lauantai 18. kesäkuuta 2016

hiljaisuus, jooko?


                                 Hiljaisuus. Kyllä. Jooko?




Pelkään rauhaa ja pysähtymistä, mutta kaipaan niitä samaan aikaan. Tulevaisuuteni on toistaiseksi täynnä tyhjyyttä ja ahtautta. Elämäni on ollut stressiä ja kiirettä, pakahtumiseen asti. Hetkin olen tuntenut tukehtuvani ja seuraavana hetkenä en ole ehtinyt enää tuntea sitäkään. Olen valmistunut tekniikan kandidaatiksi, irtisanonut vuokrasopimuksen, hankkinut uuden asunnon, käynyt paperisotaa, matkustanut kaupungista toiseen, käynyt pääsykokeissa, lojunut puistoissa, liftannut Jyväskylään, järjestänyt yhdet juhlat sekä erään taidenäyttelyn avajaiset ja lopulta muuttanut.

Niin, meillä on taidenäyttely Etelä-Pohjanmaalla. Minulla, poikaystävälläni ja hänen äidillään ja veljellään. Olen siitä ylpeä; olen ylpeä asioista, joita olen itse tehnyt ja hyvä niin. Samalla haikailen sen perään, että näyttelyssä olisi esillä myös maalauksiani, nyt se on painottunut digitaalisesti tehtyyn taiteeseen, mutta ehkä vielä jonain päivänä pidän lisää taidenäyttelyitä. Varmasti. Takuulla.








Mulla olisi yhtä ja toista sanottavana elämästä, kehityksestä ja maailman tilasta. Kenties myös ihmisyydestä ja elämän absurditeetista, mutta kun avaan tämän kanavan, niihin on enää vaikea tarttua. Tahtoisin aktivoitua, mutta jokin utuinen muurinpahainen yrittää tulla tielleni, tiedä häntä. Minä en tiedä. Mistään mitään. (Tiedän kyllä. Jostain jotain.)

Kaiken kaikkiaan olen kai todella ylpeä itsestäni ja tästä pisteestä, johon olen päätynyt. Sitä sietäisi ylistää enemmänkin, mutta kaikki aikanaan. Toivottavasti tulee vielä aika, kun koen hetken ja tilanteen oikeaksi kertoa sankaritarinoita itsestäni: tytöstä joka opettelee elämään ja voittaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti tulee se aika, kun saan itseni kirjoittamaan jälleen enemmän. Jospa se, kunpa se, kyllä se varmaan. Kenties.







Uudessa asuinrakennuksessani on julkisivuremontti. Vanha kerrostalo rapataan uudelleen kirkkaan keltaiseksi. Voisinpa asua ikuisesti vanhoissa keltaisissa taloissa. Muuttaa kerta toisensa jälkeen, mutta aina keltaiseen. En pidä muuttamisesta, pakkaaminen ja purkaminen painavat palleaani, mutta rakastan uusia asuinpaikkoja. Rakastan uusiin maisemiin, lenkkipolkuihin ja lähikauppoihin eksymistä; uusien paikkojen omaksumista ja niihin tutustumista. Sitä, että voin kotiutua kerta toisensa jälkeen ja loputtomasti uudelleen. Voin arpoa kerrostalon ja kaupunginosan, siirtää kiintopisteeni sinne ja ottaa omakseni, vaivihkaa vastaanottaa uuden näkökulman ja loputtomat uudet tarinat.




Muuttaminen on raskasta, kun tahtoisi kantaa koko elämäänsä mukanaan ja olla päästämättä irti mistään. Elän loputtoman paljouden keskellä, vaikka kaipaisin paljautta. Löydän itsestäni ristiriitaisuuksia kerta toisensa jälkeen. Onneksi löydän, sillä kun tiedostaa on vapaa valitsemaan.

