lauantai 22. lokakuuta 2016

Elämä tukkii intuition


Olen loputon epäilijä (epäröijä). Tiedän tuskin mitään. Olen keskeneräinen ja alituisessa muutoksessa. Olen erehtyväinen, olen ihminen. Ymmärrykseni ja kokemukseni maailmasta pohjaavat lopulta uskoon. Ei minulla ole antaa rationaalisia perusteita jokaiselle lausumalleni. Jokaisen on joskus otettava uskon loikka (valitsemaansa suuntaan). 




Perustavasta tietämättömyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) omat eettiset ja elämänfilosofiset pohdintani tuntuvat alati palautuvan kiertämään samaa kehää. Kehää, joka kiertelee ja kaartelee intuition käsitteen ympärillä. Intuitio. Jos voimme sanoa jotain moraalista, arvoista, hyvästä ja pahasta, voimme kai esittää lähinnä valistuneita arvauksia. Ja mistä nämä arvaukset kumpuavatkaan, pääsemme niihin käsiksi lähinnä intuitiomme avulla. Me tiedämme mikä on oikein. Me tunnemme, mikä ei ole. Niin uskon.

Tämä on toki äärettömän ongelmallinen käsitys. Ongelmallinen, koska ihminen on todella lahjakas huijaamaan itseään. Äärettömän, koska keskivertokansalainen elää jokapäiväistä elämäänsä autuaaseen itsepetokseen huomaamattaan hukkuneena.





Ei itsepetos useinkaan ole tietoista pahantahtoisuutta tai silmien sulkemista. Se voi olla valtava sikermä elämän aikana kasaantunutta määrittelemätöntä tunnetaakkaa ja -kuonaa tai automaattisten puolustusreaktioiden huomaamatonta laukeamista. Mutta huolimatta näennäisestä tarkoituksenmukaisuudestaan, itsepetos ja patoutuneet tunteet estävät ihmistä olemasta rehellinen itselleen.

Intuition kannalta rehellisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kivulias, raskas, riipaiseva, mutta autuas rehellisyys. Rehellisyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys rehellisyyttä. Se on haavoittuvuutta ja elämän koko tunneskaala suodattamattomana. Puolustusreaktioille on aikansa ja paikkansa, ne suojelevat ihmistä syystäkin. Rehellisyys ei edellytä näiden reaktioiden kieltämistä tai niistä irtisanoutumista, vaan ainoastaan niiden olemassaolon tunnustamista ja hyväksymistä. Ihminen ei ole yhtä kuin automaattiset reaktionsa ja maailma ei ole pelkojen luoma irvikuva.






Itsepetos verhoutuu petollisen usein intuitioksi. Se on valheellista ja vääristeltyä varmuuden tunnetta ja jos luottaa intuitioon samalla tapaa kuin minä, on pelottavan helppoa erehtyä uskomaan omien ensireaktioidensa kertovan jotain todellisuudesta. Kun hätääntynyt mieli huutaa halvaantuneena puolustautuakseen, tekee mieli luottaa jokaiseen hengenvetoonsa. Ei kannattaisi.

Mutta puolustusreaktiot lähinnä sotkevat intuition puhtaan virran. Ne ovat elämän taakkaa, subjektiivisten kokemusten piinaava ja painava verkosto. Ne kuroutuvat intuition ympärille sumentaen näkökentän, eikä mihinkään voi enää luottaa. Sakea, petollinen sumuverho.





Milloin sitten oikeastaan voin luottaa omaan intuitiooni, miltä rehellisyys tuntuu? Lopullisesta rehellisyydestä voin ehkä vain unelmoida, mutta ihannetta voi kai kokea lähestyvänsä aina tunnistaessaan ja tunnustaessaan myös omia huonoja puoliaan. Tunteidensa ja toimintamalliensa hyväksymisen takaa voi löytää hetken autuuden ja armeliaisuuden.

