komeroista, lankapuhelimista ja filmikameroista

Viime syksynä muutin tilapäisesti yksiöni vaatekomeroon (niinkuin yksiö ei olisi ollut riittävän pieni sellaisenaan). Tein sinne itselleni lämpimän ja kompaktin pesän ja nyt muistelen kaihoisasti vaatekomeroelämää. Ei ole nykyisessä asunnossa mahdollisuuksia vastaavanlaiseen komeroitumiseen.


Komeroitumisen hyviä puolia oli muunmuassa eristäytyminen ulkomaailmasta ja sen suoma luomisen rauha. Komerossa kippuralla istuskellessa tuli ihan oikeasti piirrettyä, runoiltua ja tehtyä kouluhommia ihan erilaisella intensiteetillä kuin tänäpäivänä tuntuu mitenkään päin mahdolliselta missään kotoisan kolmioni tarjoamissa olosuhteissa tai koloissa. Hyviä olivat myös ympäröivien vaatekasojen lämpö ja ahtauden tuoma turvallisuudentunne.

Eristäytyminen on jonkinlainen taikasana, se on varmasti jotain, mitä kaipaisin lisää median ja sähköisen kommunikaation täyteiseen elämääni. Olen hetkittäin löytänyt itseni niin syvältä somemaailman syövereistä, että tekee mieli huuhdella jokainen älykäs laite vessanpöntöstä alas ja heittää tietokone ikkunasta kohti R-kioskin edustan asvalttipintaa.


Tekee mieli hankkia vanha nokialainen ja alkaa elää oikeaa elämää, jossa hetket eivät ole vain kuvia ja sanoja ruudulla, vaan jotain käsinkosketeltavan konkreettista ja silmien edessä aukenevaa. Oikeaa elämää, jossa äänet eivät kuulu kaiuttimista tai kuulokkeista, vaan linnuista, vedestä, soittimista ja laulavista ystävistä tai vaikka minusta itsestäni.

Löydän itseni kaipaamasta lankapuhelinaikaa, kun ei aina tarvinut olla tavoittavissa, kun ei aina voinut olla tavoitettavissa, kun kenenkään ei oletettu olevan tavoitettavissa. Kaipaan filmikameroita ja sitä, että kaikkea ei dokumentoitu. Dokumentointi oli harkittua ja sillä oli arvoa, kaikkia kuvia ei ehkä edes kehitetty, valokuvat arkistoitiin albumeihin ja albumit kaivettiin esiin erikoistilaisuuksissa, joissa haluttiin keskittyä muistelemiseen. Muistot ja tapahtumat olivat olemassa, vaikka todistusaineistoa ei ehkä olisikaan ollut. Kaikkea ei tarvinut ikuistaa, ikuistaminen ei ollut todellisuuden mitta tai arvon määrittäjä.

Minulla on pelkästään tabletillani tuhansia kuvia yksin itsestäni, tietokoneiden ja ulkoisten kovalevyjen kätköissä yksi pieni äärettömyys lisää.

Älyaika tuntuu vieneen minulta keskittymiskyvyn. Se ei varmasti ole tapahtunut ihan hetkessä vaan ollut pikemminkin pitkä ja salakavala prosessi, joka on saattanut minut siihen pisteeseen, tähän pisteeseen, jossa en osaa keskittyä enää edes lukemiseen. En kertakaikkiaan tiedä, kuinka saisin itseni keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos yritän, tuntuu kuin jotain uupuisi, haluan lisää, haluan alati jotain lisää ja vähän enemmän. Toleranssini loputtomalle ärsyketulvalle on kasvanut niin suureksi, etten kestä enää olla ilman sitä. Olen addiktoitunut, olen syvissä vesissä pää pinnan alla. En halua olla, haluan jälleen nähdä ympärilleni.

Pari viikkoa sitten sain luettua kirjan, jota kahlasin läpi lähes puoli vuotta. Se oli suuri saavutus, olin ylpeä itsestäni ja toivoin, että sen myötä jotkut taannoin sulkeutuneet portit aukenisivat ja löytäisin jälleen lukemaan rauhoittumisen valtavan seesteisen ilon. En löytänyt, olen sittemmin lukenut ehkä muutamia kymmeniä sivuja seuraavan kirjan alkua.

Olen yrittänyt arvioida, tuovatko älyteknologia ja digitaalinen vallankumous elämääni enemmän kuin ne ottavat. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Onneksi meillä on jokaisella ainakin näennäinen mahdollisuus vaikuttaa omaan arkipäiväämme ja eristäytyä niin paljon kuin sielumme vain eristäytymistä vaatii, kaipaa ja sietää. Onneksi meillä on mahdollisuus rakentaa oma elämämme pyörimään vaihtoehtoisesti jonkin muunkin kuin median ja bittien ympärillä. Meillä on mahdollisuus tanssia omat tanssimme siellä missä haluamme.

Mutta henkilökohtaisesti minua hieman pelottaa, turhauttaa ja surettaa se tilanne ja se ympäröivä maailma, jonka jatkuvan hektisen hyörimisen keskeltä itseni satunnaisesti löydän kyhjöttämästä lamaantuneena mutta rauhattomana tietokoneeni ruutua tuijottaen ikäänkuin vailla parempaa tekemistä. Vailla oikeaa maailmaa jota katsoa ja kosketta, vailla konkreettisia ja kehittäviä asioita, joita tehdä. Hetkittäin elän ilmiselvästi valheen rajamailla. Hetkittäin huhuilen kadotetulle keskittymiskyvylleni anellen piiloleikin lopettamista ja toivon, etten jonain aamuna herää sen haudalta.

Ehkä minusta on tullut sellainen aikuinen ihminen, mystisen vanhemman sukupolven edustaja, joka ei ymmärrä täysveristen diginatiivien elämäntyyliä tai kykene täysin sopeutumaan siihen (vaikka olenkin nuori ja lähes diginatiivi-ikäinen itsekin, niin kuilu tuntuu välillä pelottavan suurelta).

Minusta on tullut se ihminen, joka tarrautuu menneisyyteen ja kirjoittaa blogiinsa, nykypäivän yleisönosastoon, että ennen kaikki oli paremmin.

