maanantai 19. joulukuuta 2016

Rakkaudesta, taas


Joku (kuka lie) viisas ihminen kirjoitti joskus rakkauden olevan tuttujen piirteiden löytämistä asioista. Ystäväni kertoi tämän minulle kolmesti ja lopulta lause asettautui kytemään ajatusteni perukoille, käpertyi odottamaan aikaansa. Ja eräänä keskiviikkoiltana lopulta ymmärsin. Ja nyt haluan jakaa jotain olennaista tunne-elämäni syövereistä.





Olin useamman vuoden ajan masentunut. Enää en ole. Masennuksen kanssa tutustuneet tietänevät, että usein masennuksessa ei niinkään ole kyse  jatkuvasta surullisuudesta vaan enemmänkin sumuisesta ja epätoivoisesta tunteettomuuden tilasta. Turtumuksesta: elämä on paksua utua ja sakeaa puuroa. 

Kun sitten aikanaan uurastin itseni ulos masennuksen syövereistä, aukeni minulle uljas uusi maailma. Täytyin päivä päivältä enemmän tunteista, aivan kuin tajuakseni, etten voi koskaan täyteen tullakaan. Tunteita on loputtomasti, ehtymättömästi. Siitä lähtien olen lähinnä tutkinut ja kummastellut tunne-elämäni valtavia syövereitä: sen suunnatonta syvyyttä, vaihtelevuutta ja antoisuutta. Kaikki on todellakin todella paljon.





          Ja rakkaus. Voi maailman rakkaus
                                                  ja rakkaus maailmaan, maailmasta ja maailmalle. 

Jos asioiden yksiselitteinen määritteleminen on ylipäätään mahdotonta ja siitä syystä suhteellisen vastenmielistä, lienee rakkauden määritteleminen kaiken lisäksi vaikeimmasta päästä. Tämä teksti perustuu minun kokemukseeni rakkaudesta. Senkin uhalla, että saatan kuulostaa höpötyksiin hurahtaneelta haihattelijalta. (Sitä saatan toki ollakin, mutta rakkauskäsitykseni on lopulta perin arkipäiväinen. Täynnä tunnetta, mutta tavanomaisuudella kyllästettynä.)

Minulle rakkaus on läikähdyksiä sydämessä, rakkaus on pakahtumista. Siltä se tuntuu. Ja se mikä rakkauden maljaa läikyttää on todellakin usein jotain tuttua. Se on jotain totuttua, sillä rakkaus on niissä hetkissä kun joku tai jokin toimii itselleen ominaisella tavalla. Silloin minä pakahdun, keskellä arkipäivää ja lauantai-iltaisin; minä luovun kaikesta ja hellitän, mutta en tiedä miten päin olla, sillä kaikki on liikaa, ylitse ja kokonaan.



        
          Rakkaus on ominaispiirteissä.

Rakkaus on siinä hetkessä kun ystävä oppii napsuttamaan sormiaan vahingossa yritettyään lähinnä pohtia, kuinka sormilla voisi lyödä kipinän ja sytyttää tulen. Hän toimii itselleen ominaisella tavalla. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun toinen ystävä lähettää postissa pienen virkatun pussin, jonka sisälle on pienipiirteisen tarkasti yksittäispaketoitu teepusseja ja pieni viesti. Koska juuri sellainen hän on.

Tai kun kolmas ystävä suosittelee kirjaa ja neljäs kertoo puujalkavitsin. Aina ja joka tilanteessa. Koska juuri sellaisia he ovat.

Rakkaus on siinä kun ruoka on valmista ja lämmintä, mutta kumppani päättää alkaa siirtäämään mikroaaltouunia. Juuri sillä hetkellä. Koska juuri sellainen hän on.

Rakkaus on siinä kun isä istuu autossa odottamassa, mutta äiti on hukannut kaulahuivinsa ja sisko ei ole vielä valinnut vaatteitaan. Koska juuri sellainen on perheeni.

Touko- tai huhtikuisissa juhlissa uusi tuttavuus huusi yllättäen: "Kissani Jugoslavia on ihana kirja!"
          Kesken toisen keskustelun ja täysin vailla kontekstia tai varoituksen sanaa. Rakkaus sisälläni läikkyi yli rajojensa. Sillä kuka niin tekisi vailla vakaita vaikuttimia? Hän oli juuri sellainen ihminen, takuulla. Viikko sitten ostin Raahen kirjakaupasta Kissani Jugoslavian. Olen nyt lukenut siitä puolet.






