tiistai 11. helmikuuta 2020

Oulu, matematiikka



Matematiikka ja taide ovat todellisuudessa identtisiä kaksosia, sanoisin. On jotain suunnattoman kaunista, kun vastakohdat osoittautuvat samaksi. Mutta sitä ne ovat, väitän: itseisarvoja ja omaa luokkaansa.

Täällä missä taide on kaikki, on matematiikka kaikkialla.







Kaipaan Ouluun joka päivä eilistä enemmän. Katselen lähijunan ikkunasta ohi kiihdyttäviä kaukojunia ja nielen kyyneleitä. Olen kai herkistänyt itseni tarkoituksellisesti. Itken itseäni suuremmasta: arvostuksesta, kauneudesta, surusta, taiteesta. Lapissa jokaista alavaa maisemaa. Tämä kyynelten loputon virta on voimani. Se on joki, jota purjehdin. Se on meri, ja minä merillä.

Tahtoisin sanoa, että Ouluun kaipaa lähinnä sieluni; niin maastonmuodot, meri ja ilmasto puhuttelevat sisintäni. Tahtoisin sanoa: olen rikki revitty, palasina, ja korjauskelvoton. Valitettavasti mikään ei ole niin yksinkertaista, ei niin runollista. Oulu on on minulle täynnä tyhjää, se on yksinäistä tilaa ajatuksieni ympärillä ja surua, joka saa kävelemään kymmeniä päämäärättömiä kilometrejä. Ja noilla kävelyillä minä ajattelen, kirjoitan, ja tunnen kevään syvemmin kuin koskaan muulloin. Yksinäisyys on rauha, jossa hengitän.

Pitkät tunnin junissa, ohi juoksevat metsät. Kaipaan mättäitä, joita katsoin vuosia samojen lasien takaa, kuvitellen jalkojeni alle viileän painon. Hitaasti ja nopeasti valuvat tunnit, pysähtynyt aika. Päätän, että asun vielä joskus Oulussa, se on vähintä, mihin voin henkeni ripustaa.






Aherran, olen kiinnostunut musiikin teoriasta, opettelen soittamaan kitaraa. Se on vaikeaa ja päämäärätöntä, eivätkä motoriset taitoni aluksi riitä. Ajan intohimoa takaa: kesällä kirjoitin kolmattakymmenettä runoa, eikä se kokoelma ole ihan onneton. Yritän antaa myös proosalle mahdollisuuden. En tiedä mistä ottaisin kiinni: maalaan muotokuvia ja piirrän. Joinain iltoina opiskelen ja maalaan yhtäaikaisesti, sivellin hampaiden välissä matematiikka sydämessäni. Musiikin teoria on matematiikkaa, musiikki fysiikkaa, eikä taidetta voi näistä erottaa. Se on uskomatonta. Taide on kaikki.







Vuosi sitten keväällä opettelin sitomaan vihkoja ja se vasta olikin symbolista. Minä en saanut henkeä juuri kuukausiin. Remontoimme auton ja ajoimme Oulun kautta Lappiin. Ja kun Lappiin menee, ei voi olla menemättä uudelleen. Palaan matkaan vielä.







Odotan levottomana, takerrun säikeisiin näissä tunteissa, sekä kaikessa tekemisessäni. Odotan tulevaisuudelta paljon, mutta vapisen sen edessä, sillä en tiedä mihin minusta on, enkä minne päädyn. Yritän hyväksyä nämä vuodesta toiseen piinaavat ongelmani, hätäisen sydämeni ja kyltymättömän henkeni, ankarat tunteet ja raskaan mielen. En useinkaan löydä heijastavaa pintaa, vaan siroan ympäristööni, vaikka tiedän, että joku kyllä jakaa kamppailuni.

Kiitän kulmakivistäni: ympyröistä, matematiikasta, taiteesta ja tunteesta. Ne palauttavat minut järjestykseen. Ja jos minulla on Oulu ja Meri, vaikka tuolla jossain, on myös pintoja kiinnittyä. Peilata, ehkä.






tiistai 27. marraskuuta 2018

Otan itseni vakavasti




Muutamme Keravalle. Ensimmäistä kertaa minulla on kuukausi aikaa pakata.

