vahingossa yritettyään lähinnä pohtia, kuinka sormilla voisi lyödä kipinän ja sytyttää tulen. Hän toimii itselleen ominaisella tavalla. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun toinen ystävä lähettää postissa pienen virkatun pussin, jonka sisälle on pienipiirteisen tarkasti yksittäispaketoitu teepusseja ja pieni viesti. Koska juuri sellainen hän on.

Tai kun kolmas ystävä suosittelee kirjaa ja neljäs kertoo puujalkavitsin. Aina ja joka tilanteessa. Koska juuri sellaisia he ovat.

Rakkaus on siinä kun ruoka on valmista ja lämmintä, mutta kumppani päättää alkaa siirtäämään mikroaaltouunia. Juuri sillä hetkellä. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun isä istuu autossa odottamassa, mutta äiti on hukannut kaulahuivinsa ja sisko ei ole vielä valinnut vaatteitaan. Koska juuri sellainen on perheeni.

Touko- tai huhtikuisissa juhlissa uusi tuttavuus huusi yllättäen: "Kissani Jugoslavia on ihana kirja!"
          Kesken toisen keskustelun ja täysin vailla kontekstia tai varoituksen sanaa. Rakkaus sisälläni läikkyi yli rajojensa. Sillä kuka niin tekisi vailla vakaita vaikuttimia? Hän oli juuri sellainen ihminen, takuulla. Viikko sitten ostin Raahen kirjakaupasta Kissani Jugoslavian. Olen nyt lukenut siitä puolet.






On rakkaus muuallakin. Rakkaus on välivuodenajoissa ja rakkaus on harhailevilla kävelylenkeillä. Rakkaus on raukeassa vastaanottavaisuudesssa ja uteliaisuudessa. Rakkaus on tunteita ja tuoksuja: taivas, värit, valot ja toisiaan toistavat keltaiset kivikerrostalot. Jokainen kanin syömä muuttolaatikon kulma. Ja appelsiinimehu, tietenkin.

Rakkaus on keskittyneiden ihmisten kasvoilla. Niiden, jotka ovat unohtaneet ulkomaailman olemassaolon ja toimivat itsekseen, itsenään, itselleen. Rakkaus virtaa pianon koskettimilta soittajan kasvoille ja kuuntelijan korviin. Rakkaus on ilmeissä ilmeiden välillä, levollisissa kasvonpiirteissä ja autuaassa hallitsemattomuudessa.





Rakkaus on jokaisessa, kaikessa ja löydettävissä.                   


lauantai 22. lokakuuta 2016

Elämä tukkii intuition


Olen loputon epäilijä (epäröijä). Tiedän tuskin mitään. Olen keskeneräinen ja alituisessa muutoksessa. Olen erehtyväinen, olen ihminen. Ymmärrykseni ja kokemukseni maailmasta pohjaavat lopulta uskoon. Ei minulla ole antaa rationaalisia perusteita jokaiselle lausumalleni. Jokaisen on joskus otettava uskon loikka (valitsemaansa suuntaan). 




Perustavasta tietämättömyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) omat eettiset ja elämänfilosofiset pohdintani tuntuvat alati palautuvan kiertämään samaa kehää. Kehää, joka kiertelee ja kaartelee intuition käsitteen ympärillä. Intuitio. Jos voimme sanoa jotain moraalista, arvoista, hyvästä ja pahasta, voimme kai esittää lähinnä valistuneita arvauksia. Ja mistä nämä arvaukset kumpuavatkaan, pääsemme niihin käsiksi lähinnä intuitiomme avulla. Me tiedämme mikä on oikein. Me tunnemme, mikä ei ole. Niin uskon.

Tämä on toki äärettömän ongelmallinen käsitys. Ongelmallinen, koska ihminen on todella lahjakas huijaamaan itseään. Äärettömän, koska keskivertokansalainen elää jokapäiväistä elämäänsä autuaaseen itsepetokseen huomaamattaan hukkuneena.





Ei itsepetos useinkaan ole tietoista pahantahtoisuutta tai silmien sulkemista. Se voi olla valtava sikermä elämän aikana kasaantunutta määrittelemätöntä tunnetaakkaa ja -kuonaa tai automaattisten puolustusreaktioiden huomaamatonta laukeamista. Mutta huolimatta näennäisestä tarkoituksenmukaisuudestaan, itsepetos ja patoutuneet tunteet estävät ihmistä olemasta rehellinen itselleen.

Intuition kannalta rehellisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kivulias, raskas, riipaiseva, mutta autuas rehellisyys. Rehellisyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys rehellisyyttä. Se on haavoittuvuutta ja elämän koko tunneskaala suodattamattomana. Puolustusreaktioille on aikansa ja paikkansa, ne suojelevat ihmistä syystäkin. Rehellisyys ei edellytä näiden reaktioiden kieltämistä tai niistä irtisanoutumista, vaan ainoastaan niiden olemassaolon tunnustamista ja hyväksymistä. Ihminen ei ole yhtä kuin automaattiset reaktionsa ja maailma ei ole pelkojen luoma irvikuva.






Itsepetos verhoutuu petollisen usein intuitioksi. Se on valheellista ja vääristeltyä varmuuden tunnetta ja jos luottaa intuitioon samalla tapaa kuin minä, on pelottavan helppoa erehtyä uskomaan omien ensireaktioidensa kertovan jotain todellisuudesta. Kun hätääntynyt mieli huutaa halvaantuneena puolustautuakseen, tekee mieli luottaa jokaiseen hengenvetoonsa. Ei kannattaisi.

Mutta puolustusreaktiot lähinnä sotkevat intuition puhtaan virran. Ne ovat elämän taakkaa, subjektiivisten kokemusten piinaava ja painava verkosto. Ne kuroutuvat intuition ympärille sumentaen näkökentän, eikä mihinkään voi enää luottaa. Sakea, petollinen sumuverho.





Milloin sitten oikeastaan voin luottaa omaan intuitiooni, miltä rehellisyys tuntuu? Lopullisesta rehellisyydestä voin ehkä vain unelmoida, mutta ihannetta voi kai kokea lähestyvänsä aina tunnistaessaan ja tunnustaessaan myös omia huonoja puoliaan. Tunteidensa ja toimintamalliensa hyväksymisen takaa voi löytää hetken autuuden ja armeliaisuuden.

Siltä rehellisyys tuntuu: se on kaikuvan hiljaista voimattomuutta kun voimankäyttöä ei enää tarvita. Kun todellisuutta, omaa ja muiden inhimillisyyttä, ei tarvitse jatkuvasti pyrkiä torjumaan ja tuomitsemaan. Kun voi levähtää hetken. Rehellisyys on kuin itkun jälkeinen olotila. Kaikki on annettu, kohdattu ja hyväksytty ja jäljellä on vain tyhjä ja väsynyt raukeus.

Todellinen rehellisyys on helppoa tunnistaa ja tunnustaa, mutta vasta päästessään sen kanssa kasvokkain. Sitä ennen on riisuttava jokainen petollinen suojamuuri. On seistävä oman riipaisevan inhimillisyytensä edessä rohkeana, hauraana ja alastomana. Ja sitten voi hetken kuvitella tietävänsä jostain jotain. Ehkä. Tai ainakin olla armeliaampi itseään, läheisiään ja maailmaa kohtaan.