Kaipaan lankapuhelimia ja filmikameroita.

talvisää ja turhauttava kieli

Elämän hektisyys ja keskittymiskyvyn uudelleenopettelun epätoivoinen yrittäminen vei multa yöunet pariksi viikoksi. Jonain yönä aloin yrittää nukkumista tyyny kainalossa ja se helpotti nukahtamista hieman (en tiedä miksi tai miten). Kolme viimeisintä yötä olen nukkunut lapsuuden rakkain pehmolelukoira kainalossani. Ehkä tämä on joku taantumuksen vaihe, takaisin lapsuuteen ja unta ei saa enää ilman unilelua. En valita, koska kainalossani on koira ja miksipä valittaisin muutenkaan.

Kun kuukaudet vaihtuu jälleen kylmemmiksi, ulkoilman mieleen tuomat muistot muuttuu ja nostalgia on täällä taas. Että ehkä sen innoittamana olen lenkkeillyt ja haahuillut jälleen enemmän ulkoilmassa. Viikko sitten lupasin itselleni, että tänä talvena rakennan lumilinnan. Olen katsellut ikkunasta lumista Oulua ja kaihonnut suunnattomasti sitä tunnetta, kun lapsena telmi tunteja pihalla pienessä pakkasessa toppavaatteet päällä. Tai kun koulumatkalla kaveri otti ja heitti minut lumipenkkaan. Tai kun silloin kerran yläasteen discon jälkeen pyydystettiin ystävän kanssa lumihiutaleita suuhun. Taivas oli pimeä ja lumihiutaleet valoisia. 

Odotan ja kaipaan pakkasen tuntua poskilla ja kohmeisia sormia, joihin tunto palailee hiljaa sisälle astuessa ja kaakaota lämmittäessä. Kaipaan kaunoluistimia, jotka kiristävät nilkkoja ja sirklauksen harjottelemista, joka on joka kerta yhtä vaikeaa ja kutkuttavaa. En ole luistellut ainakaan kolmeen vuoteen.

Oikeastaan mua on viikon, toisen tai kolmannen päivät kismittänyt ja turhauttanut kaikki puhe ja teksti, kaikki sanallinen ilmaisu. Ihmisten välinen kommunikaatio kiedotaan määritelmien ja termien ympärille ja aletaan leikkiä jotain kieroa piirileikkiä. Piiri pieni pyörii niin kauan, että lopulta kukaan ei edes tiedä, mistä alunperin oli puhe. Sillä ei edes ole merkitystä. Me väärinkäytetään kieltä, kaltoinkohdellaan sitä.

Toisiin sanoihin me ladataan suunnattomia arvolatauksia. Me ladataan niihin odotuksia, vaatimuksia, mielleyhtymiä ja hukutetaan ne normeihin. Me odotetaan tiettyä reaktiota, nostetaan käsitteitä jalustoille. Jotkut sanat me alistetaan identiteettimme jatkeiksi määrittämään itseämme, niinkuin termit olisi ikinä antaneet asialle itselleen yhtään enempää mitään.

Niin että tavallaan sympatisoin herra Ludwig Josef Johann Wittgensteinia ja pieni osa minusta toivoo, että meidän kompleksinen kieli kaikkine hienouksineen vain katoaisi. Tai ainakin, että itse pääsisin piiloon, eikä tarvitisisi elää kaiken tämän jatkuvan tahallisen väärinymmärryksen keskellä. Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.(Kuten kyseinen edellämainittu herra toisella kielellä joskus aikoja sitten varsin viisaasti sanoi tai kirjoitti.)

Eräs kaverini asetteli asian toisin sanoin todeten, että ajatukset ja kieli ovat tekojen välikäsiä tai apuvälineitä (thought and language are instrumental for action). Ja niin kai minäkin toivoisin asian menevän, mutta sosiaalisen median myrkyttämä maailma ei tunnu noudattelevan toiveitani ja siksi tekee mieli karata Lappiin tai muille hiljaisille maille. Kai.

Johonkin nyt edes. Miltäköhän tuntuisi olla ihan hiljaa; puheetta, laulutta ja tekstittä?




Onhan se kai vähän ikävää tuntea turhautumista kielellistä ilmaisua kohtaan kun kirjoittaminen on kuitenkin vuosikaudet ollut tärkeä itseilmaisun, asioiden käsittelemisen sekä jäsentämisen apuväline ja reitti rauhoittumiseen. Mutta koska kaikilla mun ailahduksilla, eksistentialistisilla kriiseillä ja puolifilosofisilla turhautumisilla on tapana aina mennä ohi tai ajelehtia vähintäänkin laskuveden mukana kauemmas välittömästä näkökentästä, niin kaipa minä täältäkin vielä ponnistan ja karkaan kyynistymisen kynnykseltä. Ja sitten odotan jälleen seuraavaa vuorovettä, mitä lie tuo tullessaan. Kaikki aina tulee ja menee.

Enpä ole vain oikein tiennyt vaihteeksi taas mitä kirjoittaisin tai miksi ja millä sanoilla kuinka tarkkaan haluaisin kertoa mitäkin ja miten mitä miksi ja mistä aloittaa mihin lopettaa ja mitä siihen väliin sitten mitenkin asettelisi. Siksi tällainen hiljaiselo. Kaipa sitä joskus taas.

Oikeasti elämän syklisyyden todistaminen hämmästyttää, kummastuttaa, tuskastuttaa ja lohduttaa mua kerta toisensa jälkeen. Mikään ei liene lopullista ja tuskin mahtaa koskaan sellaiseksi muuttuakaan. Kaikki aina tulee ja menee. Tai jotain. 

Kertakaikkiaan loppusyksyn juttuja

Iltaisin ulkona on jo ihan pimeää ja se muistuttaa minua uudesta vuodesta. Aamuisin ikkunasta paistaa kirkas aurinko. Joku jossain lupasi Ouluun lunta tällä viikolla, mutta en minä ainakaan ole siihen vielä törmännyt. Kotona juon lämmintä glögiä ja se muistuttaa minua joulusta. On tämä maailma ja kaikki ajat ihan sekaisin. Ihan sekaisin, mutta ei se haittaa.