Siltä rehellisyys tuntuu: se on kaikuvan hiljaista voimattomuutta kun voimankäyttöä ei enää tarvita. Kun todellisuutta, omaa ja muiden inhimillisyyttä, ei tarvitse jatkuvasti pyrkiä torjumaan ja tuomitsemaan. Kun voi levähtää hetken. Rehellisyys on kuin itkun jälkeinen olotila. Kaikki on annettu, kohdattu ja hyväksytty ja jäljellä on vain tyhjä ja väsynyt raukeus.

Todellinen rehellisyys on helppoa tunnistaa ja tunnustaa, mutta vasta päästessään sen kanssa kasvokkain. Sitä ennen on riisuttava jokainen petollinen suojamuuri. On seistävä oman riipaisevan inhimillisyytensä edessä rohkeana, hauraana ja alastomana. Ja sitten voi hetken kuvitella tietävänsä jostain jotain. Ehkä. Tai ainakin olla armeliaampi itseään, läheisiään ja maailmaa kohtaan.




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Empatia on rakkautta





Eilen luin Elisa Aaltolan tekstin empatiaväsymyksestä. Ensivaikutelman perusteella kuvittelin termin kuvaavan itseänikin hetkin koskettavaa ilmiötä (jota se tekstiä lukiessani paljastui lähinnä sivuavan). Sitä, kuinka hyvien asioiden puolesta työtä tekevä ihminen kerta toisensa jälkeen uupuu puurtamisensa keskellä ja joutuu vetäytymään. Oltuani nyt vuoden ajan aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa sama kaava on alkanut toistua. Aktiivijäsenet painavat välillä töitä yötä päivää ja lopulta katoavat toiminnasta kuukausiksi. Tässä ei ole mitään väärää, ilmiö vain herättää kysymyksiä (joista en kuitenkaan aio tässä kirjoittaa).

Muiden ajatuksia arvailematta, omalla kohdallani uupumus liittyy kyseenalaistamiseen. En tiedä kumpaan suuntaan kausaliteetti toimii: aiheuttaako kyseenalaistaminen uupumuksen vai uupumus kyseenalaistamisen, mutta käsi kädessä ne kuitenkin kulkevat. Onko millään ponnisteluillani lopulta merkitystä? Yritänkö ainoastaan keksiä elämääni täytettä ja saammeko todella mitään aikaiseksi? Turhautuminen leikkii kanssani piirileikkiä ja en osaisi veikata voittajan puolesta. 

Elisa Aaltolan teksti on hyvä ja tärkeä, vaikka ainoastaan sivuaa niitä asioita, joista minä puolestani haluan kirjoittaa. Mutta kyseinen teksti toimi katalyyttina tälle kirjoitukselle ja ansaitsee mainintansa (ja ansaitsisi muutenkin, Elisalla on arvokasta ja painavaa sanottavaa). Elisa Aaltola sai minut jälleen kirjoittamaan jotain julkaisukuntoista.


                Mitä minä haluan sanoa?

Haluan sanoa muutaman sanan muutoksesta, vaikuttamisesta, 

rehellisyydestä ja empatiasta. 


Uskon, että kaikki muutos tässä maailmassa on ihmisikään suhteutettuna todella hidasta, mutta rattaat liikkuvat silti alati. Jokainen ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia normeja omassa arkipäivässään, muttaa maailmaa kohti sitä pistettä, jossa valtaväestö on muutaman sukupolven päästä. Mutta emme me ole sitä näkemässä. Me elämme kahden sukupolven takaisen muutosaallon lopputuloksien keskellä ja raivaamme tietä tulevalle. Ihmiskunta on aina välitilassa kuten on yksittäinen ihminenkin. Jatkuvan muutoksen keskellä. Voimme tehdä osamme, mutta valtavaa äkillistä täyskäännöstä lienee turha toivoa.

Missä määrin meidän on (itsemme takia) kannattavaa ainoastaan mykkänä hyväksyä maailman nykytilanne? Missä määrin on syytä vain hyväksyä se, että valtaväestö on tietoisesti tai (useimmiten) tiedostamattaan tukkinut korvansa ja tunkenut päänsä pensaaseen? Onko todella tarpeen yrittää repiä ihmisiä pois pensaikoistaan kuulemaan elämän realiteeteista, jos heidän jälkeläisensä ehkä aikanaan tekisivät saman vapaaehtoisesti? En tiedä. Ei minulla vastauksia taida olla tarjota, ainoastaan kysymyksiä.






