Värejäkin enemmän pidän sävyistä

Välivuodenaikoina ikävöin kaikkea. Kaihoan Oulun pimeneville kaduille, kylmään merituuleen, katulamppujen oranssiin valokeilaan, jopa varjoihini. Kaipaan syksyn hartaan synkkää hiljaisuutta, pirteitä aamuja ja yksinäisen pakotettua tyhjyyteen rauhoittumista. Merikoskenkatua, vaatekomeroa, jossa kirjoitin runoja skissipaperille, ikkunasyvennyksiä, elämää ilman mikroaaltouunia ja rantapolkujen hölkkäämistä kuuran keskellä. Etelässä pimeys painaa, mutta Oulussa se oli omaa luokkaansa. Taianomaista, loputonta ja musertavaa.

Vetinen maa ja värikkäät pensaat. Tuntuu nostalgialta; jälleen pimeät kylmenevät illat. Syksy on aina taas uskomattomampi kuin ennen tai muistinkaan.

Nykyään on niin paljon kaikkea ja hyvääkin vielä: koti tuntuu enemmän kodilta kuin kai koskaan ennen. Enemmän kuin Valtatiellä, Merikoskenkadulla, Hallituskadulla tai Kirkkokadulla, mutta olen kai vähän tukossa. Kaipaan tyhjyydelle alistumista, pinaavan painavaa ei mitään ja sitten: keveyttä. Pitkiä hiljaisia kävelyjä, tiedäthän: Oulua, Kokkolaa, Meriä, kirjallisuutta. Aion vielä hellittää ja olla riippumaton. Vielä: teen lopun tälle riittämättömyydelle, irti masentavan hedonian kierteestä, takaisin luontoon, joskus rauhoitun hiljaisuudesta, olen hiljaa.

Älkää ymmärtäkö väärin: Olen kotona ja minulla on unelmia. Kaipaan kai vain kaivatakseni.

                 Nyt:

                Hyvä luoja näitä värejä.

                     Maa on murrettu, pientareilla tunkua, minä taivastelen.

Taide on prosessi ja jossain määrin arkailen keskeneräisyyden esillepanoa. Taiteeni on taiteen opettelemista, kokeilua, haparointia. Ihan kuin elämä olemassaolon opettelua. Tutustun asioihin inspiroituakseni. Mikä vain voi toimia kimmokkeena ja siksi kaikki kelpaa, mutta mikään ei riitä. Hellitä.

Tunnelmia tunnustetaan kai liian vähän, minä en ainakaan pitkään tiennyt mitään. Entä jos autenttisuuden sijaan katsoisikin tunnelmia kokeiluina ja tutkimusmatkoina. Keinotekoinenkin tunnelma voi luoda aitoja tunteita. Jos heittäytyisi, leikkisi mukana ja näyttelisi koreografiaa, tuntisiko enemmän? Minähän elän tunteista ja: kyllä. Tunnelmien keräily on taiteessa elämistä.

Tunnelmissa, väreissä ja taiteessa: rakastan yhdistelmiä, kerroksia ja välitiloja. Värejäkin enemmän pidän sävyistä.

Haluan lähinnä nähdä mitä jos, tuntea ja oppia tuntemaan.

Tunteista ja taide tunteina

Minulle kerrotaan, että tunteet todellakin ovat tuoksuissa. Tuoksuissa, musiikissa ja fyysisissä aistimuksissa ja tietenkin ja kuinkas muutenkaan. Ongelmani on ikuinen eksyneisyys tunteiden ja sanojen sameassa välimaastossa. Olen opetellut ymmärtämään maailmaa sanallistaen, vaikka tunteet olisivat rehellisiä; joka jumalan kerta yritän sanoittaa tunteeni hukaten niistä kaiken olennaisen. Kadotan olennaisen, kadotan mystisyyden; hukkaan tunteistani tunteet. Niin kipeästi haluaisin ymmärtää, käsittää, jäsentää, katsoa kokonaisuutta. Ja niin.

Lajittelen tunteeni: aktiiviset, passiiviset, ensi- ja toissijaiset. Epätoivoisesti rakennan järjestelmää, jonka kautta voisin oivaltaa, ja niin teekin, että oikeastaan voin vain tuntea. Ja tunnen, mutta en saa kiinni ja se kaihertaa minua. Tunnen tuntematta ja siltikin.