Pian voisin muuttaa tilapäisen osoitteen yöjuniin; viikonloppuyöni nukun niissä. Joskus nukun enemmän ja joskus en lainkaan, sellaista se on. Kun ei nuku kun ei nukuta, on jatkuva matkustaminen  ehkä raskasta ja aikaavievääkin. Öisin kun väsyttää vaikkei unta saisikaan. Puolinukuksissa käytäväpaikalla nuokkuminen ei ole hehkeintä puuhaa. Tyhjät yöjunat puolestaan ovat edelleen ihanimpia tapoja matkustaa.

Etelästä pohjoiseen, pohjoisesta etelään.                                          

Kaikessa hiljaisuudessa olen miettinyt paljon sellaisia asioita kuin identiteettiä, minäkuvaa, itsetuntoa ja niitä muita. Itsetuntoa, jota ikävän moni tuntuu kutovan kasaan langan väärästä päästä, minä mukaan lukien. Sitä tavoitellaan parempaa itsetuntoa parantamalla itseään ja kurkottelemalla tähtiin. Kilpaillaan ja hapuillaan saavutuksia, menestystä, kai jotain lopullista armahdusta. "Nyt olet riittävän hyvä," mutta armahdus ei ikinä tule. Sitä voi tietää ja uskoa olevansa hyvä ja pätevä, kaunis ja parempi kuin se toinen, mutta pelätä silti. Pelätä epäonnistumista ja virheitä tai ahdistua jatkuvasta itsensä todistelusta, pyristelystä pinnalla pysyäkseen.

Kun kenties jonain päivänä voisi ymmärtää sanoa itselleen, ettei jatkuvassa vertailussa ole mitään järkeä. Ei ole järkeä astua huoneeseen täynnä ihmisiä käyden kaikki läpi arvioiden, onko parempi kuin muut. Eikä liioin ole järkeä astua samaan huoneeseen käyden kaikki läpi arvioiden, onko huonompi kuin muut. Kumpikin lähestymiskulma lienee yhtä kiero. Entäpä jos opettelisi elämään niin, ettei kokisi huoneeseen astuessaan tarvetta miettiä, mille kohdalle osuu kaikkien läsnäolevien näennäisen objektiivisessa paremmuusjärjestyksessä. Sillä tiellä lienee mielenrauhaa ja iloa. Empatiaa, tyytyväisyyttä ja onnea. Puolet taakasta putoaa matkasta kun antaa itselleen luvan vain olla. Ehkä.

Entäpä jos ei tarvitsisi elää jatkuvan kateuden ja epävarmuuden keskellä. Entäpä jos voisi olla ainoastaan iloinen toisten ihmisten potentiaalista ja onnistumisista.

Että milloin tehdä mitäkin ja paljonko itseltään vaatia. Mitä aikarajoja olisi hyvä asettaa. Milloin olla missäkin ja kenen kanssa ja mihin vaatia itsensä venyvän. Milloin sanoa ei ja kuinka tehdä se. Milloin olla hiljaa ja rauhoittua, milloin juoda teetä. Mitä ruokaa tehdä kun tietää, että viikonlopuksi on taas lähdettävä. Milloin uskaltautua kävelylle kipeiden nilkkojen kanssa. Kenelle antaa itsestään ja kuinka paljon, kenelle kirjoittaa kirje. Kuinka priorisoida asioita, joita on liikaa edes listattavaksi. Milloin siivota. Mille paikalle järjestää itsensä ja muut.

Kaikki on varmaan just oikeilla paikoilla just siinä, missä ne nyt sattuu olemaankaan. 

Ja ehkä elämässä ei olekaan oikeaa polkua, niin olen myös pähkäillyt. On vain suunnaton metsikkö täynnä hetkin vierekkäin polveilevia, hetkin risteäviä polkuja, joista jokainen on arvoltaan sama. On eri reittejä ja eri määränpäitä, helpompia ja vaikeampia, mutta kukaan ei näe metriä kauemmas eteenpäin. Sillä toisinaan  niihin metsiin lankeaa sankka sumu, toisinaan hatara usva. Yleensä juuri silloin kun eniten kaipaisi pitkää ja varmaa näkyvyyttä. Eikä silmien siristely ja odottelu auta, valintoja on tehtävä puolisokkona ja peloissaankin.

Mutta kaikki polut vievät jonnekin ja ennen sitä eteenpäin. Eteenpäin seuraavalle puulle ja sitä seuraavalle, jotkut vuorille ja jotkut lammille. Sitä sietää vain arvailla ja toivoa ja ottaa seuraava askel jokaisessa risteyksessä. Elämässä ei ole vääriä valintoja, elämässä ei ole täydellisiä valintoja.

Oon kaikenkaikkiaan onnellinen, että sain sanani taas virtaamaan. Olen odottanut viikkoja ja yrittänyt kerran kahdesti tai kolmesti. Olen kaikenkaikkiaan onnellinen, että elämä tuntuu kaikessa kiireessään kerrassaan kestämisen arvoiselta pieneltä lutakolta, jossa polskutella jalkojaan. Ja kertakaikkiaan onnellinen, että olen hengittänyt jo kuukausia ihan hyvin; telminyt siellätäällä keuhkot täynnä kylmää ja kosteaa syysilmaa.

Kiitos jostain jollekin ja kaikesta vähän kaikille. Hyviä pimeneviä iltoja ja ihania loppusyksyn ilmoja.

kaksikymmentäkaksi vuotiaita tyttöjä

Viime viikolla vietin syntymäpäiviäni. Tarkoituksena oli tehdä erityisen kivoja asioita viikon jokaisena päivänä, mutta viikonloppu tuntui kyllä valahtavan alas jostain stressiviemäristä. Tein minä jotain kivaakin kai (kai), mutta melkoisessa sumussa samoilin ja hoipertelin ja kahlasin koulukirjoja läpi epätoivoisen hitaalla tahdilla. Sellaista.

Tällaista. Nyt olen kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja siltä tämä nyt kai (kai) vähän tuntuukin. Jos joskus on tuntunut ikäiseltään niin nyt saattaa jopa tuntua. Tuntua numerolta, siinäpä teille absurdi ajatus. Kai kaksikymmentäkaksi vuotiaana on jo lopullisesti ohittanut teini-iän, se siintää jossain vuosia takanapäin ja harvoinpa sitä edes kaipaa. Sitä on jossain aikuisuuden nuoruuden rajoilla, jossain jossa tietää jostain jotain, mutta edelleen koko elämä ja suunnattomat määrät oivalluksia ja elämänviisautta ovat kaukana edessäpäin. Horisontissa joku utuinen vastaus johonkin kysymykseen. Ehkä. Ehkä ei, mutta ainakin on aikaa etsiä. 