On toisaalta lohdullista ajatella, että ainakin hetkittäin on hyvä lopettaa alituinen taistelu maailman nykytilaa kohtaan ja toimia ainoastaan passiivisena suunnannäyttäjänä. Ihmiskunnan suunta muuttuu jatkuvasti, se on ilmiselvää ja näkyy arjenkin keskellä. Elämässä tulee vastaan yhä enemmän ihmisiä, joiden elämässä toistuvat samat arvot, teot ja toimintamallit. Samaan aikaan toisaalla kuljetaan kohti toista ääripäätä. Maailma polarisoituu, mutta sekin lienee vain osa muutosprosessia kohti murroskohtia. Muutos tapahtuu kuin ennaltamäärätysti: se on vääjäämätöntä ja toistaa tuntematonta kaavaa. En ole ennustaja, mutta optimistinen hölmö minä olen.

Kai kaikenlaisia toiminnan muotoja tarvitaan. Erilaiset ihmiset tarttuvat kiinni erilaisiin vaikuttimiin. Toiset kaipaavat kovaa ja toiset pehmeää rakkautta. Toisiin tehoavat shokkimateriaali ja kiivaat väittelyt, toiset haluavat keskustella ja ajatella rauhallisen yhteisymmärryksen tilassa. Vaikuttaa voi lukemattomilla tavoilla ja kenties (lähes) kaikille muodoille on sijansa.

Passiivinen suunnannäyttäjä, se tuntuu lempeältä ja sopivalta. Se tuntuu henkilökohtaisesti helpottavalta elämäntavalta, ainakin seuraavan hetken ajan.







Kun elää oman arkensa keskellä alati toteuttaen omia arvojaan, voi joku onnekas sivustakatsoja huomata, ettei sellaisessakaan elämässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Jokaisen vastaantulijan elämä koostuu kaikista muuttujistaan riippumatta pitkälti samoista peruspailikoista. Syön, juon, nukun ja teen töitä (työn käsitteen laajentuessa koskettamaan myös muuta kuin varsinaista palkkatyötä). Niin sinäkin ja niin myös naapurisi.

Voin paremmin kuin ennen. Voin paremmin, koska vaikka joudun arkipäiväisten tilanteiden keskellä ruotimaan käyttäytymis- ja ajatusmallejani, perkaamaan mielihalujani ja ylittämään itseni aina uudelleen, voin ainakin elää vilpittömämmin sopusoinnussa itseni kanssa. Voin katsoa itseäni silmiin ja kokea olevani niin rehellinen kuin vain hetkessä kykenen. Ja se jos mikä on arvokasta. Ihmisen rehellisyyttä ei ehkä voi arvioida juuri kukaan muu kuin ihminen itse ja juuri siitä syystä rehellisyyden käsite on aavistuksen ongelmallinen. Kaikkien tiedostamattomien ristiriitaisuuksiensa ja solmujensa keskeltä on tavattoman helppoa huutaa rehellisyyttään. Pää edelleen syvällä pensaan uumenissa. Tärkeintä kai on muistaa, että todistettavaa ei ole kenellekään muulle kuin itselleen. Ja oman vilppinsä takaa voi uskaltaessaan löytää jotain uskomattoman seesteistä ja hyvää.





Mutta mitä on empatia? Empatia on rakkautta. Jos empaatiansa virtaa joutuu tukkimaan, piilottelemaan ja patoamaan, sulkee samalla ikkunansa myös rakkaudelta voiden enää katsella sitä etäältä. Entä mitä on rakkaus? En osaa sanoa, mutta uskallan väittää, että rakkaus synnyttää lisää rakkautta ja empatia edelleen lisää empatiaa. Ja sen vuoksi ikkunoita ja ovia todella kannattaa uskaltaa raottaa.

