sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Enemmän luotan uniin


Niittasin pöytäliinan kiinni pöytään. Tai oikeastaan pöytälevyyn, jota pidämme olohuoneessa kahden muovilaatikon päällä. Tai oikeastaan kyseessä on vanha kaapinovi, jonka dyykkasin aikoinaan edellistä edeltävän asuntoni roskakatoksesta. Kääntöpuolelle olemme liimanneet taannoin tekemämme palapelin. Elämä pähkinänkuoressa – elämä pelottaa. 

Haluaisin aina ennakoida kaiken ja nyt kuitenkin ymmärrän etten voi, ei tarvitse ja elämä kantaa. Luotan uniin enemmän kuin itseeni. Öisin kasvan niin toisin kuin koskaan päivänvalossa. Painajaiset kertovat minulle elämästä ja kerran heräsin keskellä yötä tarkistamaan onko passini voimassa. Olin lähdössä viikon päästä Riikaan, passi vanheni kuukauden kuluttua. Painajaisissa kukaan ei kuuntele, päälleni puhutaan ja lopulta olen mitätöity. Ja minä itken ja kiljun ja muut ovat niin ivallisen rauhallisia, pyörittelevät silmiään kuka ties. Holtiton Vilma, kasaa itsesi. Ja aamulla olen voipunut, mutta ainakin tiedän mihin minua on sattunut. Luovuttaisin koko elämäni unilleni.


Pelkään aina kadottavani itseni muutokseen tai että valun pakoon sormieni välistä. Katselen vanhoja valokuvia ja nostalgia viiltää, ei helli, musertaa. Kaipaan aina kaikkea: tunteita, aikoja, paikkoja, ilmaa, alaa,  hetkiä, tuoksuja, ihmisiä, tunteita, tunteja – tunteina, näinä piinallisina valuvina tunteina. Minun tunteeni: menetyksenpelko, kaiho, hiljaisuus. Kaipaan aina kaikkea, pelkään että jotain on menetetty.

Ilmoittaudun avoimeen yliopistoon ja äidinkielen yo-kirjoituksiin. Kaipaan kaikkea mennyttä ja tulevaa. Minua kivistää ja tulevaisuus pelottaa. Mikä lamaannuttava vastuullisuuden kurimus. Mutta opiskelen, päivä kerrallaan palaan uurastamaan. Pelkäsin sen olevan menetetty taito, mutta yhä uudelleen palautan tarkkaavaisuuteni olennaiseen, siemaan kahvia, muistutan hellästi: ”Tämä on tärkeää, tämä on paras tietämäsi tie.” Luen lisää ja sysään muun syrjään. Varhainen vuorovaikutus, tilastotiede, lähdeviittaukset, länsimaisen kirjallisuuden historia, runoanalyysi. Minä yritän minkä sielustani kykenen.









Olen poissa, siellä täällä, niillä näillä teillä. En minä tiedä mitään. Luotan uniini. Unelmoin Jyväskylästä, pakettiautosta, pysähdyspaikoista pientareilla.  




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Värejäkin enemmän pidän sävyistä



Välivuodenaikoina ikävöin kaikkea. Kaihoan Oulun pimeneville kaduille, kylmään merituuleen, katulamppujen oranssiin valokeilaan, jopa varjoihini. Kaipaan syksyn hartaan synkkää hiljaisuutta, pirteitä aamuja ja yksinäisen pakotettua tyhjyyteen rauhoittumista. Merikoskenkatua, vaatekomeroa, jossa kirjoitin runoja skissipaperille, ikkunasyvennyksiä, elämää ilman mikroaaltouunia ja rantapolkujen hölkkäämistä kuuran keskellä. Etelässä pimeys painaa, mutta Oulussa se oli omaa luokkaansa. Taianomaista, loputonta ja musertavaa.




Vetinen maa ja värikkäät pensaat. Tuntuu nostalgialta; jälleen pimeät kylmenevät illat. Syksy on aina taas uskomattomampi kuin ennen tai muistinkaan.

Nykyään on niin paljon kaikkea ja hyvääkin vielä: koti tuntuu enemmän kodilta kuin kai koskaan ennen. Enemmän kuin Valtatiellä, Merikoskenkadulla, Hallituskadulla tai Kirkkokadulla, mutta olen kai vähän tukossa. Kaipaan tyhjyydelle alistumista, pinaavan painavaa ei mitään ja sitten: keveyttä. Pitkiä hiljaisia kävelyjä, tiedäthän: Oulua, Kokkolaa, Meriä, kirjallisuutta. Aion vielä hellittää ja olla riippumaton. Vielä: teen lopun tälle riittämättömyydelle, irti masentavan hedonian kierteestä, takaisin luontoon, joskus rauhoitun hiljaisuudesta, olen hiljaa.

Älkää ymmärtäkö väärin: Olen kotona ja minulla on unelmia. Kaipaan kai vain kaivatakseni.


                 Nyt:








                Hyvä luoja näitä värejä.
                     Maa on murrettu, pientareilla tunkua, minä taivastelen.



Taide on prosessi ja jossain määrin arkailen keskeneräisyyden esillepanoa. Taiteeni on taiteen opettelemista, kokeilua, haparointia. Ihan kuin elämä olemassaolon opettelua. Tutustun asioihin inspiroituakseni. Mikä vain voi toimia kimmokkeena ja siksi kaikki kelpaa, mutta mikään ei riitä. Hellitä.