Toissapäivänä lävistytin nenäni, koska identiteetti. Eilen en osannut pakata matkatavaroita samasta syystä. Tänään sain kesätöitä Etelä-Pohjanmaan maaseudulta.



lauantai 23. huhtikuuta 2016

en ennätä



Olisi syytä alkaa uskomaan, että joka kerta kun kärsin jostain fyysisestä oireesta, sen taustalla on todennäköisesti stressi. Stressaan koko kehollani, mutta en tunnu ikinä muistavan sitä. En välttämättä edes tajua stressaavani ennen kuin ymmärrän vetää viivoja outojen ja yllättävien vatsa-, hengitys- ja unioireiden ja kiireiden elämäntilanteen välille.

Suorituskeskeisyys ei sovi minulle. En oikein osaa enää suhtautua hetkiin, joina päivittäinen elämä ja arki tuntuvat edes tilapäisesti suorittamiselta. Kun menetän elämänmakuisuuden, menetän välittömästi myös hyvinvointini ja puolet motivaatiostani. Onneksi sentään toinen puolikas jää toisinaan jäljelle. Roikun epämääräisten päättäväisyydenrepaleiden varassa ja yritän pysytellä pystyssä. Välillä täytyy suorittaa saavuttaakseen. Se on ikävää, mutta se on fakta.

Fakta, jota en osaa arvioida. Eniten se kai kismittää minua, mutta ei auta itku markkinoilla.

Ei auta itku markkinoilla. Auttaisipa. Saisipa edes hetkin hengähtää viattomin vauvan henkäyksin; vailla elämän vastuuta ja vaatimuksia.




Asioilla, hyvillä ja pahoilla, on tapana kasaantua. Se ei liene fakta, mutta tuntuu turhankin toistuvalta kaavalta. Elämäni on stressikasa. Kasa kysymysmerkitettyjä lauseita, joihin minulla ei ole aikaa etsiä vastauksia. Luotan sokeasti siihen, että kaikki järjestyy, koska kaiken on pakko järjestyä. Samalla ymmärrän, että lopulta minun täytyy tarttua joka ikiseen kysymykseen muistivihkoni sivuilla ja alkaa selvittää asioita. Yksi kerrallaan. Se vain tuntuu turhan kaukaiselta ja ensin on suoritettava. Paljon. En taida edes sisäistää kaiken laaja-alaisuutta ja merkittävyyttä. En ennätä.

Pieninä ja häilyvinä hetkinä olen onnistunut löytämään sisältäni levollisemman asenteen. Ymmärryksen siitä, että vaikka joka päivä pitääkin herätä puurtamaan, ei ahdistuksen tarvitse antaa dominoida vapaa-aikaa. Toistaiseksi se on ollut ohimenevää. Ohimenevä oivallus: vapaa-aikaa ei kannata tuhlata huomisen pelkäämiseen. Askareet etenevät, kun niitä edistää, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada valmiiksi välittömästi. Se olisi toki helpottavaa, mutta harvoin mahdollista. Kaipa tämäkin voisi ajatella olevan loistava tilaisuus opetella uusia elämänhallintataitoja.





Oulun keskustaan, ihan muutaman korttelin päähän kotioveltani, rakennettiin uusi kauppakeskus. Rakennustyömaa tukki kuukausien ajan kaikki tavanomaiset ja helpot kävelyreittini. Ärsytti ja turhautti; mihin tuollaisia turhanpäiväisyyksiä edes tarvitaan? Pyörittelin silmiäni koko idealle, koska olenhan toki konsumerismin yläpuolella (höpöhöpö). Avajaispäivänä seikkailin uhkarohkeana Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan uutta muistikirjaa (se oli välttämättömyys). Joka nurkassa pesi liian monia ihmisiä ja kokemus oli kaikin puolin ahtaan ahdistava. Seuraavana päivänä ja kahden päivän kuluttua avajaisista huomasin avautuvani lähimmäisilleni ääni innostuksesta kihisten kaikista niistä hienoista ja tärkeistä kaupoista ja ravintoloista, jotka ovat nyt vain muutaman korttelin päässä minusta. Enpä olisi osannut aavistaa. Mutta kun mehubaari. Mehubaari. Siis liian kallista mehua. Tuoremehua. Jep.