On rakkaus muuallakin. Rakkaus on välivuodenajoissa ja rakkaus on harhailevilla kävelylenkeillä. Rakkaus on raukeassa vastaanottavaisuudesssa ja uteliaisuudessa. Rakkaus on tunteita ja tuoksuja: taivas, värit, valot ja toisiaan toistavat keltaiset kivikerrostalot. Jokainen kanin syömä muuttolaatikon kulma. Ja appelsiinimehu, tietenkin.

Rakkaus on keskittyneiden ihmisten kasvoilla. Niiden, jotka ovat unohtaneet ulkomaailman olemassaolon ja toimivat itsekseen, itsenään, itselleen. Rakkaus virtaa pianon koskettimilta soittajan kasvoille ja kuuntelijan korviin. Rakkaus on ilmeissä ilmeiden välillä, levollisissa kasvonpiirteissä ja autuaassa hallitsemattomuudessa.





Rakkaus on jokaisessa, kaikessa ja löydettävissä.                   


lauantai 22. lokakuuta 2016

Elämä tukkii intuition


Olen loputon epäilijä (epäröijä). Tiedän tuskin mitään. Olen keskeneräinen ja alituisessa muutoksessa. Olen erehtyväinen, olen ihminen. Ymmärrykseni ja kokemukseni maailmasta pohjaavat lopulta uskoon. Ei minulla ole antaa rationaalisia perusteita jokaiselle lausumalleni. Jokaisen on joskus otettava uskon loikka (valitsemaansa suuntaan). 




Perustavasta tietämättömyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) omat eettiset ja elämänfilosofiset pohdintani tuntuvat alati palautuvan kiertämään samaa kehää. Kehää, joka kiertelee ja kaartelee intuition käsitteen ympärillä. Intuitio. Jos voimme sanoa jotain moraalista, arvoista, hyvästä ja pahasta, voimme kai esittää lähinnä valistuneita arvauksia. Ja mistä nämä arvaukset kumpuavatkaan, pääsemme niihin käsiksi lähinnä intuitiomme avulla. Me tiedämme mikä on oikein. Me tunnemme, mikä ei ole. Niin uskon.

Tämä on toki äärettömän ongelmallinen käsitys. Ongelmallinen, koska ihminen on todella lahjakas huijaamaan itseään. Äärettömän, koska keskivertokansalainen elää jokapäiväistä elämäänsä autuaaseen itsepetokseen huomaamattaan hukkuneena.





Ei itsepetos useinkaan ole tietoista pahantahtoisuutta tai silmien sulkemista. Se voi olla valtava sikermä elämän aikana kasaantunutta määrittelemätöntä tunnetaakkaa ja -kuonaa tai automaattisten puolustusreaktioiden huomaamatonta laukeamista. Mutta huolimatta näennäisestä tarkoituksenmukaisuudestaan, itsepetos ja patoutuneet tunteet estävät ihmistä olemasta rehellinen itselleen.

Intuition kannalta rehellisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kivulias, raskas, riipaiseva, mutta autuas rehellisyys. Rehellisyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys rehellisyyttä. Se on haavoittuvuutta ja elämän koko tunneskaala suodattamattomana. Puolustusreaktioille on aikansa ja paikkansa, ne suojelevat ihmistä syystäkin. Rehellisyys ei edellytä näiden reaktioiden kieltämistä tai niistä irtisanoutumista, vaan ainoastaan niiden olemassaolon tunnustamista ja hyväksymistä. Ihminen ei ole yhtä kuin automaattiset reaktionsa ja maailma ei ole pelkojen luoma irvikuva.






Itsepetos verhoutuu petollisen usein intuitioksi. Se on valheellista ja vääristeltyä varmuuden tunnetta ja jos luottaa intuitioon samalla tapaa kuin minä, on pelottavan helppoa erehtyä uskomaan omien ensireaktioidensa kertovan jotain todellisuudesta. Kun hätääntynyt mieli huutaa halvaantuneena puolustautuakseen, tekee mieli luottaa jokaiseen hengenvetoonsa. Ei kannattaisi.

Mutta puolustusreaktiot lähinnä sotkevat intuition puhtaan virran. Ne ovat elämän taakkaa, subjektiivisten kokemusten piinaava ja painava verkosto. Ne kuroutuvat intuition ympärille sumentaen näkökentän, eikä mihinkään voi enää luottaa. Sakea, petollinen sumuverho.