Sellaiset pienet onnen jyväset on kenties tuuli tuonut pienten vimmujen elämään. Ja johonkin ne on laskeutuneet, maan alle hautautuneet, taimille versoneet ja siinä ne minua nyt katselevat. Ihan rauhallisina ja hiljaisina. Pienet onnen taimet, joita hellästi hoivaan ja uteliaana tutkailen. Että ihan hyvältä tuntuu ja hyvää kuuluu kiitos vain. Jospa vain onnen taimista voisi kasvattaa kokonaisen taimipuutarhan. Itseopiskella puutarhuriksi ja lahjoittaa taimia yksi kerrallaan jokaiselle läheiselle ja läheisen läheiselle. Antaa mukana yksinkertaiset hoito-ohjeet. Onneksi hyvillä asioilla on tapana ruokkia hyviä asioita. 

Kirsi kunnas on kulkenut repussani ja siihen olen iltaisin sulkenut silmäni. Kahvilan nurkassa kiherrellyt riimittelyn rikkauksille ja kauniille luontokuvauksille. Ja soijakaakaota olen juonut ja teetä yhden jos toisenkin kanssa. Syntymäpäivälahjoista mainittakoon sen verran, että tuttuni tuntevat minut hyvin ja teetä on nyt vaikka muille jakaa. Ehkä pitäisi pitää enemmän teekutsuja. Ehkä. Tai vain nauttia kaikesta teen paljoudesta yksinäisinä iltoina ja aamuina vällyjen välissä. 

Olen maalannut. Vähän vain, kerran tai kahdesti, mutta sekin lienee jotain. Ja olen tanssinut ja hyppinyt sängyllä ja yrittänyt opetella seisomaan käsilläni tuloksetta ja lihakset kipeytyvinä. Käynyt kerran tai kaksi kirpputorilla ja tutustunut järjestötoimintaan. Muistuttanut itseäni hetkittäin kävelyillä käymisen ihanuudesta. Ja yöjunien kylmyydessä olen nukkunut itseni kipeäksi. Runoillut olen vain puhelimeni muistioon. Siellä odottavat säkeet toisia aikoja kun on aikaa tai edes illuusioita siitä. Kaikki tämä kuulostaa kovin tapahtumarikkaalta, mutta voinen taata, että oikeasti olen stressannut ja pyörinyt sängyssäni tuhannesti enemmän. Ja sitten saanut jälleen jotain vähän eteenpäin. Pienin askelin hipsuttelen tätä syksyä eteenpäin. 

Ja että syksy. Voi syksy. Syksy sinä tuoksut ihan itseltäsi ja se on huumavinta hetkeen jos toiseenkaan. Syksy sinä olet kaunis. Sinä olet viileä, olet kirpeä ja olet pehmeä. Olet unelma ja jossain unelmiesi putoavien lehtien tai mäntykaton alla mättäiden päällä kosteassa on koti. Syyskoti. Syys. 

Taisin luvata itselleni rakentavani pöytäni alle majan. Vuosi sitten menin piiloon vaatekomeroon. Syksy sinä piilopaikkojen luvattu maa. Sinä ihana lämmön ja kylmän kuurupiiloleikki, kovan ja pehmeän valssitanssi. Mielelläni on kiire. Kova kiire, sen pitäisi rauhoittua ja hengittää. Laulakaa minulle tuutulauluja tai pian laulan itse. Jospa sitä alkaisi jälleen meditoimaan.

Taidan puhua asiani nykyään videolle ja blogille jäävät vain lorut. Tahtoisin kyllä kovasti kirjoittaa asiaakin. Mutta kyllä nekin ajat varmaan taas koittavat. Kaikki ajat aina koittavat.  Niin ne vain. 

yhtäkkiä tuli syksy ja kaakao

Taidan saada ruokavaliostani liian vähä kalsiumia. Onneksi ongelma on helppo (ja mukava) korjata ottamalla kaakao osaksi jokapäiväistä ruokavaliota. Peruspilariksi. Tee on viimeisimpien vuosien varrella salavihkaa varastanut kaakon paikan sydämessäni. Onneksi kaakao saa nyt uuden mahdollisuuden. Ehkä me voimme teen ja kaakaon kanssa muodostaa jonkin kivan polyamorisen liiton, jossa kaikki rakastavat toisiaan ja kukaan ei ole mustasukkainen tai jää toisten varjoon. Ellei mua sitten syrjäytetä kun tee ja kaakao lopulta huomaavat toistensa pakahduttavan ylivertaisuuden.

Kaakao on hyvä ja syksy unelmia täynnä. Syksy syleilee mua lujasti, hellästi havittelee käsivarsillensa. Ja sinne mä toivottavasti menen uinumaan, käperryn kainaloon kehräämään. Ollappa kissa. 

Kevätnostalgia ei tainnutkaan olla nimensä mukaista, sillä syksyn saapuminen aiheuttaa samoja tuntemuksia. Kutkuttelee; kaikki tuntuu kovasti joltain, josta ei meinaa saada otetta. Mutta tunne on läsnä ja se on vahva ja se on kaunis ja mieleni tekee itkeä, hymyillä ja poksahtaa taivaalle osaksi sitä tunnetta; hukkua kokonaan. Poksahtaa siitä onnesta, kun aamujen valo on pitkästä aikaa kylmän väristä ja ilma ulkona raikasta ja viileää. Kuinka nenää paleltaa ja sääriä kylmää sukkahousuissa. Satunnaisella aamulenkillä maa on läpimärkä ja kastelee varpaat. Seinien toisella puolen maailma tuoksuu tippuvilta lehdiltä ja kostealta mullalta, maatuvalta kesältä. Kuinka illat ovat huomaamatta muuttuneet pimeiksi, yöt mustiksi.  

Ja kuinka kaikki tämä kuroutuu kaakokuppini ympärille täydelliseksi pieneksi hetkeksi. Kuinka käyn lainaamassa kirjastosta runoja, jotta voisin käpertyä peiton alle, sytyttää kynttilän, juoda sitä kaakaota ja lukea niitä runoja. Tänään olen tehnyt tuttavuutta Kirsi Kunnakseen lastenlorujen ulkopuolella.