Ei kai tunteita voi koskaan saavuttaa kuin tuntemalla. Tunteet ovat itsenäisiä ja täysin muuta, tunteet ovat kuvailemattomissa. Tunne on olemassa ainoastaan tunteena, kosketuksesta katoavaisena. Ei tunne tunne rationalisointia, vertailua, jäsentelyä tai kokijaansa. Minä lamaannun, koska kuinka voisin ja miten ja mitä ja minulla ei ole sanoja. Koska minulta on viety sanat: tunteet ovat vieneet ne ja on niin paljon, jota en kykene koskaan kertomaan. Olen kertoja, selittäjä ja lopulta: tuntija. Olen välitilassa. Ollut niin kauan kuin vain muistan.

Eteenpäin: Olen avannut haparoivan nutturan päälaeltani. Yritän olla hiukset auki, selvittää takut sielustani, rentouttaa hartiani aina uudelleen, olla ja antaa olla alastomana. Ja välillä olenkin, mutta on tämä saatana kaksi askelta eteenpäin ja puolitoista taakse.

Olen ajatellut niin monia. Ikkunalaudallamme pieni palmu kasvattaa uusia lehtiä väkevästi, nopeasti, sinnikkäästi. Se on meidän rakkaamme, sillä kyllähän energia kiertää ja vaikka ei niin väliäkö sillä, meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme.

Aiemmin keväällä ystävämme meni edes ja kenties toinenkin, emme tiedä. Meillä on vain etenevä, pysähtynyt aika, pihakastanjan tuulessa heijaavat lehdet ja kukat jotka kasvavat, kuihtuvat, tiputtavat terälehtensä ja kastanjat, joita ei voi syödä. Meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme, jotka kantavat kauas.

Toteutin yhden unelmistani ja kotiin palattuani tartuin taas siveltimeen. Olen elänyt väreissä paljon: yritän sekoittaa, kerrostaa, rinnastaa. Rakastan värejä värien välillä. Rakastan ohuita kerrostumia, yllättäviä rajapintoja ja vahinkoja. Voi miten minä rakastankaan satunnaisuutta. Maailma on värien kimara, elämä lahja.

Haluaisin tavoitella sitä häilyvää rajaa, jolloin taide muuttuu tunteeksi. Kun maalaus irrottautuu fyysisyydestään ja lopulta on vain olotila, kokemus. Kun teoksella itsessään ei tuntemuksen synnyttyä ole enää juuri merkitystä. Kun katseen kohtaava tila on lähinnä katalyytti jollekin suuremmalle. Ja siitä kai taiteessa usein onkin kysymys, vai onko, en tiedä. Pyrkiikö taide tekemään itsensä hetkessä toissijaiseksi?

Ehkä tämäkin on johdannaista kipeästä kaipuustani ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Haluaisin luoda ja tuoda tunteita, olla tunteissa täysin passiivisena ja pyrkimyksettä. Oppia tuntemaan järjettömät tunteeni. Olla aina järjestämättä, järkeistämättä.

Ja samalla toisaalta rakastan sitä: järjestämistä. Rakastan ymmärrystäni ja rakastan rakentaa.

Tuoksut tunteina

Joku kysyi: tiedätkö mikä on ensisijainen aistisi? En osannut vastata, en osaa vieläkään, mutta elän tuoksuissa ja niistä. Tuoksut saavat minut tuntemaan ja tunnetusti rakastan niitä: tunteita.

Palaan jostain syystä usein erääseen alkuvuotiseen muistoon (kai se vain oli niin vaikuttavan vakuuttava ja vahva tunne-elämys, häkellyttävä). Oli kirpeä pakkaspäivä, appelsiini kädessäni katselin keittiön ikkunasta jäistä maisemaa. Yllättäen appelsiinin häilyvä tuoksu yhdistyi pakkassäähän ja vaikken sitä osaa sen paremmin selittää tai sanoittaa: minä tunsin paljon. Nostin appelsiinin lähemmäs hukkuakseni syvemmälle tuohon tuoksuun ja ennenkaikkea tunteeseen. Ja hukuin: sellaisina hetkinä oivallan olemassaolon uskomattomuuden. Aina uudelleen.

Olen kai ennenkin kirjoittanut tunteista, ainakin yrittänyt, mutta usein minulla ei vain ole sanoja. Lähimmäksi ovat päässeet: nostalgia, autuus, tulva, hukkuminen, ylitsevuotava. Ja nyt seuraa uusi oivallus. Useiten minut kai korottaa näihin korkeuksiin säätilojen ja tuoksumaiseminen saumaton yhteistyö. Tuoksut: multa, kahvi, nurmi, syksyn lehdet ja märkä sammalmätäs. Kumppanin kaulan katve. Aurinko, pakkanen, keväisin sulava jää ja purot.

