lauantai 23. huhtikuuta 2016

en ennätä



Olisi syytä alkaa uskomaan, että joka kerta kun kärsin jostain fyysisestä oireesta, sen taustalla on todennäköisesti stressi. Stressaan koko kehollani, mutta en tunnu ikinä muistavan sitä. En välttämättä edes tajua stressaavani ennen kuin ymmärrän vetää viivoja outojen ja yllättävien vatsa-, hengitys- ja unioireiden ja kiireiden elämäntilanteen välille.

Suorituskeskeisyys ei sovi minulle. En oikein osaa enää suhtautua hetkiin, joina päivittäinen elämä ja arki tuntuvat edes tilapäisesti suorittamiselta. Kun menetän elämänmakuisuuden, menetän välittömästi myös hyvinvointini ja puolet motivaatiostani. Onneksi sentään toinen puolikas jää toisinaan jäljelle. Roikun epämääräisten päättäväisyydenrepaleiden varassa ja yritän pysytellä pystyssä. Välillä täytyy suorittaa saavuttaakseen. Se on ikävää, mutta se on fakta.

Fakta, jota en osaa arvioida. Eniten se kai kismittää minua, mutta ei auta itku markkinoilla.

Ei auta itku markkinoilla. Auttaisipa. Saisipa edes hetkin hengähtää viattomin vauvan henkäyksin; vailla elämän vastuuta ja vaatimuksia.




Asioilla, hyvillä ja pahoilla, on tapana kasaantua. Se ei liene fakta, mutta tuntuu turhankin toistuvalta kaavalta. Elämäni on stressikasa. Kasa kysymysmerkitettyjä lauseita, joihin minulla ei ole aikaa etsiä vastauksia. Luotan sokeasti siihen, että kaikki järjestyy, koska kaiken on pakko järjestyä. Samalla ymmärrän, että lopulta minun täytyy tarttua joka ikiseen kysymykseen muistivihkoni sivuilla ja alkaa selvittää asioita. Yksi kerrallaan. Se vain tuntuu turhan kaukaiselta ja ensin on suoritettava. Paljon. En taida edes sisäistää kaiken laaja-alaisuutta ja merkittävyyttä. En ennätä.

Pieninä ja häilyvinä hetkinä olen onnistunut löytämään sisältäni levollisemman asenteen. Ymmärryksen siitä, että vaikka joka päivä pitääkin herätä puurtamaan, ei ahdistuksen tarvitse antaa dominoida vapaa-aikaa. Toistaiseksi se on ollut ohimenevää. Ohimenevä oivallus: vapaa-aikaa ei kannata tuhlata huomisen pelkäämiseen. Askareet etenevät, kun niitä edistää, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada valmiiksi välittömästi. Se olisi toki helpottavaa, mutta harvoin mahdollista. Kaipa tämäkin voisi ajatella olevan loistava tilaisuus opetella uusia elämänhallintataitoja.





Oulun keskustaan, ihan muutaman korttelin päähän kotioveltani, rakennettiin uusi kauppakeskus. Rakennustyömaa tukki kuukausien ajan kaikki tavanomaiset ja helpot kävelyreittini. Ärsytti ja turhautti; mihin tuollaisia turhanpäiväisyyksiä edes tarvitaan? Pyörittelin silmiäni koko idealle, koska olenhan toki konsumerismin yläpuolella (höpöhöpö). Avajaispäivänä seikkailin uhkarohkeana Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan uutta muistikirjaa (se oli välttämättömyys). Joka nurkassa pesi liian monia ihmisiä ja kokemus oli kaikin puolin ahtaan ahdistava. Seuraavana päivänä ja kahden päivän kuluttua avajaisista huomasin avautuvani lähimmäisilleni ääni innostuksesta kihisten kaikista niistä hienoista ja tärkeistä kaupoista ja ravintoloista, jotka ovat nyt vain muutaman korttelin päässä minusta. Enpä olisi osannut aavistaa. Mutta kun mehubaari. Mehubaari. Siis liian kallista mehua. Tuoremehua. Jep.

Olen hämmentynyt ja vähän häpeissäni, mutta toisaalta en lainkaan. Eniten olen yllättynyt, että uusi kauppakeskus ylipäätään liikautti minua mihinkään suuntaan. (mehubaari!)