Milloin sitten oikeastaan voin luottaa omaan intuitiooni, miltä rehellisyys tuntuu? Lopullisesta rehellisyydestä voin ehkä vain unelmoida, mutta ihannetta voi kai kokea lähestyvänsä aina tunnistaessaan ja tunnustaessaan myös omia huonoja puoliaan. Tunteidensa ja toimintamalliensa hyväksymisen takaa voi löytää hetken autuuden ja armeliaisuuden.

Siltä rehellisyys tuntuu: se on kaikuvan hiljaista voimattomuutta kun voimankäyttöä ei enää tarvita. Kun todellisuutta, omaa ja muiden inhimillisyyttä, ei tarvitse jatkuvasti pyrkiä torjumaan ja tuomitsemaan. Kun voi levähtää hetken. Rehellisyys on kuin itkun jälkeinen olotila. Kaikki on annettu, kohdattu ja hyväksytty ja jäljellä on vain tyhjä ja väsynyt raukeus.

Todellinen rehellisyys on helppoa tunnistaa ja tunnustaa, mutta vasta päästessään sen kanssa kasvokkain. Sitä ennen on riisuttava jokainen petollinen suojamuuri. On seistävä oman riipaisevan inhimillisyytensä edessä rohkeana, hauraana ja alastomana. Ja sitten voi hetken kuvitella tietävänsä jostain jotain. Ehkä. Tai ainakin olla armeliaampi itseään, läheisiään ja maailmaa kohtaan.




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Empatia on rakkautta





Eilen luin Elisa Aaltolan tekstin empatiaväsymyksestä. Ensivaikutelman perusteella kuvittelin termin kuvaavan itseänikin hetkin koskettavaa ilmiötä (jota se tekstiä lukiessani paljastui lähinnä sivuavan). Sitä, kuinka hyvien asioiden puolesta työtä tekevä ihminen kerta toisensa jälkeen uupuu puurtamisensa keskellä ja joutuu vetäytymään. Oltuani nyt vuoden ajan aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa sama kaava on alkanut toistua. Aktiivijäsenet painavat välillä töitä yötä päivää ja lopulta katoavat toiminnasta kuukausiksi. Tässä ei ole mitään väärää, ilmiö vain herättää kysymyksiä (joista en kuitenkaan aio tässä kirjoittaa).

Muiden ajatuksia arvailematta, omalla kohdallani uupumus liittyy kyseenalaistamiseen. En tiedä kumpaan suuntaan kausaliteetti toimii: aiheuttaako kyseenalaistaminen uupumuksen vai uupumus kyseenalaistamisen, mutta käsi kädessä ne kuitenkin kulkevat. Onko millään ponnisteluillani lopulta merkitystä? Yritänkö ainoastaan keksiä elämääni täytettä ja saammeko todella mitään aikaiseksi? Turhautuminen leikkii kanssani piirileikkiä ja en osaisi veikata voittajan puolesta. 

Elisa Aaltolan teksti on hyvä ja tärkeä, vaikka ainoastaan sivuaa niitä asioita, joista minä puolestani haluan kirjoittaa. Mutta kyseinen teksti toimi katalyyttina tälle kirjoitukselle ja ansaitsee mainintansa (ja ansaitsisi muutenkin, Elisalla on arvokasta ja painavaa sanottavaa). Elisa Aaltola sai minut jälleen kirjoittamaan jotain julkaisukuntoista.


                Mitä minä haluan sanoa?

Haluan sanoa muutaman sanan muutoksesta, vaikuttamisesta, 

rehellisyydestä ja empatiasta. 


Uskon, että kaikki muutos tässä maailmassa on ihmisikään suhteutettuna todella hidasta, mutta rattaat liikkuvat silti alati. Jokainen ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia normeja omassa arkipäivässään, muttaa maailmaa kohti sitä pistettä, jossa valtaväestö on muutaman sukupolven päästä. Mutta emme me ole sitä näkemässä. Me elämme kahden sukupolven takaisen muutosaallon lopputuloksien keskellä ja raivaamme tietä tulevalle. Ihmiskunta on aina välitilassa kuten on yksittäinen ihminenkin. Jatkuvan muutoksen keskellä. Voimme tehdä osamme, mutta valtavaa äkillistä täyskäännöstä lienee turha toivoa.