Olen hämmentynyt ja vähän häpeissäni, mutta toisaalta en lainkaan. Eniten olen yllättynyt, että uusi kauppakeskus ylipäätään liikautti minua mihinkään suuntaan. (mehubaari!)




Muutamia toveja sitten ihana Eli kehotti ihmisiä jakamaan kuvia niistä kehonsa osista, joiden olomuodosta tulee ahdistuttua eniten. Niistä, joita ajatellessakin tekee mieli piiloutua. Vaikka syyttähän sitä ihminen aina kehostaan ahdistuu. Keho on temppeli; se on mielen, energian ja rakkauden koti. Kuvasin silloin vatsaani, sillä meidän yhteiselomme on harvoin ollut kovin sopusointuista. Mutta näitä ja muita vatsakuvia katsoessani minun ei lopulta tee mieli mennä pakoon tai sulkea silmiäni. Tekee mieli katsella ja hämmästellä ja se on hyvä. Kiitos vatsalleni. Kyllä minä varmaan vielä sen tai jonkin toisen epävarmuuskuvankin onnistun nappaamaan (ehkä jonain toisena viikkona ja toisena hetkenä), mutta nyt on oikein hyvä näin. Oli miten oli, Elin viesti on tärkeä. Se kantaa hashtagia #jamitäsitten, koska mitä sitten. Mitä sitten jos emme koe olevamme täydellisiä. Eihän täydellisyys edes tarkoita mitään todellista. Ja keho on vain keho. Keho on jotain, joka hengittää. Ja se on hyvä.

(Tahdoin kai vain selitellä, miksi jaan kuvia vatsastani. Niissä on myös kauniita värejä.)

Valmistun ehkä kuukauden kuluttua tekniikan kandidaatiksi.

torstai 31. maaliskuuta 2016

kevät on selviytymislaulu


Kevät tuntuu: tomuiselta, leppeältä ja vienolta. Voisin matkustaa enemmän. Viettää vuoteni linja-autoissa ja junissa. Liikkuen, ajatellen, kokien ja kirjoittaen julkisen liikenteen hälyisässä rauhassa.





Palattuani Ouluun (Kuortaneelta, Turusta, Lammilta) huomasin huonekasvini tekevän kuolemaa ja itkin vähän. Nypin kuivat lehdet pois ja siirsin kasvin toiselle ikkunalaudalle, jolle aurinko paistaa aamujen sijaan iltapäivisin. Tein itselleni iltapalaa ja keitin uniteetä. Tarkoin valittujen kasvien tappaminen huolimattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään tuntuu vähän turhankin merkittävältä.

Kaikkien edesmenneiden kasvieni kurjasta kohtalosta huolimatta päätin istuttaa tänä keväänä yrttejä. Tänään taittelin sanomalehdestä taimiruukkuja ja huomenna kylvän niihin siemeniä. Jospa sisältäni löytyisi uusi kärsivällisyys ja arvostus pieniä elämän alkuja kohtaan ja saisin ne kukoistamaan. Odotan multasäkin avaamista, huoneistoon leviävää kesän tuoksua ja sormieni upottamista kostean hiekkaiseen santaan.




Kenenkään ei tulisi vähätellä pitkän ja hyisen talven vaikutusta ihmisen mielialaan ja jaksamiseen. Pohjolan talvi on pitkä ja hyytävän raskas kerta toisensa jälkeen. Kaamos on kuluttava, painava ja lohduton. Jokainen kevään ääni on osa suurta selviytymislaulua. Jokainen lauhkea ja edellistä kirkkaampi päivä julistaa onnistumista ja armahdusta, sinnittelyn loppua. Onnea kaikille selviytyneille; onnea minulle ja onnea sinulle. Olemme todella (jälleen) selvinneet ja sen itsestäänselvyydeksi väittäminen olisi vähättelyä.

