maanantai 7. toukokuuta 2018

Itken aina, aina Oulu





Kerran oli aika, kun kuljin paljon junissa. Nyt kuljen bussilla ja Kaukasten ja Hyvinkään väliset metsät käyvät minulle tutuiksi. Ne ovat kumpuja, kallioita ja käkkäriä jäkäläaavoja. Nurmijärven laitamat, Noppo, Lohenoja Nukarissa ja Jokela monestakin syystä. Yhtä kaikki, istun bussissa ja tuijotan maisemia muistaakseni, että kaipaan metsiin ja kaipaan itseäni.

Pidän lamellitaloista, ruutukaavasta ja jäkälää rakastan – jaksan aina mainita. Jokelassa on vanha tiilitehdas, vanutehdas ja vankila, jossa valmistettiin aikoinaan tulitikkuja. Kun tulen töistä, luen pääsykokeisiin. En ole varma mistään. En kestä mitään: kovia ääniä, yllättäviä muuttujia, kun joku kävelee edellä ja kääntyy ennakoimattomaan suuntaan. Yöllä nään unta kaupungeista tai aivoista.

Ostamme halvan makrolinssin, jonka lävitse maailma näyttää jälleen kaiken arvoiselta. Toistuvat tahdit ja nestedynamiikka – aina. Ollapa Oulussa, nuori ja levoton. Kaukokaipuu menneeseen; kevät ja nostalgia.

Minä matkustin takaisin Ouluun.




”6.4.2018 Oulu

Koko Oulu on pysähtynyt. Ja sydämeni ja vettä tulvivat kadut. Vettyneet aloilleen mädäntyneet ruusupuskat ja niiden marjat. Oikeastaan oli onni, ettei aurinkokaan paistanut – se oli sopivaa. Oulu ja ahdinko ja kevään merkit vain henkäyksissä. 

Kuljen märillä kaduilla muiden muistojen seassa. Se on sopivaa: minä mahdun tänne kyllä. Joskus nämä samat kadunvarret kaatuivat päälleni. Rakennukset, katulamput ja rotvallit kuin valtavat muurit. Olin vieras omassa kaupungissani peläten kadunkulmausten takaa paljastuvaa. Nyt olen rakastunut. Kadut antavat myöten, tervehtivät ja hymyilevät; en ole enää kiinni. Olen kaukana poissa ja osaton. Irrallaan ja kipeästi rakastunut – vihdoin. Poissa ja osattomana, itken aina. Itken kaikelle. Itken elämäni merikaupungeissa. 

Luotan omiin muistiinpanoihini, mutten paljon muuhun. Paikallisliikenteen busseissa sydän syrjällään. Oulu on yksi iso lätäkkö, sukat märät sieluun asti.

Oulu ei lähde ikinä.” 






Millainen karminen läksy on olla allerginen kissoille?






Havahdun omaan yksinäisyyteeni – kuinka tavoittamattomissa koen olevani. Samoina päivinä löydän heijastukseni kaikkialta. Maailma on täynnä tarttumapintaa ja omakuvia. Luen elämäntarinani sammalikoista, iiriksistä, satunnaisista ohikulkijoista ja kaikkien muiden teksteistä. Mietin kuinka kipeästi aina kaipaan samaistumista. Mieltä riipii olla kaukana. Toivon, ettei aina tarvitsisi laskea. Olla oma itsensä ei ole tehtävänanto.

On sattuman lahja käyttää sanoja, joita joku ymmärtää. Minä en ymmärrä juuri mitään. Oivallan itse kaiken ja mietin, miksei kukaan puhu kanssani samaa kieltä. Olen yksin jumissa itseni sisällä. Yritän jäsentää raajojani ja ymmärtää olemista, mutta en hahmota kehoni rajoja. En vain ole sillä lailla kehollinen ihminen. Kotona tanssin useimmiten.

Itken aina. Pää pystyssä ja sydän auki. Oulu – aina.

Mitä pidempään ja kauempana olen taiteesta, sitä enemmän olen tyhjää täynnä. Isä sanoo: ”Kaksi viikkoa seisoo vaikka päällään.”



sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Enemmän luotan uniin


Niittasin pöytäliinan kiinni pöytään. Tai oikeastaan pöytälevyyn, jota pidämme olohuoneessa kahden muovilaatikon päällä. Tai oikeastaan kyseessä on vanha kaapinovi, jonka dyykkasin aikoinaan edellistä edeltävän asuntoni roskakatoksesta. Kääntöpuolelle olemme liimanneet taannoin tekemämme palapelin. Elämä pähkinänkuoressa – elämä pelottaa. 

Haluaisin aina ennakoida kaiken ja nyt kuitenkin ymmärrän etten voi, ei tarvitse ja elämä kantaa. Luotan uniin enemmän kuin itseeni. Öisin kasvan niin toisin kuin koskaan päivänvalossa. Painajaiset kertovat minulle elämästä ja kerran heräsin keskellä yötä tarkistamaan onko passini voimassa. Olin lähdössä viikon päästä Riikaan, passi vanheni kuukauden kuluttua. Painajaisissa kukaan ei kuuntele, päälleni puhutaan ja lopulta olen mitätöity. Ja minä itken ja kiljun ja muut ovat niin ivallisen rauhallisia, pyörittelevät silmiään kuka ties. Holtiton Vilma, kasaa itsesi. Ja aamulla olen voipunut, mutta ainakin tiedän mihin minua on sattunut. Luovuttaisin koko elämäni unilleni.