Muutamia toveja sitten ihana Eli kehotti ihmisiä jakamaan kuvia niistä kehonsa osista, joiden olomuodosta tulee ahdistuttua eniten. Niistä, joita ajatellessakin tekee mieli piiloutua. Vaikka syyttähän sitä ihminen aina kehostaan ahdistuu. Keho on temppeli; se on mielen, energian ja rakkauden koti. Kuvasin silloin vatsaani, sillä meidän yhteiselomme on harvoin ollut kovin sopusointuista. Mutta näitä ja muita vatsakuvia katsoessani minun ei lopulta tee mieli mennä pakoon tai sulkea silmiäni. Tekee mieli katsella ja hämmästellä ja se on hyvä. Kiitos vatsalleni. Kyllä minä varmaan vielä sen tai jonkin toisen epävarmuuskuvankin onnistun nappaamaan (ehkä jonain toisena viikkona ja toisena hetkenä), mutta nyt on oikein hyvä näin. Oli miten oli, Elin viesti on tärkeä. Se kantaa hashtagia #jamitäsitten, koska mitä sitten. Mitä sitten jos emme koe olevamme täydellisiä. Eihän täydellisyys edes tarkoita mitään todellista. Ja keho on vain keho. Keho on jotain, joka hengittää. Ja se on hyvä.

(Tahdoin kai vain selitellä, miksi jaan kuvia vatsastani. Niissä on myös kauniita värejä.)

Valmistun ehkä kuukauden kuluttua tekniikan kandidaatiksi.

torstai 31. maaliskuuta 2016

kevät on selviytymislaulu


Kevät tuntuu: tomuiselta, leppeältä ja vienolta. Voisin matkustaa enemmän. Viettää vuoteni linja-autoissa ja junissa. Liikkuen, ajatellen, kokien ja kirjoittaen julkisen liikenteen hälyisässä rauhassa.





Palattuani Ouluun (Kuortaneelta, Turusta, Lammilta) huomasin huonekasvini tekevän kuolemaa ja itkin vähän. Nypin kuivat lehdet pois ja siirsin kasvin toiselle ikkunalaudalle, jolle aurinko paistaa aamujen sijaan iltapäivisin. Tein itselleni iltapalaa ja keitin uniteetä. Tarkoin valittujen kasvien tappaminen huolimattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään tuntuu vähän turhankin merkittävältä.

Kaikkien edesmenneiden kasvieni kurjasta kohtalosta huolimatta päätin istuttaa tänä keväänä yrttejä. Tänään taittelin sanomalehdestä taimiruukkuja ja huomenna kylvän niihin siemeniä. Jospa sisältäni löytyisi uusi kärsivällisyys ja arvostus pieniä elämän alkuja kohtaan ja saisin ne kukoistamaan. Odotan multasäkin avaamista, huoneistoon leviävää kesän tuoksua ja sormieni upottamista kostean hiekkaiseen santaan.




Kenenkään ei tulisi vähätellä pitkän ja hyisen talven vaikutusta ihmisen mielialaan ja jaksamiseen. Pohjolan talvi on pitkä ja hyytävän raskas kerta toisensa jälkeen. Kaamos on kuluttava, painava ja lohduton. Jokainen kevään ääni on osa suurta selviytymislaulua. Jokainen lauhkea ja edellistä kirkkaampi päivä julistaa onnistumista ja armahdusta, sinnittelyn loppua. Onnea kaikille selviytyneille; onnea minulle ja onnea sinulle. Olemme todella (jälleen) selvinneet ja sen itsestäänselvyydeksi väittäminen olisi vähättelyä.

Matkalla Turkuun junan ikkunoista paistoi aurinko, mutta Turku odotti minua tasaisen harmaana. Aurajoki oli tavattoman kaunis, enkä löytänyt alituiselle Turkuvihalle ensimmäistäkään syytä. En edes teollisuusalueiden ja melankolisen tasaisten nurmikenttien laidalta, jossa vietin yöni. Aion palata Turkuun kesällä. Aurinkoisella Turulla on takuulla paljon annettavaa minulle (tai kenelle vaan). Kesäretkien suunnittelu maaliskuisina iltoina tuntuu sopivan kaukaiselta toiveikkuuden säilyttämiseksi. Mikä vain on mahdollista. Mukamas. Tänään sain kuulla, että uudet onnibusreitit kuljettavat Oululaisenkin edullisesti rannikkoa pitkin Turkuun.