Tunnelmia tunnustetaan kai liian vähän, minä en ainakaan pitkään tiennyt mitään. Entä jos autenttisuuden sijaan katsoisikin tunnelmia kokeiluina ja tutkimusmatkoina. Keinotekoinenkin tunnelma voi luoda aitoja tunteita. Jos heittäytyisi, leikkisi mukana ja näyttelisi koreografiaa, tuntisiko enemmän? Minähän elän tunteista ja: kyllä. Tunnelmien keräily on taiteessa elämistä.

Tunnelmissa, väreissä ja taiteessa: rakastan yhdistelmiä, kerroksia ja välitiloja. Värejäkin enemmän pidän sävyistä.

Haluan lähinnä nähdä mitä jos, tuntea ja oppia tuntemaan.






torstai 20. heinäkuuta 2017

Tunteista ja taide tunteina




Minulle kerrotaan, että tunteet todellakin ovat tuoksuissa. Tuoksuissa, musiikissa ja fyysisissä aistimuksissa ja tietenkin ja kuinkas muutenkaan. Ongelmani on ikuinen eksyneisyys tunteiden ja sanojen sameassa välimaastossa. Olen opetellut ymmärtämään maailmaa sanallistaen, vaikka tunteet olisivat rehellisiä; joka jumalan kerta yritän sanoittaa tunteeni hukaten niistä kaiken olennaisen. Kadotan olennaisen, kadotan mystisyyden; hukkaan tunteistani tunteet. Niin kipeästi haluaisin ymmärtää, käsittää, jäsentää, katsoa kokonaisuutta. Ja niin.

Lajittelen tunteeni: aktiiviset, passiiviset, ensi- ja toissijaiset. Epätoivoisesti rakennan järjestelmää, jonka kautta voisin oivaltaa, ja niin teekin, että oikeastaan voin vain tuntea. Ja tunnen, mutta en saa kiinni ja se kaihertaa minua. Tunnen tuntematta ja siltikin.

Ei kai tunteita voi koskaan saavuttaa kuin tuntemalla. Tunteet ovat itsenäisiä ja täysin muuta, tunteet ovat kuvailemattomissa. Tunne on olemassa ainoastaan tunteena, kosketuksesta katoavaisena. Ei tunne tunne rationalisointia, vertailua, jäsentelyä tai kokijaansa. Minä lamaannun, koska kuinka voisin ja miten ja mitä ja minulla ei ole sanoja. Koska minulta on viety sanat: tunteet ovat vieneet ne ja on niin paljon, jota en kykene koskaan kertomaan. Olen kertoja, selittäjä ja lopulta: tuntija. Olen välitilassa. Ollut niin kauan kuin vain muistan.







Eteenpäin: Olen avannut haparoivan nutturan päälaeltani. Yritän olla hiukset auki, selvittää takut sielustani, rentouttaa hartiani aina uudelleen, olla ja antaa olla alastomana. Ja välillä olenkin, mutta on tämä saatana kaksi askelta eteenpäin ja puolitoista taakse.

Olen ajatellut niin monia. Ikkunalaudallamme pieni palmu kasvattaa uusia lehtiä väkevästi, nopeasti, sinnikkäästi. Se on meidän rakkaamme, sillä kyllähän energia kiertää ja vaikka ei niin väliäkö sillä, meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme.

Aiemmin keväällä ystävämme meni edes ja kenties toinenkin, emme tiedä. Meillä on vain etenevä, pysähtynyt aika, pihakastanjan tuulessa heijaavat lehdet ja kukat jotka kasvavat, kuihtuvat, tiputtavat terälehtensä ja kastanjat, joita ei voi syödä. Meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme, jotka kantavat kauas.




Toteutin yhden unelmistani ja kotiin palattuani tartuin taas siveltimeen. Olen elänyt väreissä paljon: yritän sekoittaa, kerrostaa, rinnastaa. Rakastan värejä värien välillä. Rakastan ohuita kerrostumia, yllättäviä rajapintoja ja vahinkoja. Voi miten minä rakastankaan satunnaisuutta. Maailma on värien kimara, elämä lahja.

Haluaisin tavoitella sitä häilyvää rajaa, jolloin taide muuttuu tunteeksi. Kun maalaus irrottautuu fyysisyydestään ja lopulta on vain olotila, kokemus. Kun teoksella itsessään ei tuntemuksen synnyttyä ole enää juuri merkitystä. Kun katseen kohtaava tila on lähinnä katalyytti jollekin suuremmalle. Ja siitä kai taiteessa usein onkin kysymys, vai onko, en tiedä. Pyrkiikö taide tekemään itsensä hetkessä toissijaiseksi?




Ehkä tämäkin on johdannaista kipeästä kaipuustani ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Haluaisin luoda ja tuoda tunteita, olla tunteissa täysin passiivisena ja pyrkimyksettä. Oppia tuntemaan järjettömät tunteeni. Olla aina järjestämättä, järkeistämättä.

Ja samalla toisaalta rakastan sitä: järjestämistä. Rakastan ymmärrystäni ja rakastan rakentaa.