Meidän kodissamme poltetaan paljon suitsukkeita. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että monista aistiherkkyyksistäni huolimatta tuoksut eivät juuri koskaan ärsytä minua. Saan elää tuoksuissa. Niin, meidän kodissamme todellakin poltetaan paljon suitsukkeita. Rakastan nykyään kotioven avaamista: meidän asunnossamme tuoksuu aina hyvältä.

Seuraa asiaa suitsukkeista, pienyrittäjyydestä ja eettisemmistä kulutustottumuksista:

Opettelen jatkuvasti parempia kulutustottumuksia, mutta jostain syystä suitsukkeet ovat tähän asti rajautuneet näiden pohdintojen ulkopuolelle. Korjaan asian nyt. Sain Ronja -nettikaupalta pienen testipakkauksen Pure Incense suitsukkeita, joilta kotimme on tuoksunut jo pari viikkoa.

Ronja facebookissa
Ronja instagramissa

Ronja on pieni yhden hengen yritys, joka myy suitsukkeiden lisäksi mm. asusteita ja sisustustuotteita. Nettikaupan toimitusaika on tavallisesti 1-3 arkipäivää ja toimitus ilmainen. Yrittäjyydestä haaveilevana pienenä käsintaitajana haluni tukea pienyrittäjyyttä on suuri ja kun suitsukevalikoima tuntuu vastaavan omia tarpeitani niin taidan olla löytänyt itselleni kantakaupan. Ja kuin vain yhden pienyrityksen tukeminen ei riittäisi, myös testaamani Pure Incense suitsukkeet valmistetaan Intiassa käsin yhden perheen voimin. Tuntuu lämpimältä.

Ronjan nettikaupasta voi 15.7. asti saada -10% tilauksestaan koodilla bbb1c7

Mitä olen oppinut suitsukkeista: Tavalliset massatuotetut suitsukkeet ovat usein laadultaan kehnoja ja kyseenalaisia. Valmistusprosessissa hajuton hiilta tai sahajauhoa oleva suitsuketikku kasetaan kemikaaliliuokseen, joka sisältää laimennettua tuoksuöljyä, liuottimia ja synteettisiä kiinnitysaineita. Ronjassa myytävät suitsukkeet puolestaan valmistetaan ikivanhalla masala-menetelmällä vanhoja perinteitä kunnioittaen. Menetelmän mukaan valmistetaan kiinteä tuoksuva tahna, joka rullataan käsin suitsuketikuksi. Tahna sisältää tuoksuvia kukkia, yrttejä, lehtiä, maustekasveja, eteerisiä öljyjä, tuoksuvia puujauheita ja puista saatavaa suitsukepihkaa. Valmistukseen ei käytetä mitään synteettisiä kemikaaleja, parfyymeja tai liuottimia.

Olen kehno kuvailemaan tuoksuja, sillä elän niitä niin olennaisesti juuri tunnetasolla. Suosikkisuitsukkeeni ovat kuitenkin jo pidempään kantaneet nimeä nag champa. Ronjalta vastaanottamissani suitsukkeissa suosikkejani olivatkin Green Champa, Golden Champa ja Vrindavan Champa. Champat ovat erilaisia kukkaistuoksuja, jotka ovat useimmiten omiaan nostamaan minut irti maankamaralta. Näin nytkin: tuoksut saivat minut toivomaan, ettei muuta tarvitsisikaan tehdä kuin sulkea silmät, hengittää sisään ja hukkua. Ne olivat makeita, pehmeitä, pyöreitä ja helliä. Mitä muihin tuoksuihin tulee, ei minulla ole pahaa sanottavaa niistäkään. Edellämainutut champat kuitenkin noin vain veivät minut mukanaan.

                   Ja minä menin.

Yrittämisestä vielä: En ole yrittäjä, mutta olen viimeisen vuoden ajan yrittänyt yrittää (ja hetkin yrittänyt yrittää yrittää), jonka seurauksena minä ja kasa käsitöitä ja taidetta lähdemme markkinoille. Pienen myyntipöytäni voi löytää 7.-8.7. Kuortaneelta Mystisen valoisilta markkinoilta ja 10.-16.7. minun, äitini (Paulanauha) ja ystäväni (Luonta) iloisen sekatavarapuodin Kaustisen kansanmusiikkifestivaalien basaariteltasta.

