perjantai 3. lokakuuta 2014

syntymä päivä juhlistus tilaisuus

Tasan viikko sitten olin Lammilla ja järjestin ihan oikeat syntymäpäiväjuhlat. Sellaiset, joihin kutsuin puoli irkkiä ja joita jännitin etukäteen niin paljon, että ruokahalu katosi. Mutta meillä oli kivaa. Kaikki oli onnistunutta ja ihanaa.




Oon itsekin vähän yllättynyt siitä, miten sekalainen kasa irkin orjia tulee niin hyvin juttuun toistensa kanssa myös ihan oikeassa elämässä. Kasvotusten. Oon yllättynyt siitä, miten toisista jaksetaan välittää ihmisinä ja yhdessä halutaan viettää aikaa. Tosi hassua ja ihanaa. Internetihmiset ja kasa nimimerkkejä on mulle nykyään paljon konkreettisempia. Ihan oikeita ihmisiä, joita haluan tavata ja joille haluan järjestää syntymäpäiväjuhlat tietäen (no kyllä mä vähän epäröin), että tulee olemaan kivaa ja mahtavaa.

Oli mun juhlissa toki muitakin kun irkkaajia. Tiioja, merejä, elluja ja kaikkia ihania. Onneksi synttärit on kerran vuodessa. Onneksi saa hyvän tekosyyn fyysisesti ympäröidä itsensä ihanilla ihmisillä. Toki miksipä siihen edes tekosyitä tarvitsisi. Kiitos kaikille.




Sain aika siistejä ja ihania lahjoja. Taidetta ja kirjoja. Kortteja ja viiniä. Suklaata ja salamimuistilappuja.


 Kiitos vielä. Kiitos paljon ja hirmuisesti lisää.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

komeroituminen



Sosiaalinen ähky. Olen viettänyt viimeiset kaksi viikonloppua ihmisten ympäröimänä ja nyt huomaan sen vaikutukset olotilassani. Minkäänlaista sosiaalista aktiivisuutta vaativa tekeminen tai seura kuulostaa rankalta, ryydyttävältä ja aiheuttaa lähinnä "onko mun ihan pakko" -reaktion.

Tietenkin on olemassa myös ihmsiä, joiden seurassa voi olla hiljaa ja puuhata omiaan. Sellainen saattaisi kelvata.


(sivumennen sanoen: nautin jollain kierolla tavalla pokkarikamerasta ja siitä, mitä photoshopin automaattinen värinkorjaus tekee muutenkin värioksennusta muistuttaville kuville)

Sosiaalisen kanssakäymisen yliannostus ja väsymys ovat ystävällisesti raottaneet ovea (potkaisseet sen auki) myös kaamosmasennukselle. Syksyinen apeus ja melankolia ovat täällä. Ei se välttämättä huono asia ole, onhan niissä jotain kaunistakin. Mun päässä on alkuviikon ajan pyörinyt yksi lause:  

Haluan vaatekomeroon piiloon maailmaa.


Tänään vilkutin heipat maailmalle ja komeroiduin. Tein vaatekomerooni oikein kivan, lämpöisen ja houkuttelevan piilopaikan, kömmin sinne pepsi maxin, kirjojen, paperien, kynien ja kouluhommien kanssa ja suljin oven maailmalta. Tuntui hyvältä. Vaatekomerooni voisin kutsua vaikka syysahdistuksenkin kylään. Ihan hetkeksi käymään vain.



Eristäytymistä mun pitäisi harrastaa enemmän. Sellaista totaalista hiljaisuuteen, omiin puuhiin ja yksinäisyyteen heittäytymistä. Ehkä. Ainakin se on toisinaan tavattoman mukavaa. Saan tehtyä enemmän asioita, joista nautin (ja koulutyötkin etenevät ihan eri intensiteetillä).


Terveisiä komeroituneelta. Ehkä mä parin viikon päästä oon valmis kömpimään ulos tuolta lämmön ja rauhan keskeltä ja tapaamaan ihmisiä. Ja jos oikein hurjalle päälle satun niin jopa kohtaamaan ulkoilman.