Olen hakenut kesätöitä ja harjoittelupaikkoja. Olen etsinyt elämääni rytmiä ja löytänytkin sellaista. Asiat ja askareet etenevät ja minä yritän pysyä tahdissa, jota alati hienosäädän itselleni sopivaksi. Tasapainottelen, kuten tapana on. Aikuisuuden kynnyksen ylittäminen tuntuu päämäärättömältä räpiköimiseltä ja jatkuvalta haparoinnilta. Välillä saa pöydän kulmasta kiinni ja ehtii hetken aikaa uskoa kykenevänsä seisomaan ihan omilla jaloillaan, kunnes keksii olevansa väärän pöydän kulmalla. (Olen alkanut ymmärtää sanan vastuu uudella tavalla ja ottanut sen osaksi sanavarastoani.)

Aion alkaa taas joogaamaan aktiivisemmin. Vapaa-ajallani maalaan, piirrän, luen tai kirjoitan, mitä näitä nyt on. Hetkin olen täynnä inspiraatiota ja pian kaikki valuu jälleen kauemmas. Yritän ammentaa itsestäni tavattoman moneen eri lähteeseen (priorisointitaitoni kaipaisivat kai harjoitusta). Sain mummoltani vanhan askartelu- ja käsityökirjan ja löysin kymmenittäin uusia innostavia harrastemahdollisuuksia. Teen aktiivisesti vapaaehtoistyötä eläinoikeusjärjestöissä. Se tuntuu henkilökohtaisesti tärkeältä ja opettavaiselta.




Viimeiset kolme päivää ovat olleet poikkeuksellisen rauhallisia ja raukeita. Maailma ympärilläni on ollut oikealla tavalla hiljaa ja minä olen kuunnellut sitä hiljaisuutta ihmetellen. Olen katsonut avaraa luontoa iltamyöhään teekuppi kädessäni tai istunut junassa kuunnellen musiikkia ja katsellen kuinka kevätaurinko suutelee kaupunkeja, metsiä ja peltoja. Saman hiljaisuden keskellä olen lukenut kirjan ja toisen ja kirjoittanut vihkoni täyteen muistiinpanoja (ja ostanut kolme uutta kaappiini odottamaan). Olen ajatellut hukkumatta ja hätääntymättä.

Elämä on todella alituista elämisen opettelua. Elämä on itsensä opettelemista. Kaikki on uutta kerta toisensa jälkeen, sellainen kai on subjektiivisten kokemusten luonne. Jokainen uusi asia, piirre, tapahtuma tai elämänvaihe on opeteltava kohtaamaan omista lähtökohdistaan ja omia polkujaan kulkien. Kaikki on aina uutta (vaikka isossa mittakaavassa toistammekin vain samaa loputonta kaavaa). Oppimisprosessia ei voi vältellä tai pysäyttää, harvoin varmaan saattaa loppuunkaan.



Niin. En tiedä mihin elämä minua kuljettaa. Muutaman kuukauden kuluttua taidan valmistua tekniikan kandidaatiksi ja ennen tämän vuoden loppua saatan löytää itseni Tampereelta jonkin asunnon nurkasta, jota kutsun kodiksi. Tai sitten en. Olen täynnä innostunutta odotusta, muutoksenpelkoa ja kysymysmerkkejä.

tiistai 16. helmikuuta 2016

tuoremehusta


Pienenä ja vähän suurempanakin tyttönä tapasin nälkäisenä saada herkästi kiukku- ja itkukohtauksia. Tunteet veivät minua mukanaan kuin venettä aavalla myrskymerellä ja kun tuulet alkoivat puhaltaa, ei pysähtymisestä usein ollut toivoakaan. (Isäni käytti pitkään puheensa lomassa termiä "provosoida itsensä raivoon" kuvaillessaan hetkittäistä käyttäytymistäni. Minulla kesti vuosia havaita ja myöntää, että tämä oli ihan oikeasti yleinen käyttäytymismallini.)

Kun olin kiukun vallassa, äidilläni oli tapana kaataa minulle lasillinen tuoremehua. Omena- tai appelsiinimehua, sillä niitä meidän taloudessamme tyypillisimmin kulutettiin. Äiti asetti mehulasin pöydälle ja kehotti minua juomaan. Tyypillisesti tämä kaunis ele vain pahensi tilannetta; kehtasikin väittää, että minun henkilökohtaiset, subjektiiviset ja vahvoina vellovat tunteeni olisivat nälän tai verensokeritasojen aiheuttamia!




Nykyään muistelen äitini täyttämiä mehulaseja lähinnä kaivaten ja lämmöllä. Mehulasillisista on tullut merkittävä henkilökohtainen symboli.