Hyvää kesää, tunteita, tuoksuja kaikille.

Irrottaa

Minuuteni on passiivisuudessa ja siellä ovat myös rakkauteni ja tyyni.

Ja jos tie tiettyyn passiivisuuteen kulkeekin turhautumisen, ahdistuksen ja pelon kautta niin nyt en puhu siitä. Olen minä sielläkin ollut ja paikoin olen edelleen: lamaantunut, mutta ei siitä tällä kertaa.

Minä rakastan taidetta. Todellakin: se saa veren virtaamaan varpaissani asti ja sydämeni ei ymmärrä enää mitään. Ja luontoa samoista syistä, samalla tapaa ja risteten.

Luonto on uskomaton sillä luonto on loputtoman monimuotoinen. Kaikista mahdollisuuksista valikoituu yksi ja niiden summana loputon vaihtelevuus. Kaikki on jo tehty: luonto teki sen jo. Enkä oikeastaan tiedä mihin minua ja sivellintäni tarvittaisiin, jollei silkasti ihmettelemään. Ja sitä me teemme: ihmettelemme ja toisinaan takerrumme hetkeksi jonkin ideologian kulmaan. Taiteeni tuntuu olevan ennenkaikkea aatteellista (pyrkiessään lähinnä irrottatumaan selityksistä ja tarinoista.) Niin: kai minä löysin perille lähtemällä vastakkaiseen suuntaan.

Luonto: minä olen kallioita, kumpuja ja metsien mättäitä, sillä ne antavat minulle tunteita. Ja tunteista minä pidän ehkä enemmän kuin ajatuksista. Enemmän, vaikka olen patologinen ajattelija, pohtija, harhailija. Sillä ennen ajatuksia tunteet ovat puhtaita ja kokemuksellisia: kuin uusia maailmoja, ne ovat olemassaoloa. Nostalgia on yksi perustunteistani, sitä on kaikkialla. Katso jalkojesi juureen ja hiljene. Tunnetko? Katso eteesi. Katso ylös. Purot, pyörteet, kortteet ja juurrakot. Hengitä sitä maisemaa: Olet maisemassa. Olet kuvassa, elokuvassa, kirjoitettuna, muistoissa, olemassa.

Passiivinen: rauhallinen, pakottamaton, pyytteetön. Varma mutta vakaa, hiljainen vailla pelkoa. Vaivaton, sillä yrittää ei tarvitse. Asiat ovat, minä olen, maailma on ja kaikki ympärilläni. Tärkeää on lähinnä valita suunta, pyytteettömyys on keskeneräisyyttä.

Kaikki on hetkin niin pohjimmaisen yksinkertaista. Ihmiselämän mittakaavassa niin ratkaistavissa, tiedettävissä, vastattavissa: kunhan vain löytää oikeat kysymykset, kokee jokaisen tunteen. Niin: koe aina jokainen tunne ja tunne ne.

Oikeastaan kyse on jälleen riisumisesta. Kyse on alastomuudesta, paljaista jaloista. Vielä kerran: kerronnallinen puhtaus, riisutut säkeet ja itsenäinen sävel. Pois post-tasolta, takaisin ytimeen. Haluan olla tyhjä ja hengittää, viimeinkin keuhkoni täyteen puhdasta ilmaa. 

Sanoja. Loputtomasti ja järjestäytymättömänä. Tulva, pyörre, kurimus. Irrottaa.

Koivuista kasvaa silta

Lauantaina 18.3.2017 kumppani pakkaa rinkkansa. Oven hän sulkee perässään sunnuntaina kello 06:05. Kaksi kuukautta erossa: siinä on kestettävää. Mutta kyllä minä kestän ja opin kaikenlaista. Näinä päivinä elämä tuntuu antavan lähinnä mahdollisuuksia, vaikka näkökulmakysymyshän se pohjimmiltaan on.

Yksin elosta:

Päivät ovat loputtoman pitkiä ja hiljaisia. Kaikkialla on vellomaan seisahtunutta aikaa. Minä siinä yritän kauhoa sitä johonkin suuntaan. Järjestää kai, mutta päädyn järjestämään vain keittiön kaapit. Tiskaan tiskit ja pesen mikroaaltouunin. Järjestän tee- ja vitamiinipurkit. Olennaista on, etten ikinä yleensä.