Ihan hassusti voi kaikki huolensa unohtaa syksystä hekumoidessaan, kun sille päälle sattuu. Ja se kai on parasta tässä maailmassa. Jos ympärilleen katsomalla saa itsensä rauhalliseksi, tyyneksi ja onnelliseksi. Jos ulos astumalla saa itsensä itkemään hieman, sillä kaikki on vain melkein liian käsittämättömällä tavalla jotakin. 

Jokin tässä kaikessa syksyssä on kovin ironista. Kävin ensimmäistä kertaa tänä vuonna meressä uimassa vasta viikko sitten (eikä vesi ollut edes kovin kylmää).

Sivumennen sanoen kaniani syysilma ei tunnu rauhoittavan vaan enemmänkin villitsevän. Pyynö on oppinut saamaan itsensä ulos aitauksestaan tavalla, josta minulla ei ole pienintäkään käsitystä. Värikynien ja tärkeiden papereiden varastelu ja syöminen on myös ollut pienen kleptomaanini mieleen. Ja pahvilaatikot saa kyytiä (se on ihan okei). Hyvähän se on välillä uusia harrastuksia haalia.

Hih hei ja hyvää alkusyksyä. 

piu pau paulanauhoja

Tämä on nyt sellainen mainos. Ylpeästi ja selkä suorana seison äitini kätten jäljen takana ja edessä ja vierellä ja puen itseni paulanauhoihin. Olenhan sentään virallinen paulanauhatyttö ja mainoskasvo.

Voi sitä päivää, kun äiti pyysi minua ottamaan itsestäni kuvia. Se oli hieno päivä. Ja paulanauhat ovat todellakin hienoja. Katsokaa, ihailkaa ja tilatkaa jos yhtään siltä tuntuu. Aina on hyvä päivä tukea kotimaista käsityötä.

PAULANAUHA

paulanauha facebookissa

paulanauhapuoti

yöjunajuttuja

Yöjunat vie pikkuhiljaa mun sydämen. Ne vie sen paikasta toiseen, pohjoisesta etelään ja takaisin, ja saisivat viedä useamminkin. Uudelleen ja uudelleen.

Kun valot himmentyvät, asiallinen junailmapiiri muuttuu lämpöiseksi leiritunnelmaksi. Penkeillä istuskelijat valuvat makuuasentoon, käpertyvät kippuralle, laittavat päällensä villapaidan, takin ja viltin ja lopulta ehkä uinuvat. Niinä hetkinä mikään ei kai ole niin vakavaa. Ilmastointilaitteetk hengittävät puhdasta hyväksyntää. Voi vain nukkua, torkkua, kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Haukotella. Katsella ikkunoista pimeyteen, pimeyttä, pimeässä.

Aamulla kaikki heräilevät hiljaisuuteen, juovat ehkä kahvia ja katselevat kun aurinko nousee kaiken kylmyyden keskeltä. Samalla tavalla samaan aikaan kun yöjunia, voisi rakastaa myös näitä alkusyksyn auringonnousuja, sumuisia peltoja ja pistävää kylmyyttä, joka vaatii kuumia kupillisia teetä. Ja pian varmaan jo villasukkia.

Mä lomailen. Olen lomaillut jo viikon. Olen käynyt Orimattilassa, Hyvinkäällä, Helsingissä, Lammilla ja palannut Ouluun. Lukenut kirjoja, kirjoittanut ja nukkunut sikeästi. Lomat loppuu aikanaan ja yleensä liian nopeasti. Olisipa enemmän aikaa.

Voisin heittää ilmoille kysymyksen siitä, milloin (minulla) tässä elämässä on aikaa tehdä asioita. Oikeasti pyhittää elämänsä taiteelle, kirjallisuudelle ja ompelemiselle. Tai kuinka saisi itsensä ymmärtämään, että aikaa on enemmän kuin luulen. Kuinka saisi itsensä liikkeelle nopeammin, aktiivisemmin. Motivaatiota on, mutta samaan aikaan ei ole. Jossain on jokin tiensulku. Niinkuin en pääsisi liikkumaan. Ehkä se on pelkoa. 

 Palailen kai kunhan keksin kerrottavaa tai tahdon tarinoida. 

elokuun yöt tuoksuvat aiempia paremmilta

Enää viikko töitä jäljellä mietityttää ja pistää mielen rauhalliseksi, tuudittaa tasaiseksi. Sillä rauhallisuuden energialla olen käynyt kävelyillä yöllä ja päivällä ja iltaisin tapaamassa ihmisiä. Mutta jotenkin kaikki on silti niin
                            sunnitelmavaiheessa
                                                            ihan vaiheessa

elämä koulutus harrastukset ajatukset kaikki jäsentäminen minun sijani tässä maailmassa

tulevaisuus, joka ei kai koskaan voi ollakaan kuin suunnitelmia. Ajelehtiminen on pelottavaa vailla varatumista siihen ettei pärjääkään. Mutta ainahan voi tapahtua mitä vain ja koskaan ei voi olla varma. Ehkä varmempi kuitenkin. Minä en tiedä mistään mitään ja sitä olen miettinyt. Päässäni pyöritellyt päämäärättömiä sanoja ja ketjun lenkkejä vailla järjestystä. Olen miettinyt ja olen vältellyt; välttely lisää avuttomuuden tunnetta ja kaotiikkaa.

On ihan absurdia ajatella, että vaikken tietoisesti yrittäisi tulla miksikään olla mitään niin jotain minusta silti tulee ja sitä ei liene mahdollista estää. Jossain minä joskus vielä olen ja niin ovat kaikki muutkin. Yriittivät tai eivät, yrititte tai ette, yritit tai et. Jonkinlainen jokin joku jossain. En minä edes tiedä miten päin haluaisin tälle elämän kentälle asettautua makaamaan ja taivasta tuijottamaan. Enkä tiedä, onko sillä mitään väliä.