Viime perjantaina heräsin Hyvinkäällä ahdistavaan atooppiseen kutinaan. Heräsin kuivuneisiin huuliin, kutisevaan kehoon ja käsivarsiin täynnä pieniä hilseileviä länttejä. Rohtuneita huuliani kirvelsi ja kasvojen iho tuntui kuivalta, mutta rasvaiselta. Rasvasin itseäni toistuvasti, mutta tuloksetta. Lähdimme poikaystäväni kanssa kauppareissulle läheiseen K-kauppaan. Matkalla kauppaan kävin läpi tunteiden skaalan kiukusta epämukavuuden kautta ahdistukseen.

Sellainenkin olen: kun liian monta asiaa tuntuu olevan vinossa, rutussa tai kutisevan, muuttuvat fyysiset asiat suureksi psyykkiseksi taakaksi, tunteiden kuohuksi tai mielen mataluudeksi. (Ihan samasta ilmiöstähän on kyse nälkäisenä kiukutellessakin.) Kauppareissun suurin saavutukseni oli mutista suureen huppuuni hautautuneena, että nyt tarvitaan mehua, voisiko saada sitä. Ostimme herkkusieniä, sipulia, omenoita, kiivejä, oliiveja, suklaata ja viisi hedelmää -mehua.


Saatoin saada mutistua myös muutaman sanan isäni ja tuoremehun suhteesta.

Isäni ei syö lainkaan sokerisia herkkuja, jos satunnaista hedelmäkarkkia tai kohteliaisuudesta mutustettua pullaa ei lasketa. Taannoin päädyin kuitenkin tajuamaan, kuinka isäni todellisuudessa kuluttaa päivittäin mehua ja toisinaan kaakaota. Itsekin olin tunnustatuneena sokeriaddiktina ottanut päivittäisen sokeriannokseni mehujen muodossa jo muutaman viikon ajan. Toki tuoremehu tuntui ainakin intuitiivisesti karkin tai pullan voittavan, mutta sokeri kuin sokeri. Olihan se hassua, mutta tuntui hyvältä, että isilläkin oli joskus oikeus olla hassuja. Tämän takia lapsuudenkotini jääkaapista aina löytyykin tuoremehua.

Mehu toi mieleen muitakin muistoja.

Viime kesänä lapsuudenystäväni yöpyi asunnossani, kun itse olin matkoilla. Kun palasin Ouluun, hän oli jo lähtenyt. Löysin tyynyni alta runoja ja jääkaapista purkillisen tuoremehua, johon oli kiinnitetty kiitosviesti post-it lapulla. Se oli sellaista kallista tuoremehua, joita säilytetään kaupassa kylmähyllyssä.Vuosi sitten sain uuden ystävän, joka saapui tiistai- tai keskiviikkoaamuisin kotiovelleni tuoden minulle tuoremehua. Ei hän mahtanut edes tietää, miten paljon tuoremehu kuiskutti minulle rivien välistä. Ala-asteikäisenä minua alkoi kerran heikottaa oppitunnilla ja opettaja haki minulle pillimehun koulun keittiöltä.


Takaisin poikaystäväni kerrostaloyksiöön saavuttuamme asetuin rauhoittelemaan itseäni sohvan nurkkaan sosiaalisen median ääreen. Poikaystäväni purki ostoksemme pieneen keittokomeroonsa ja muutaman minuutin kuluttua kysyi, haluaisinko lasillisen mehua. Sopersin myöntyvän vastauksen ja olisin voinut vuodattaa muutaman onnen kyynelen. Juuri sellaista on arkipäivän huolenpito. Hetkeä myöhemmin sain lasiini myös ananaspurkin liemenä olleen ananasmehun. Mehua mehun perään.

Sellaista on lähimmäisenrakkaus kaikkein yksinkertaisemmillaan: sen tietämistä, milloin toinen tarvitsee lasillisen mehua. Siksi se tuntuu niin lämpöiseltä. Lasilliseen tuoremehua on tiivistynyt tuhat halausta ja sylillinen hellyyttä, huolenpitoa ja välittämistä. Itsensä rakastaminen lienee puolestaan sitä, että osaa myös itse tarjota itselleen lasin mehua, kun sitä eniten tarvitsee. Ei huolenpitoa voi, kannata tai ole syytä aina ulkoistaa lähimmäisilleen.

Onneksi maailmassani on mehua ja ihmisiä, jotka tarjoavat sitä minulle, kun eniten sitä tarvitsen.