Ja hiljaisuus: En laita musiikkia soimaan. Kokeilin kerran, mutta mieleni tulvi yli äyräiden. Täällä huutavat vain huuva ja yläkerran sylivauva. Sieluni on todellakin todella hiljaa: suorastaan mykkä, vähintäänkin vaitelias. Niin hiljaa että luen. Kaikki päivät – vihdoinkin minä taas luen!

Luen Venäjän koivuista ja niistä kasvaa silta.

Jostain syystä on vaikea ymmärtää, että Venäjällä kasvaisi koivuja niin kuin vain kotikatuni varrella tai kansallisromanttisilla porvariston koivukujilla. Mutta toden totta: eihän luonto kysy valtioiden – saati kulttuurien – rajoja. Tämä yllättävä realisaatio vavahduttaa: Luonto ei kysy rajoja. Itse me piirrämme rajat ja rakennamme niistä muureja kuvitellen sitten, että muurin toisella puolen kaikki on tuntematonta, pelottavaa tai vähintäänkin höpöä. 

Kyseinen ajatusvirhe on ylipäätään tyypillinen: Alamme rakentaa lisäoletuksia jo alkujaan hataroiden arvailujen tai yleistysten päälle. Perustukset eivät ole kunnossa, älkää rakentako! Tai lähdemme rakentamaan väärään suuntaan, sitäkin näkee. Ajatella, maan alle. Kuin kaivaisi kuoppaa itselleen, totisesti. 

Koivut ja ihmisyyden loputon ymmärrettävyys. Luulenpa, että kenestä vaan voi löytää samaistuttavaa, jos vain löytää keskusteluyhteyden.

Ja minä luen tulvivista tunteista.

Mutta uskon, että kaikessa raivoisassa, tulisessa ja kiihkeässä on yhteistä lähinnä vajavaisuus. Ne ovat vajaita tunteita, eivät eskalaatioita vaan sen kaipuuta. Näin lopulta: tulvat ovat riittämättömyyden ja loputtoman kaipuun kiehumispisteessä. Turhautumisen keskittymiä.

Koska tyhjyys on loputonta eikä sitä voi täyttää. Hölmöt kuvittelevat, että elämä olisi orgasmeja. Maailma on täynnä, mutta tyhjyys ei täyty koskaan. Ei lopullisesti: aina voi kaivata lisää ja enemmän. Ei mikään koskaan. Aina.

Lopetan lukemisen.

Meidän asuntomme on suuri. Läpitalon kolmio lamellin keskivaiheilla. Rakastan tätä tilaa: pysähtyneisyys mahtuu tänne. En tukehdu. Poltan suitsukkeita asunnon kummallakin laidalla. Tällaisena kevätpäivänä aurinko värjää viereisen kerrostalon kattotiilet persikan värisiksi. Taivas puolestaan: taivaansininen. Persikkaiset tiilet siinä sinisyyttä vasten vavahduttavat minua ja minut.

Ohikulkumatkalla oleva ystävä tulee kylään ja minä leivon perunarieskoja. Pihapuiden läpi suodattuva valo tanssii olohuoneen seinillä ja paljastaa meille suitsukkeiden vaitonaisen pyörteilyn. Ja jos jotain olen oppinut niin sen, että kauneinta maailmassa on näennäinen satunnaisuus. Kaikkein selkeimmillään se näyttäytyy luontoa katsellessa: kivet, meret ja kasvit, tuulen vavisuttamat kuusen latvukset. Ja nestedynamiikka, kuten ystäväni sen sanoitti.

Minulla on häkeltynyt sydän.

Minä olen, valo on ja me

Olen kai suunnattoman lyhytjänteinen. En tee mitään loppuun, jätän kaiken aina kesken. Haahuilen ja juoksen joka suuntaan.  Väreilen jatkuvasti: olen hektinen, taukoamaton, ahdistunut ja siksi kai juoksen. Kiiruhdan paikasta, viihdykkeestä ja suunnasta toiseen. Pakenen ja liikehdin näennäisen pienieleisesti, mutta alati. Olen haavanlehti. Jotain uutta, en jää aloilleni, en saata, en tiedä enkä rauhoitu.

Askartelen uusia kirjanmerkkejä merkitäkseni jokaisen keskeneräisen kirjan kuin vain konkretisoidakseni hyväksynnän: tässä ja nyt hyväksyn loputtoman vaiheiluni, ainakin. Tässä ja nyt hyväksyn, sillä on akuutimpiakin asioita huolehdittavana, hoidettavana, pyöritettävänä ja rinnassa raukea taustakumina. On vielä aikaa etsiä palasille paikkoja tai antaa niiden löytää tiensä itse. Ja olen onnellinen ja olen etenevä, etevä.