Missä määrin meidän on (itsemme takia) kannattavaa ainoastaan mykkänä hyväksyä maailman nykytilanne? Missä määrin on syytä vain hyväksyä se, että valtaväestö on tietoisesti tai (useimmiten) tiedostamattaan tukkinut korvansa ja tunkenut päänsä pensaaseen? Onko todella tarpeen yrittää repiä ihmisiä pois pensaikoistaan kuulemaan elämän realiteeteista, jos heidän jälkeläisensä ehkä aikanaan tekisivät saman vapaaehtoisesti? En tiedä. Ei minulla vastauksia taida olla tarjota, ainoastaan kysymyksiä.






On toisaalta lohdullista ajatella, että ainakin hetkittäin on hyvä lopettaa alituinen taistelu maailman nykytilaa kohtaan ja toimia ainoastaan passiivisena suunnannäyttäjänä. Ihmiskunnan suunta muuttuu jatkuvasti, se on ilmiselvää ja näkyy arjenkin keskellä. Elämässä tulee vastaan yhä enemmän ihmisiä, joiden elämässä toistuvat samat arvot, teot ja toimintamallit. Samaan aikaan toisaalla kuljetaan kohti toista ääripäätä. Maailma polarisoituu, mutta sekin lienee vain osa muutosprosessia kohti murroskohtia. Muutos tapahtuu kuin ennaltamäärätysti: se on vääjäämätöntä ja toistaa tuntematonta kaavaa. En ole ennustaja, mutta optimistinen hölmö minä olen.

Kai kaikenlaisia toiminnan muotoja tarvitaan. Erilaiset ihmiset tarttuvat kiinni erilaisiin vaikuttimiin. Toiset kaipaavat kovaa ja toiset pehmeää rakkautta. Toisiin tehoavat shokkimateriaali ja kiivaat väittelyt, toiset haluavat keskustella ja ajatella rauhallisen yhteisymmärryksen tilassa. Vaikuttaa voi lukemattomilla tavoilla ja kenties (lähes) kaikille muodoille on sijansa.

Passiivinen suunnannäyttäjä, se tuntuu lempeältä ja sopivalta. Se tuntuu henkilökohtaisesti helpottavalta elämäntavalta, ainakin seuraavan hetken ajan.







Kun elää oman arkensa keskellä alati toteuttaen omia arvojaan, voi joku onnekas sivustakatsoja huomata, ettei sellaisessakaan elämässä ole kerrassaan mitään ihmeellistä. Jokaisen vastaantulijan elämä koostuu kaikista muuttujistaan riippumatta pitkälti samoista peruspailikoista. Syön, juon, nukun ja teen töitä (työn käsitteen laajentuessa koskettamaan myös muuta kuin varsinaista palkkatyötä). Niin sinäkin ja niin myös naapurisi.

Voin paremmin kuin ennen. Voin paremmin, koska vaikka joudun arkipäiväisten tilanteiden keskellä ruotimaan käyttäytymis- ja ajatusmallejani, perkaamaan mielihalujani ja ylittämään itseni aina uudelleen, voin ainakin elää vilpittömämmin sopusoinnussa itseni kanssa. Voin katsoa itseäni silmiin ja kokea olevani niin rehellinen kuin vain hetkessä kykenen. Ja se jos mikä on arvokasta. Ihmisen rehellisyyttä ei ehkä voi arvioida juuri kukaan muu kuin ihminen itse ja juuri siitä syystä rehellisyyden käsite on aavistuksen ongelmallinen. Kaikkien tiedostamattomien ristiriitaisuuksiensa ja solmujensa keskeltä on tavattoman helppoa huutaa rehellisyyttään. Pää edelleen syvällä pensaan uumenissa. Tärkeintä kai on muistaa, että todistettavaa ei ole kenellekään muulle kuin itselleen. Ja oman vilppinsä takaa voi uskaltaessaan löytää jotain uskomattoman seesteistä ja hyvää.





Mutta mitä on empatia? Empatia on rakkautta. Jos empaatiansa virtaa joutuu tukkimaan, piilottelemaan ja patoamaan, sulkee samalla ikkunansa myös rakkaudelta voiden enää katsella sitä etäältä. Entä mitä on rakkaus? En osaa sanoa, mutta uskallan väittää, että rakkaus synnyttää lisää rakkautta ja empatia edelleen lisää empatiaa. Ja sen vuoksi ikkunoita ja ovia todella kannattaa uskaltaa raottaa.

Olkaa rehellisiä itsellenne. Olkaa vilpittömiä ja olkaa heikkoja ja vahvoja, pelokkaita ja rohkeita.