Olkaa rehellisiä itsellenne. Olkaa vilpittömiä ja olkaa heikkoja ja vahvoja, pelokkaita ja rohkeita.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

hiljaisuus, jooko?


                                 Hiljaisuus. Kyllä. Jooko?




Pelkään rauhaa ja pysähtymistä, mutta kaipaan niitä samaan aikaan. Tulevaisuuteni on toistaiseksi täynnä tyhjyyttä ja ahtautta. Elämäni on ollut stressiä ja kiirettä, pakahtumiseen asti. Hetkin olen tuntenut tukehtuvani ja seuraavana hetkenä en ole ehtinyt enää tuntea sitäkään. Olen valmistunut tekniikan kandidaatiksi, irtisanonut vuokrasopimuksen, hankkinut uuden asunnon, käynyt paperisotaa, matkustanut kaupungista toiseen, käynyt pääsykokeissa, lojunut puistoissa, liftannut Jyväskylään, järjestänyt yhdet juhlat sekä erään taidenäyttelyn avajaiset ja lopulta muuttanut.

Niin, meillä on taidenäyttely Etelä-Pohjanmaalla. Minulla, poikaystävälläni ja hänen äidillään ja veljellään. Olen siitä ylpeä; olen ylpeä asioista, joita olen itse tehnyt ja hyvä niin. Samalla haikailen sen perään, että näyttelyssä olisi esillä myös maalauksiani, nyt se on painottunut digitaalisesti tehtyyn taiteeseen, mutta ehkä vielä jonain päivänä pidän lisää taidenäyttelyitä. Varmasti. Takuulla.








Mulla olisi yhtä ja toista sanottavana elämästä, kehityksestä ja maailman tilasta. Kenties myös ihmisyydestä ja elämän absurditeetista, mutta kun avaan tämän kanavan, niihin on enää vaikea tarttua. Tahtoisin aktivoitua, mutta jokin utuinen muurinpahainen yrittää tulla tielleni, tiedä häntä. Minä en tiedä. Mistään mitään. (Tiedän kyllä. Jostain jotain.)

Kaiken kaikkiaan olen kai todella ylpeä itsestäni ja tästä pisteestä, johon olen päätynyt. Sitä sietäisi ylistää enemmänkin, mutta kaikki aikanaan. Toivottavasti tulee vielä aika, kun koen hetken ja tilanteen oikeaksi kertoa sankaritarinoita itsestäni: tytöstä joka opettelee elämään ja voittaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti tulee se aika, kun saan itseni kirjoittamaan jälleen enemmän. Jospa se, kunpa se, kyllä se varmaan. Kenties.







Uudessa asuinrakennuksessani on julkisivuremontti. Vanha kerrostalo rapataan uudelleen kirkkaan keltaiseksi. Voisinpa asua ikuisesti vanhoissa keltaisissa taloissa. Muuttaa kerta toisensa jälkeen, mutta aina keltaiseen. En pidä muuttamisesta, pakkaaminen ja purkaminen painavat palleaani, mutta rakastan uusia asuinpaikkoja. Rakastan uusiin maisemiin, lenkkipolkuihin ja lähikauppoihin eksymistä; uusien paikkojen omaksumista ja niihin tutustumista. Sitä, että voin kotiutua kerta toisensa jälkeen ja loputtomasti uudelleen. Voin arpoa kerrostalon ja kaupunginosan, siirtää kiintopisteeni sinne ja ottaa omakseni, vaivihkaa vastaanottaa uuden näkökulman ja loputtomat uudet tarinat.




Muuttaminen on raskasta, kun tahtoisi kantaa koko elämäänsä mukanaan ja olla päästämättä irti mistään. Elän loputtoman paljouden keskellä, vaikka kaipaisin paljautta. Löydän itsestäni ristiriitaisuuksia kerta toisensa jälkeen. Onneksi löydän, sillä kun tiedostaa on vapaa valitsemaan.

Toissapäivänä lävistytin nenäni, koska identiteetti. Eilen en osannut pakata matkatavaroita samasta syystä. Tänään sain kesätöitä Etelä-Pohjanmaan maaseudulta.