Silti: juomani juon aina loppuun. Hitaasti ja suurella hartaudella, säntillisesti ja joka kerta. Joskus juon aamukahviani kaksi päivää tai saunasiideriä viisi tuntia. Mutta aina loppuun asti, eikä se tunnu juuri miltään, sillä se on ennen kaikkea tapa. Kumma tottumus, jonka omaksumishetkeä en osaa määrittää tai ehkä persoonallisuuden itseironinen pikku performanssi. Löydän viikon vanhan teekupin ja juon sen tyhjäksi matkalla keittiöön uutta keittämään. Kuumat juomat asetan sivupöydälle odottamaan jäähtymistä, unohdan ja löydän sitten joskus. Tämä lienee ainoa pitkäjänteisyyden pilkahdus nykyisessä sielunmaisemassani, mutta sentään jotain mihin takertua.

Mutta miksi kaikkien näiden rautojen täytyy olla tulessa? Miksi, en jaksaisi, mutten taida tällaisenaan malttaa tai osata olla muutoinkaan. Ja toisaalta: miksi pyristellä vastaan jos voi puolisuorittaa haparoiden ja hätäisesti takerrellen, sillä onhan sekin toki jotain ja kenties tällä hetkellä varsin ominaistakin.

Luominenkin on tuskaa, mutta hemmetin vimmaista sellaista. Luominen on tuomista: pakottavaa, kaikkivaltaista synnytystyötä, joka ottaa enemmän kuin antaa, mutta toisaalta antaa kaiken ja räjäyttää sydämen ympäri olohuonetta. Luominen on puurtamista kunnes ei hukkumiseltaan kykene enää arvioimaan kättensä jälkeä. Takeltelua, tarpeettomuutta ja loputonta tyytymättömyyttä, joka kuitenkin kiskoo mukanaan eikä loppua näy eikä sitä tosiasiallisesti haluakaan nähdä tai kohdata. Luominen on pohjaton kiehtovuus ja pakollista.

Aurinko ja kevät ovat uskomattomia, liikaa ja ylitsehäkellyttäviä. Nukun päiväunia sohvalla ja tunnen kuinka valo lävistää ilman ympärilläni ja vaikka minä otan valon itselleni niin valo ottaa minut aina kovempaa. Ja on vaikea käsittää kuinka paljon muka voisin erota viereisestä huonekasvista, kun kummatkin reagoimme lisääntyvään auringonvaloon niin vahvasti ja vääjäämättömästi. Sitä ei voi estää tai kestää. Kaikki tuoksuu paremmalta aurinkoisella pakkassäällä. Ja maistuu. Kaikki on tunteita, nostalgiaa ja pyytteetöntä pakahtumista. Pian saan taas pidätellä kyyneliä joka kerta ulos astuessani.

Aikuistuminen on rankkaa, mutta onneksi meidän kodissamme on tulppaaneja ja kani joka varastaa banaaneja hedelmäkulhosta. Meidän kodissamme on kaikki hyvin vaikkei lainkaan tasapainossa. Elämä on näet edelleen alituinen tasapainolauta, jota minä en ole vielä oppinut käsittelemään. Mutta opettelen aina ja haparoin eteenpäin taskut toivoa täynnä. Ja meillä on niin monia asioita onneksi.

Ja unelmia: Tahdon Intiaan ja suunnitella talon. Tahdon Venetsiaan ja opetella tekemään samettia käsin. Tahdon värjätä paperia ja tahdon värjätä kankaita. Tahdon painaa kankaita ja tahdon tehdä seinävaatteita. Tahdon solmia solmuja, virkata, ommella ja istuttaa huonekasvini isompiin ruukkuihin. Tahdon laakeripuun. Tahdon tehdä tauluja ja tahdon kirjoittaa. Julkaista zinen, piirtää ja kuvittaa. Maalata tuhat taulua silmistä ja luonnosta ja lähteä vaeltamaan ja matkustaa Sallaan. Tanssia pääni pyörälle ja pyöriä koko kotimatkan. Tai koko elämän läpi: tanssia. Tahdon oppia olemaan kaikkea mitä olen entistä passiivisemmin, sillä sellaista on puhtaus ja vaivattomuus. Minä olen ja valo on ja me.