Kaikki tasapainoharjoittelu on edelleen läsnä kokonaisvaltaisesti kaikkialla ja alati. Yrittää ja epäonnistua. Eilen näin puistossa miehen harjoittelemassa nuorallakävelyä. Ehkä se olisi voinut opettaa mulle jotakin elämästä. Lapsena minä kerran kokeilin nuorallakävelyä. Silloin pysyin pystyssä hetken, en tipahtanut. En minä nytkään; ei elämässä voi tipahtaa. Tasapaino on kai vain sitä, ettei jatkuvasti horju puolelta toiselle. Ollappa olisin tasapainossa ja vapaa.

Mutta niistä kävelyistä. Maailmasta ja hengittämisestä ja luonnosta ja paljaista varpaista ja kaikesta hiljaisuudesta. Mun hiljaisuuteni huutaa laulaa mutta ei metelöi. Se on puhdasta ja se on rauhallista äärettömyyttä:

Joinain kesäisinä perjantaiöinä tuuli tuoksuu ikkunasta nukahtavaisen luokse ja silloin on joskus mentävä ja käveltävä. Koska öisillä kesän kaduilla kaupungin keskellä katveessa ja kupeilla puistoissa voi haistaa ja maistaa ja tuntea kuinka maailma vihdoin taas hengittää. Huutavat laulavat ihmiset harhailevat ja harhaantuvat joukkioina eikä itse tarvi aina huutaa vaan silloin tällöin joinain hetkinä on kai parempi olla hiljaa; kuunnella hiljaisuutta. Eivätkä silloin äänetkään metelöi vaan ovat hiljaa ja sielu on hiljaa mieli on hiljaa. Hiljaisuus on kuoro. 

Ei kesällä niinä öinä haittaa laittaa villapaitaa päälle, kun tietää lämmön tekevän tuulesta lempeämmän. Kaikki joet kohisevat kovaa, mutta nekään eivät metelöi, vaikka peittävätkin kuohunnallaan koko yön ja koko elämän ja yksittäisen ihmisen olemassaolon, identiteetin. Kun sillalla kävelee siihen voisi jäädä ja siihen saa jäädä, sillä nukkumaanmenoajoilla ei jokaisena kesäyönä tarvitse olla mitään väliä. Sillä joinain öinä kerran kesässä on syytä kävellä hengittää kuunnella ja antaa maailman olla niin hiljaa, että itkettää. Niin hiljaa on maailma ja metelöivä öinen Oulu. Niin hiljaa ovat ihmiset liikenne luonto ja tuuli, joka on viileä muttei liian kylmä. Niin pimeitä ovat elokuun yöt kun yöttömyys on lähtenyt jälleen vuodeksi pakoon. 

Niin rauhassa on ihminen vailla kosketusta olemassaoloonsa kesäyönä kun haapojen lehdet surisevat ja kaivon kansi kolisee kantapäiden alla. Joinain kesäisinä perjantaiöinä mieli on levollinen ja sydän raukea, kaupungin humu kuin suuri hiljainen aukea. Öisin taitaa kaikki pysähtyä ja silti alati elää edelleen.

muttakun videoiminen on niin paljon vaivattomampaa

Tahdon olla kukkanen

Haluaisin olla kukkanen. Siis ihan kirjaimellisesti olla ihmisen sijaan kasvi, kukka, kukkanen. Kasvaa tuolla pellon laidalla, niityllä, metsikössä, heinikossa, istutusaltaassa tai järven lieppeillä omaa tahtiani aurinkoon kurkotellen. Olla olemassa kukkasen tavalla ja lajistani riippuen kesän tai useamman. Olla vain. Kukkanen.

Mutta koska en ole kukkanen enkä lintu - en kaniini en kissa en maalaishiiri enkä kaupunkilaishiiri -  niin ihminen olen ja Vilma olen. Oma identiteetti, minuus ja itsetietoisuus ovat mutkikkaita (ja kutkuttavia) asioita. Ne muodostavat keskenään risteilevän, kiertyvän ja kaartuvan verkoston. Ne auttavat jäsentämään maailmaa. Itsensä tunteminen, omien syy-seuraussuhteidensa löytäminen, lienee pitkälti hyväksi yksilölle. Itselle. Minulle. Sille samalle jollekin, jolla se identiteetti on hallussaan. Mutta toisaalta kaikki identiteettiinsä, nimeensä ja määritelmiinsä kietoutuminen, paikoilleen solmiutuminen, voi kai olla haitallista sille samalle yksilölle, yksikölle.

Olen miettinyt paljon eri termien välisiä suhteita, enkä ole edes varma mitkä ovat synonyymeja toisilleen. Edes internet ei ole tarjonnut minulle juurikaan vastauksia. Ehkä jotkut asiat pitää selvittää ihan itse. Tai ainakin yrittää, elämänmittainen tehtävä.

Mutta tietoisuudestaan ei pääse irti ja tätä elämää eletään tänä minänä. Tässä täten tällaisena tämä Vilma kirjoittelee ja päivittelee blogiaan, koska kuinkas sitä muutenkaan, mitäpä sitä muutakaan.

Olen hämmennyslaatikko hukassa metafysiikan ja psykologian merillä.

Ulkona on niin vehreää. Oulu on niin vihreä. Eteläsuomi kuiskuttelee korviini. Linnut laulavat niin kovasti. Työmatkalla jokaisen käännöksen takana on loputtomasti lisää kukkasia. Toisinaan taivallla leijailee kumpupilviä.

En ole käynyt uimassa kuin kerran tai kaksi ja niistäkin kerroista mahtaa olla kulunut jo kuukausia. Oulun vesi lienee kylmää, ei yhtään sellaista lämpöisenpehmeää kuin Tampereen vesi vuosi sitten. Mutta vielä minä menen, tai sitten en mene ja toivon lämpöä vuoden päähän. Varmasti vielä ennätän. Joskus sitten. Elämäni kaipaa kyllä yöuinteja.

Olen ihan täynnä ajatuksia ja täynnä puhetta. Täynnä sanoja, joita en kirjoita enkä puhu, mutta yritän kyllä keräillä käsitekarttoihin ja vähintäänkin painaa mieleeni unohdettavaksi. Täynnä inspiraatiota, ideoita ja vailla aikaa. Ja täynnä hektisyyttä minä olen, työelämä tekee minusta hektisen (se on hyvä ja huono asia).