Muutot ovat valtavia. Pahinta on jättää kadut, erityisen kauniin väriset kaapin ovet ja lähikauppa. Olen muuttanut monta kertaa ja yhtä montaa kauppaa kaipaan sydän verellä. Harkitsemme muistavamme Munckinkadun henkilökuntaa joulukortilla. Uusi koti on jännittävä, mutta marraskuussa on mahdotonta ennakoida valoisaa aikaa. Nyt kaikki on pimeää ja väsynyttä, paikoin sentään pakkasta. Lasittamattomalle parvekkeelle on vaikea laittaa mitään.

Päätökset eivät tunnu minusta koskaan hyvältä: kaikkialta on löydettävissä jotain sydäntäsärkevää. Mutta eniten koen, että alut ovat tervetulleita.

Muistan, kuinka kuukausi sitten koko kehoni suri, enkä tiennyt johtuiko se hormoneista vai elämästä. Elämä ottaa. Kirjoitinkin silloin, mutta jotkut sanat vanhentuvat nopeasti. Kehitys on mallien murtamista, mutta minä en jaksa aina kehittyä. Siksi nyt olen, keskityn arkeen ja odotan. Asun Keravalla ja sain vakituisen työpaikan, jossa opin kyllä joka päivä uutta.




Kuvittelen aina kovettuvani: että en olisi enää herkkä. Pelkään sitä. Sitten tapahtuu jotain mitätöntä. Yksi sanakin riittää, itää. Ja seuraan avuttomana ja vaitonaisena vierestä kun puran itseäni paloihin. Ei siinä ole kyse termeistä ja identiteetistä. En näe ääriä ja kaikki on aina niin perin merkitsevää. Sellainen olen todennut olevani. Ja minulla on taas identiteettikriisi.




Totean myös, että ymmärrän maailmaa merkityksinä: sanoina, selityksinä ja niiden välisinä yhteyksinä. Ja kun oivallan, saan jotain paikalleen. Paikallaan oleva määritelmä asettuu osaksi sanastoani ja sanastoni muokkaa ajatuksiani ja ajatukset arkipäivääni. Minä muutun ja ymmärrän määritelmistä, ja siksi en kai ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Se olisi lohdullinen selitys.

Kuten tänään, kun mietin taidetta ja ymmärtämistä: Tunnustan, että taidetta ei tarvitse ymmärtää. Silti törmään toisinaan teoksiin, jotka eivät anna minulle mitään. Koen etten ymmärrä; on vain tyhjää. Ei edes tyhjiötä, vain ei mitään. Ei tunnetta, ei sanomaa, ei mitään pintaa millekään minua koskettavalle. Ja ei mikään turhauttaa. Ei mikään on ikävä tunne. Tiedän miltä tuntuu kokea, ettei ymmärrä taidetta. Eikä sitä voi riisua minulta muistuttamalla, ettei tarvise ymmärtää. Mutta voiko ymmärtämättömyys olla arvottamatonta? Sitä jään miettimään.

Hetki sitten toisaalla muistan myös tunteneeni, miksi kaikki taide on arvokasta: koska joku on sen halunnut tehdä, koska jollain on ollut tarve. Mystisintä ovat kimmokkeet toimintaan ja siitä mystiikasta jos jostain, voin yrittää ammentaa ymmärrystä kaikelle.

Minusta on antoisaa määritellä sanoja ja rakentaa näitä hataria aluksiani.





Taiteesta vielä: Kauneus suututtaa minua. Olen tehnyt turhan kaunista taidetta ja liian paljon. Luonto on uskomaton ja se ei haittaa, mutta minä en jaksa tulla nähdyksi pikkusievänä. Sillä niin minä kuvittelen muiden minua katselevan ja jos joku on erehtynyt sellaista luulemaan, niin se ei pidä paikkaansa. Alan maalata ympyröitä ja ihmisiä. Pidän ympyröistä, karusta abstraktiosta, siveltimenvedoista ja ekspressionismista. Taitavuus on nykypäivänä yliarvostettua ja kaiken voi kyllä suorittaa. Haluan tehdä vihaista taidetta. Minua kiehtovat tunteiden typistäminen, symbolit, vaikutelmat, kaiut ja yhdistelmät - ajatuksena olla sävyjen kemisti. Olen usein tosi vakava ja kotona tyhjännauraja. Taiteeni soisin olevan filosofista.