Matkalla Turkuun junan ikkunoista paistoi aurinko, mutta Turku odotti minua tasaisen harmaana. Aurajoki oli tavattoman kaunis, enkä löytänyt alituiselle Turkuvihalle ensimmäistäkään syytä. En edes teollisuusalueiden ja melankolisen tasaisten nurmikenttien laidalta, jossa vietin yöni. Aion palata Turkuun kesällä. Aurinkoisella Turulla on takuulla paljon annettavaa minulle (tai kenelle vaan). Kesäretkien suunnittelu maaliskuisina iltoina tuntuu sopivan kaukaiselta toiveikkuuden säilyttämiseksi. Mikä vain on mahdollista. Mukamas. Tänään sain kuulla, että uudet onnibusreitit kuljettavat Oululaisenkin edullisesti rannikkoa pitkin Turkuun.




Olen hakenut kesätöitä ja harjoittelupaikkoja. Olen etsinyt elämääni rytmiä ja löytänytkin sellaista. Asiat ja askareet etenevät ja minä yritän pysyä tahdissa, jota alati hienosäädän itselleni sopivaksi. Tasapainottelen, kuten tapana on. Aikuisuuden kynnyksen ylittäminen tuntuu päämäärättömältä räpiköimiseltä ja jatkuvalta haparoinnilta. Välillä saa pöydän kulmasta kiinni ja ehtii hetken aikaa uskoa kykenevänsä seisomaan ihan omilla jaloillaan, kunnes keksii olevansa väärän pöydän kulmalla. (Olen alkanut ymmärtää sanan vastuu uudella tavalla ja ottanut sen osaksi sanavarastoani.)

Aion alkaa taas joogaamaan aktiivisemmin. Vapaa-ajallani maalaan, piirrän, luen tai kirjoitan, mitä näitä nyt on. Hetkin olen täynnä inspiraatiota ja pian kaikki valuu jälleen kauemmas. Yritän ammentaa itsestäni tavattoman moneen eri lähteeseen (priorisointitaitoni kaipaisivat kai harjoitusta). Sain mummoltani vanhan askartelu- ja käsityökirjan ja löysin kymmenittäin uusia innostavia harrastemahdollisuuksia. Teen aktiivisesti vapaaehtoistyötä eläinoikeusjärjestöissä. Se tuntuu henkilökohtaisesti tärkeältä ja opettavaiselta.




Viimeiset kolme päivää ovat olleet poikkeuksellisen rauhallisia ja raukeita. Maailma ympärilläni on ollut oikealla tavalla hiljaa ja minä olen kuunnellut sitä hiljaisuutta ihmetellen. Olen katsonut avaraa luontoa iltamyöhään teekuppi kädessäni tai istunut junassa kuunnellen musiikkia ja katsellen kuinka kevätaurinko suutelee kaupunkeja, metsiä ja peltoja. Saman hiljaisuden keskellä olen lukenut kirjan ja toisen ja kirjoittanut vihkoni täyteen muistiinpanoja (ja ostanut kolme uutta kaappiini odottamaan). Olen ajatellut hukkumatta ja hätääntymättä.

Elämä on todella alituista elämisen opettelua. Elämä on itsensä opettelemista. Kaikki on uutta kerta toisensa jälkeen, sellainen kai on subjektiivisten kokemusten luonne. Jokainen uusi asia, piirre, tapahtuma tai elämänvaihe on opeteltava kohtaamaan omista lähtökohdistaan ja omia polkujaan kulkien. Kaikki on aina uutta (vaikka isossa mittakaavassa toistammekin vain samaa loputonta kaavaa). Oppimisprosessia ei voi vältellä tai pysäyttää, harvoin varmaan saattaa loppuunkaan.



Niin. En tiedä mihin elämä minua kuljettaa. Muutaman kuukauden kuluttua taidan valmistua tekniikan kandidaatiksi ja ennen tämän vuoden loppua saatan löytää itseni Tampereelta jonkin asunnon nurkasta, jota kutsun kodiksi. Tai sitten en. Olen täynnä innostunutta odotusta, muutoksenpelkoa ja kysymysmerkkejä.