Osaan pyörittää hulavannetta ainoastaan myötäpäivään, mutta harjoittelen ahkerasti ja kehityn jatkuvasti. Tänään onnistuin enemmän kuin eilen. Minulla on tapana pelätä uusien asioiden opettelua. Toissaviikonloppuna värjäsin kasan kankaita. On niin paljon kaikkea. Pökerryttää ja väsyttää.

Yllättävän paljon kesääni on kaiken keskelle ripauksittain mahtunut lämpöä, rakkautta, ihania ihmisiä ja salaattia. Ja jossain välissä myös monta hetkeä aurinkoa, vaikka kaikki tuntuvat valittavan sen vähäisyydestä.

Aikaisina aamuina poljen töihin ennen kello seitsemää ja koko kaupunki vasta heräilee.  Siinäkin on jotain kaunista. Silmistäni saan rähmiä pois kasoittain unihiekkaa. Kotimatkalla kerään Pyynölle voikukanlehtiä ja mustikanvarpuja ja kotona teen jonkun onnelliseksi.

Mutta kukkanen tahtoisin olla. Ei sillä, että tässä Vilmassa mitään vikaa olisi. 

kirjoista runoista antikirjastoista

Eilen oli Eino Leinon, runon ja suven päivä. Luin sen perjantaina kalenteristani ja töistä päästyäni tuli kiire kaivaa esiin kortit, runokirjat ja ensimmäinen vastaan tuleva toimiva kuulakärkikynä (se ei ole aina helppo tehtävä). Kirjoitettiin, selattiin runoja, kirjoitettiin ja metsästettiin osoitteita niin että kello viittä vaille kuusi löydettiin itsensä juoksemasta postimerkkejä ostamaan (kiitos posti kun olet toisella puolen tietä) ja kahta yli liimaamasta niitä paikalleen postilaatikon vieressä. Ja sinne lähtivät runot ja kortit; toivottavasti löysivät kaikki määränpäähänsä.

Sunnuntaina lainasin kirjastosta kuusi kirjallista runoja, mukana myös sitä Eino Leinoa, ja menin puistoon lukemaan. Puistossa oli kylmä ja kohta olin kotona. Luin ja nukuin ja runoihin hukuin ja pohdin tovin josko runon päivän kunniaksi julkaisisin jonkun omista runoistani täällä (ja pohdin edelleen). Runoissa on jotain merkittävällä tasolla haavoittuvaisemman tuntuista kuin muussa taiteessa tai sanallisessa ilmaisussa. Ihan toinen henkilökohtaisuuden taso; runoihin on kutoutunut ja kudottu oma matkan varrella moninkertaistunut epävarmuus.

Eilen illalla luin tämän tekstin. "Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston," kirjoittaa Tommi Melander ja osuu sanoineen johonkin pohtimiseen arvoiseen pikku kultasuoneen ajatusteni kirjahyllyssä. Harrastan kirjavarastojen ja lukulistojen kerryttämistä ja ne harrastavat keskenään samaa. Kirjavarastoni lisääntyvät itsestään ja kun kirjoitan kalenterini taakse yhden nimen (kirjan tai kirjailijan) lisää, se monistautuu kolmeksi. Ja se on upeaa.

                

”Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmaksi kasvaa lukemattomien kirjojen määrä hyllyssäsi. Kutsukaamme tällaisia kirjoja antikirjastoksi” --

Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin.

                          Saatoin kirjoittaa tästäkin muutaman nimen ylös.

Nuorempana kärsin lukemisen pulasta ja luin samoja fantasiakirjoja viidettä tai kuudetta kertaa. En uskaltanut kokeilla uusia, koko kirjojen kirjo tuntui liialliselta ja vaikealta käsittää. Ei tiennyt pieni Vilma mistä aloittaa, mihin jatkaa ja milloin lopettaa. Samaa kaavaa toistettiin vuosia.

Ja siinä samalla kun kasvoin siitä fantasiaan Harry Potterin myötä hurahtaneesta teinistä kohta jo melkein aikuiseksi pikkuiseksi tytöksi, opin tietämään mistä pidän ja mistä aloittaa ja mihin jatkaa. Mitä lopettamiseen tulee, toivon etten lopeta ennen kuin elämä minut pakottaa. Tässä maailmassa on liian paljon luettavaa, liian paljon opittavaa ja liian paljon kauniita sanoja, lauseita ja uusia kutkuttelevia tarinoita. On liian paljon tietoa, pohdintaa, elämää ja ihmisyyttä kirjailtuna kirjaimiksi kirjojen sivuille; aakkostettuna kirjaston hyllyille ja antikvariaatteihin. Liian paljon ja sinne hukkuvat pienet tytöt ja isommatkin, mutta se ei haittaa, sillä sanoihin on hyvä nukkua. Rivien välissä on aina tilaa sinulle ja minulle ja hänelle.

On upeaa huomata elämän jokaisella osa-alueella, että itseensä tutustuminen johdattelee kohti rajattomia määriä mielenkiinnonkohteita, intohimoa, ideoita, toiveita, haaveita, suunnitelmia ja uskoa tulevaan. Ja mielenkiinnonkohteisiin paneutuminen avaa uusia ovia, ikkunoita ja tuuletusluukkuja niin, että pian koko maailma on yksi suuri mysteeri ja kaikki sen osa-alueet kauttaaltaan kiinnostavia toisiinsa kytkeytyen. Äiti sanoi minulle tänään puhelimessa, että on hienoa huomata, miten ennen tympeät asiat (kemia ja matematiikka) alkavat kiinnostaa, kun ne lopulta tulevat osaksi jotakin, joka itseä kiinnostaa (kankaanvärjäys).

Ja äiti oli oikeassa ja niin näin noin on maailma tehnyt minulle ja nyt ovat kaikki portit avoinna ja kaikki kirjat lukematta. Kirjoja kertyy hyllyihini ja niin kun en haluaisi omaisuutta haalia niin kirjojani vaalin. Näissä kuvissa on lukemattomia kirjoja, yksi luettu ja yksi keskeneräinen. Ja runoja, jotka saavat usein osakseen vain intuitiivista selailua iltamyöhään kun silmien pitäisi jo olla kiinni.

Antikirjasto. Sellainen.

Hyvää myöhäistä Eino Leinon, runon ja suven päivää!