Rakastan ympyröitä, sillä ne ovat hienoja ja täynnä tunnetta. Pelkään kovettuvani ja pian olen näin. Niin tai näin: olen vahva, mutta seitinohut. Itken aina ja otan itseni vakavasti.



maanantai 7. toukokuuta 2018

Itken aina, aina Oulu





Kerran oli aika, kun kuljin paljon junissa. Nyt kuljen bussilla ja Kaukasten ja Hyvinkään väliset metsät käyvät minulle tutuiksi. Ne ovat kumpuja, kallioita ja käkkäriä jäkäläaavoja. Nurmijärven laitamat, Noppo, Lohenoja Nukarissa ja Jokela monestakin syystä. Yhtä kaikki, istun bussissa ja tuijotan maisemia muistaakseni, että kaipaan metsiin ja kaipaan itseäni.

Pidän lamellitaloista, ruutukaavasta ja jäkälää rakastan – jaksan aina mainita. Jokelassa on vanha tiilitehdas, vanutehdas ja vankila, jossa valmistettiin aikoinaan tulitikkuja. Kun tulen töistä, luen pääsykokeisiin. En ole varma mistään. En kestä mitään: kovia ääniä, yllättäviä muuttujia, kun joku kävelee edellä ja kääntyy ennakoimattomaan suuntaan. Yöllä nään unta kaupungeista tai aivoista.

Ostamme halvan makrolinssin, jonka lävitse maailma näyttää jälleen kaiken arvoiselta. Toistuvat tahdit ja nestedynamiikka – aina. Ollapa Oulussa, nuori ja levoton. Kaukokaipuu menneeseen; kevät ja nostalgia.

Minä matkustin takaisin Ouluun.




”6.4.2018 Oulu

Koko Oulu on pysähtynyt. Ja sydämeni ja vettä tulvivat kadut. Vettyneet aloilleen mädäntyneet ruusupuskat ja niiden marjat. Oikeastaan oli onni, ettei aurinkokaan paistanut – se oli sopivaa. Oulu ja ahdinko ja kevään merkit vain henkäyksissä. 

Kuljen märillä kaduilla muiden muistojen seassa. Se on sopivaa: minä mahdun tänne kyllä. Joskus nämä samat kadunvarret kaatuivat päälleni. Rakennukset, katulamput ja rotvallit kuin valtavat muurit. Olin vieras omassa kaupungissani peläten kadunkulmausten takaa paljastuvaa. Nyt olen rakastunut. Kadut antavat myöten, tervehtivät ja hymyilevät; en ole enää kiinni. Olen kaukana poissa ja osaton. Irrallaan ja kipeästi rakastunut – vihdoin. Poissa ja osattomana, itken aina. Itken kaikelle. Itken elämäni merikaupungeissa. 

Luotan omiin muistiinpanoihini, mutten paljon muuhun. Paikallisliikenteen busseissa sydän syrjällään. Oulu on yksi iso lätäkkö, sukat märät sieluun asti.

Oulu ei lähde ikinä.” 






Millainen karminen läksy on olla allerginen kissoille?






Havahdun omaan yksinäisyyteeni – kuinka tavoittamattomissa koen olevani. Samoina päivinä löydän heijastukseni kaikkialta. Maailma on täynnä tarttumapintaa ja omakuvia. Luen elämäntarinani sammalikoista, iiriksistä, satunnaisista ohikulkijoista ja kaikkien muiden teksteistä. Mietin kuinka kipeästi aina kaipaan samaistumista. Mieltä riipii olla kaukana. Toivon, ettei aina tarvitsisi laskea. Olla oma itsensä ei ole tehtävänanto.

On sattuman lahja käyttää sanoja, joita joku ymmärtää. Minä en ymmärrä juuri mitään. Oivallan itse kaiken ja mietin, miksei kukaan puhu kanssani samaa kieltä. Olen yksin jumissa itseni sisällä. Yritän jäsentää raajojani ja ymmärtää olemista, mutta en hahmota kehoni rajoja. En vain ole sillä lailla kehollinen ihminen. Kotona tanssin useimmiten.

Itken aina. Pää pystyssä ja sydän auki. Oulu – aina.

Mitä pidempään ja kauempana olen taiteesta, sitä enemmän olen tyhjää täynnä. Isä sanoo: ”Kaksi viikkoa seisoo vaikka päällään.”