tiistai 22. syyskuuta 2015

kaksikymmentäkaksi vuotiaita tyttöjä




Viime viikolla vietin syntymäpäiviäni. Tarkoituksena oli tehdä erityisen kivoja asioita viikon jokaisena päivänä, mutta viikonloppu tuntui kyllä valahtavan alas jostain stressiviemäristä. Tein minä jotain kivaakin kai (kai), mutta melkoisessa sumussa samoilin ja hoipertelin ja kahlasin koulukirjoja läpi epätoivoisen hitaalla tahdilla. Sellaista.

Tällaista. Nyt olen kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja siltä tämä nyt kai (kai) vähän tuntuukin. Jos joskus on tuntunut ikäiseltään niin nyt saattaa jopa tuntua. Tuntua numerolta, siinäpä teille absurdi ajatus. Kai kaksikymmentäkaksi vuotiaana on jo lopullisesti ohittanut teini-iän, se siintää jossain vuosia takanapäin ja harvoinpa sitä edes kaipaa. Sitä on jossain aikuisuuden nuoruuden rajoilla, jossain jossa tietää jostain jotain, mutta edelleen koko elämä ja suunnattomat määrät oivalluksia ja elämänviisautta ovat kaukana edessäpäin. Horisontissa joku utuinen vastaus johonkin kysymykseen. Ehkä. Ehkä ei, mutta ainakin on aikaa etsiä. 




















Sellaiset pienet onnen jyväset on kenties tuuli tuonut pienten vimmujen elämään. Ja johonkin ne on laskeutuneet, maan alle hautautuneet, taimille versoneet ja siinä ne minua nyt katselevat. Ihan rauhallisina ja hiljaisina. Pienet onnen taimet, joita hellästi hoivaan ja uteliaana tutkailen. Että ihan hyvältä tuntuu ja hyvää kuuluu kiitos vain. Jospa vain onnen taimista voisi kasvattaa kokonaisen taimipuutarhan. Itseopiskella puutarhuriksi ja lahjoittaa taimia yksi kerrallaan jokaiselle läheiselle ja läheisen läheiselle. Antaa mukana yksinkertaiset hoito-ohjeet. Onneksi hyvillä asioilla on tapana ruokkia hyviä asioita. 

Kirsi kunnas on kulkenut repussani ja siihen olen iltaisin sulkenut silmäni. Kahvilan nurkassa kiherrellyt riimittelyn rikkauksille ja kauniille luontokuvauksille. Ja soijakaakaota olen juonut ja teetä yhden jos toisenkin kanssa. Syntymäpäivälahjoista mainittakoon sen verran, että tuttuni tuntevat minut hyvin ja teetä on nyt vaikka muille jakaa. Ehkä pitäisi pitää enemmän teekutsuja. Ehkä. Tai vain nauttia kaikesta teen paljoudesta yksinäisinä iltoina ja aamuina vällyjen välissä. 


Olen maalannut. Vähän vain, kerran tai kahdesti, mutta sekin lienee jotain. Ja olen tanssinut ja hyppinyt sängyllä ja yrittänyt opetella seisomaan käsilläni tuloksetta ja lihakset kipeytyvinä. Käynyt kerran tai kaksi kirpputorilla ja tutustunut järjestötoimintaan. Muistuttanut itseäni hetkittäin kävelyillä käymisen ihanuudesta. Ja yöjunien kylmyydessä olen nukkunut itseni kipeäksi. Runoillut olen vain puhelimeni muistioon. Siellä odottavat säkeet toisia aikoja kun on aikaa tai edes illuusioita siitä. Kaikki tämä kuulostaa kovin tapahtumarikkaalta, mutta voinen taata, että oikeasti olen stressannut ja pyörinyt sängyssäni tuhannesti enemmän. Ja sitten saanut jälleen jotain vähän eteenpäin. Pienin askelin hipsuttelen tätä syksyä eteenpäin. 


Ja että syksy. Voi syksy. Syksy sinä tuoksut ihan itseltäsi ja se on huumavinta hetkeen jos toiseenkaan. Syksy sinä olet kaunis. Sinä olet viileä, olet kirpeä ja olet pehmeä. Olet unelma ja jossain unelmiesi putoavien lehtien tai mäntykaton alla mättäiden päällä kosteassa on koti. Syyskoti. Syys. 

Taisin luvata itselleni rakentavani pöytäni alle majan. Vuosi sitten menin piiloon vaatekomeroon. Syksy sinä piilopaikkojen luvattu maa. Sinä ihana lämmön ja kylmän kuurupiiloleikki, kovan ja pehmeän valssitanssi. Mielelläni on kiire. Kova kiire, sen pitäisi rauhoittua ja hengittää. Laulakaa minulle tuutulauluja tai pian laulan itse. Jospa sitä alkaisi jälleen meditoimaan.