Pelkään aina kadottavani itseni muutokseen tai että valun pakoon sormieni välistä. Katselen vanhoja valokuvia ja nostalgia viiltää, ei helli, musertaa. Kaipaan aina kaikkea: tunteita, aikoja, paikkoja, ilmaa, alaa,  hetkiä, tuoksuja, ihmisiä, tunteita, tunteja – tunteina, näinä piinallisina valuvina tunteina. Minun tunteeni: menetyksenpelko, kaiho, hiljaisuus. Kaipaan aina kaikkea, pelkään että jotain on menetetty.

Ilmoittaudun avoimeen yliopistoon ja äidinkielen yo-kirjoituksiin. Kaipaan kaikkea mennyttä ja tulevaa. Minua kivistää ja tulevaisuus pelottaa. Mikä lamaannuttava vastuullisuuden kurimus. Mutta opiskelen, päivä kerrallaan palaan uurastamaan. Pelkäsin sen olevan menetetty taito, mutta yhä uudelleen palautan tarkkaavaisuuteni olennaiseen, siemaan kahvia, muistutan hellästi: ”Tämä on tärkeää, tämä on paras tietämäsi tie.” Luen lisää ja sysään muun syrjään. Varhainen vuorovaikutus, tilastotiede, lähdeviittaukset, länsimaisen kirjallisuuden historia, runoanalyysi. Minä yritän minkä sielustani kykenen.









Olen poissa, siellä täällä, niillä näillä teillä. En minä tiedä mitään. Luotan uniini. Unelmoin Jyväskylästä, pakettiautosta, pysähdyspaikoista pientareilla.  




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Värejäkin enemmän pidän sävyistä



Välivuodenaikoina ikävöin kaikkea. Kaihoan Oulun pimeneville kaduille, kylmään merituuleen, katulamppujen oranssiin valokeilaan, jopa varjoihini. Kaipaan syksyn hartaan synkkää hiljaisuutta, pirteitä aamuja ja yksinäisen pakotettua tyhjyyteen rauhoittumista. Merikoskenkatua, vaatekomeroa, jossa kirjoitin runoja skissipaperille, ikkunasyvennyksiä, elämää ilman mikroaaltouunia ja rantapolkujen hölkkäämistä kuuran keskellä. Etelässä pimeys painaa, mutta Oulussa se oli omaa luokkaansa. Taianomaista, loputonta ja musertavaa.




Vetinen maa ja värikkäät pensaat. Tuntuu nostalgialta; jälleen pimeät kylmenevät illat. Syksy on aina taas uskomattomampi kuin ennen tai muistinkaan.

Nykyään on niin paljon kaikkea ja hyvääkin vielä: koti tuntuu enemmän kodilta kuin kai koskaan ennen. Enemmän kuin Valtatiellä, Merikoskenkadulla, Hallituskadulla tai Kirkkokadulla, mutta olen kai vähän tukossa. Kaipaan tyhjyydelle alistumista, pinaavan painavaa ei mitään ja sitten: keveyttä. Pitkiä hiljaisia kävelyjä, tiedäthän: Oulua, Kokkolaa, Meriä, kirjallisuutta. Aion vielä hellittää ja olla riippumaton. Vielä: teen lopun tälle riittämättömyydelle, irti masentavan hedonian kierteestä, takaisin luontoon, joskus rauhoitun hiljaisuudesta, olen hiljaa.

Älkää ymmärtäkö väärin: Olen kotona ja minulla on unelmia. Kaipaan kai vain kaivatakseni.


                 Nyt:








                Hyvä luoja näitä värejä.
                     Maa on murrettu, pientareilla tunkua, minä taivastelen.



Taide on prosessi ja jossain määrin arkailen keskeneräisyyden esillepanoa. Taiteeni on taiteen opettelemista, kokeilua, haparointia. Ihan kuin elämä olemassaolon opettelua. Tutustun asioihin inspiroituakseni. Mikä vain voi toimia kimmokkeena ja siksi kaikki kelpaa, mutta mikään ei riitä. Hellitä.

Tunnelmia tunnustetaan kai liian vähän, minä en ainakaan pitkään tiennyt mitään. Entä jos autenttisuuden sijaan katsoisikin tunnelmia kokeiluina ja tutkimusmatkoina. Keinotekoinenkin tunnelma voi luoda aitoja tunteita. Jos heittäytyisi, leikkisi mukana ja näyttelisi koreografiaa, tuntisiko enemmän? Minähän elän tunteista ja: kyllä. Tunnelmien keräily on taiteessa elämistä.

Tunnelmissa, väreissä ja taiteessa: rakastan yhdistelmiä, kerroksia ja välitiloja. Värejäkin enemmän pidän sävyistä.

Haluan lähinnä nähdä mitä jos, tuntea ja oppia tuntemaan.