            Niin herkkä kuin haavan lehti

            Niin herkkä kuin haavan lehti
            On tuulien suukkosille,
            Niin herkkä ja altis on mieleni mun
            Myös tuntehen tuulosille.

            Niin täynnä kuin syys-yön taivas
            On tähtien kehriä noita,
            Niin täysi ja kirjava syömmeni myös
            Utuheikkoja unelmoita.

            Kuin pyörivi pyörteessä kaarna,
            Ei nielua virran se vältä —
            Niin maailman pyörteessa häilyn mä myös,
            En kuilua kuoleman vältä.

                                                      - Kasimir Leino

elämän hämmentävä sekametelisoppa

Kirjoitin viikko sitten tekstin itsetutkiskelusta, tiedostamisesta ja asennevammaisuudesta. Eilen kuvasin videon valinnanvapaudesta, vastuusta, hyväksymisestä ja asennevammaisudesta. Aihepiirit limittyvät toisiinsa hetkellisesti ja satunnaisesti hieman kuten kaikki tuntuu helposti tekevän. Mun elämä ja ajatusmaailma on lähiaikoina (ellei jopa aina) ollut sellainen soppa erinäisiä sanoja, termejä, käsitteitä, asenteita, arvoja ja käyttäytymismalleja, jotka parveilevat toistensa ympärillä ollessaan kuitenkin erinäisiä asioita ja itsenäisiä ongelmia. 

Elämän hämmentävä sekametelisoppa.

Itsetutkiskelun vaikeus tuska ja katkerat kyyneleet tiivistyvät niihin hetkiin, joina tiedostaa uudella tavalla omat negatiiviset puolensa, eikä enää anna itselleen lupaa juosta pakoon. Jos tahtoo olla itselleen rehellinen, joutuu yksi kerrallaan kohtaamaan omat heikkoutensa ja katsomaan niitä silmiin. Se ei tunnu mukavalta, en todella haluaisi olla keskeneräinen ja epätäydellinen. Roolileikkiminen ja piilosilla oleminen on paljon helpompaa.

Alakoulun kuudennella luokalla maalasimme verhoja luokkahuoneeseemme seuraavana syksynä asettuville uusille ekaluokkalaisille. Ohjeet olivat selkeät: otatte kukkosablunan ja töpötätte siihen keltaista, punaista ja vihreää pullomaalia. Laikukkaasti. Epätasaisesti. Taiteellisena tyttönä töpöttelin kukkoni värit vaihtelemaan sulavasti punaisesta keltaisen kautta vihreään. Olin tyytyväinen ja erityisen ylpeä. Palkkioksi sain käskyn korjata värit satunnaisen laikukkaiksi; niin oli tarkoitus tehdä, niin oli ohjeistettu.

Nousimme parhaan ystäväni Merin kanssa suureen vastarintaan, kerrassaan kapinaan, ja lopulta saimme kuulla olevamme asennevammaisia. Tarina saattaa kuulostaa todellisuutta karummalta; traumoja minulle ei jäänyt, mutta selkeät muistikuvat kyllä painuivat mieleen. En edelleenkään koe olleeni asennevammainen tahtoessani toteuttaa taiteellista vapauttani kukkosablunoiden, pullomaalien ja töpöttimien parissa, muisto vain palasi mieleeni tänään, kun päädyin pohtimaan asennevammoja. Omaa asennevammaisuutani.

Joidenkin asioiden suhteen taidan olla asennevammainen. Sen yllättävä tajuaminen viimeisimpien viikkojen ja päivien aikana ei ole ollut helppoa. Olen pistänyt vastaan. Kovaa. En haluaisi myöntää itselleni olevani asennevammainen (kuten juuri nyt teen; lopullinen synnintunnustus, takaisin ei ole palaamista), sillä se johtaisi toimiin asiaa vastaan. Ja rehellisesti sanottuna taidan pelätä sitä, mitä asennevammattomuus tuo tullessaan. Lisää haavoittuvaisuutta? Ennustamattomuuta? Kai epäluulot ja pessimismi ovat nekin vain egon omia puolustusmekanismeja? Defenssejä?

On vaikeaa saada kiinni omista negatiivisista puolistaan. Ne yrittävät parhaansa mukaan paeta, pukautua hyviksi aikeiksi ja eleiksi, rationalisoida olemassaoloaa ja selitellä kaiken parhain päin. Ne ovat loruilun ja tarinankerronnan mestareita, tekosyiden taikureita. Me olemme; minä ainakin olen. Ja toisaalta ne myös kumpuavat jostain. Jostain arasta paikasta, piilotusta hauraudesta. Siksi ne ovat niin ärhäköitä; kusiaisia, pistiäisiä, satakunta itikkaa häiritsemässä kesäyönä.

Mutta kun ajautuu sille tielle, että tahtoo uskaltautua olemaan rehellinen muiden lisäksi myös itselleen, ei paluulippua taida olla niin helppoa ostaa. Kun huonot puolensa kerran tiedostaa (edes hetkeksi) ne jäävät pyörimään mielen päälle, kielen kärjelle ja sitten mennään. Käydään läpi ties mitä synnintunnustusriittiä itsensä kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa ja ehkä joskus päästään yli. Kun jotain tiedostaa kerran, on vaikeaa olla kiinnittämättä siihen huomiota enää seuraavalla kerralla. Kai. Näin minä luulen.

Ei mulla oikeasti ollut muuta asiaa kuin oma asennevammaisuuteni ja sen tunnustaminen. Sitten pitäisi yrittää saada itsensä päästämään siitä irti. Ja irti päästäminen lienee tässä vaiheessa supistunut jo ainoaksi vaihtoehdoksi, tyhmähän sitä olisi jos kynsin hampain pitäis tarkoituksella kiinni negatiivisista tunnelatauksistaan, turhista epäluuloistaan ja lapsellisesta tavoitteettomasta kiukuttelustaan.

(Ja se pieni asennevammainen ääni pääni perukoilla huutaa vinkuu mulle ei ei ei kun kirjoitan näitä sanoja. Ei ei ei en suostu vielä. En varmasti lopeta. Kiukuttelen jos tahdon. En varmasti ole hiljaa, minua et hiljennä!)

Mun tabletti toimii jälleen ja otan laittoman paljon kuvia itsestäni.