Taidan puhua asiani nykyään videolle ja blogille jäävät vain lorut. Tahtoisin kyllä kovasti kirjoittaa asiaakin. Mutta kyllä nekin ajat varmaan taas koittavat. Kaikki ajat aina koittavat.  Niin ne vain. 

maanantai 7. syyskuuta 2015

yhtäkkiä tuli syksy ja kaakao

Taidan saada ruokavaliostani liian vähä kalsiumia. Onneksi ongelma on helppo (ja mukava) korjata ottamalla kaakao osaksi jokapäiväistä ruokavaliota. Peruspilariksi. Tee on viimeisimpien vuosien varrella salavihkaa varastanut kaakon paikan sydämessäni. Onneksi kaakao saa nyt uuden mahdollisuuden. Ehkä me voimme teen ja kaakaon kanssa muodostaa jonkin kivan polyamorisen liiton, jossa kaikki rakastavat toisiaan ja kukaan ei ole mustasukkainen tai jää toisten varjoon. Ellei mua sitten syrjäytetä kun tee ja kaakao lopulta huomaavat toistensa pakahduttavan ylivertaisuuden.

Kaakao on hyvä ja syksy unelmia täynnä. Syksy syleilee mua lujasti, hellästi havittelee käsivarsillensa. Ja sinne mä toivottavasti menen uinumaan, käperryn kainaloon kehräämään. Ollappa kissa. 


Kevätnostalgia ei tainnutkaan olla nimensä mukaista, sillä syksyn saapuminen aiheuttaa samoja tuntemuksia. Kutkuttelee; kaikki tuntuu kovasti joltain, josta ei meinaa saada otetta. Mutta tunne on läsnä ja se on vahva ja se on kaunis ja mieleni tekee itkeä, hymyillä ja poksahtaa taivaalle osaksi sitä tunnetta; hukkua kokonaan. Poksahtaa siitä onnesta, kun aamujen valo on pitkästä aikaa kylmän väristä ja ilma ulkona raikasta ja viileää. Kuinka nenää paleltaa ja sääriä kylmää sukkahousuissa. Satunnaisella aamulenkillä maa on läpimärkä ja kastelee varpaat. Seinien toisella puolen maailma tuoksuu tippuvilta lehdiltä ja kostealta mullalta, maatuvalta kesältä. Kuinka illat ovat huomaamatta muuttuneet pimeiksi, yöt mustiksi.  

Ja kuinka kaikki tämä kuroutuu kaakokuppini ympärille täydelliseksi pieneksi hetkeksi. Kuinka käyn lainaamassa kirjastosta runoja, jotta voisin käpertyä peiton alle, sytyttää kynttilän, juoda sitä kaakaota ja lukea niitä runoja. Tänään olen tehnyt tuttavuutta Kirsi Kunnakseen lastenlorujen ulkopuolella.


Ihan hassusti voi kaikki huolensa unohtaa syksystä hekumoidessaan, kun sille päälle sattuu. Ja se kai on parasta tässä maailmassa. Jos ympärilleen katsomalla saa itsensä rauhalliseksi, tyyneksi ja onnelliseksi. Jos ulos astumalla saa itsensä itkemään hieman, sillä kaikki on vain melkein liian käsittämättömällä tavalla jotakin. 

Jokin tässä kaikessa syksyssä on kovin ironista. Kävin ensimmäistä kertaa tänä vuonna meressä uimassa vasta viikko sitten (eikä vesi ollut edes kovin kylmää).


Sivumennen sanoen kaniani syysilma ei tunnu rauhoittavan vaan enemmänkin villitsevän. Pyynö on oppinut saamaan itsensä ulos aitauksestaan tavalla, josta minulla ei ole pienintäkään käsitystä. Värikynien ja tärkeiden papereiden varastelu ja syöminen on myös ollut pienen kleptomaanini mieleen. Ja pahvilaatikot saa kyytiä (se on ihan okei). Hyvähän se on välillä uusia harrastuksia haalia.

Hih hei ja hyvää alkusyksyä. 

tiistai 1. syyskuuta 2015

piu pau paulanauhoja

Tämä on nyt sellainen mainos. Ylpeästi ja selkä suorana seison äitini kätten jäljen takana ja edessä ja vierellä ja puen itseni paulanauhoihin. Olenhan sentään virallinen paulanauhatyttö ja mainoskasvo.

Voi sitä päivää, kun äiti pyysi minua ottamaan itsestäni kuvia. Se oli hieno päivä. Ja paulanauhat ovat todellakin hienoja. Katsokaa, ihailkaa ja tilatkaa jos yhtään siltä tuntuu. Aina on hyvä päivä tukea kotimaista käsityötä.