keskiviikko 30. marraskuuta 2011

pahvilaatikko

Tänään on ollut hyvä päivä. Laskin ahkerasti matikkaa, kertauskurssin alkuinnokkuuden vallassa, kuviksentunnilla tussasin kolmannen piirrustuksen. Otin kuvia oletusarvona se, että yksikään ei onnistunut ja nyt mulla on yli kymmenen ihanaa kuvaa. Ryömin pahvilaatikkoon hetken mielijohteesta ja taistelin sulon kanssa pahvilaation herruudesta. No... kun herruudesta puhutaan niin arvatenkin sulo vei mua ihan satanolla.


Oon juonut liikaa pepsimaxia ja tekee mieli maksamakkarajuustopaahtoleipää. Se on hyvää, tulkaa kylään niin teen teille leipää. Mutta vain yhden, että mullekin riittää. Jauhelihakeitto oli hyvää ja koulussa luennoi tekstiilitaiteiden professori. Me vietetään lammin lukion juhlaviikkoa.

Huomenna valloitetaan helsinki ja studia messut. Ehkä messut tuo selkeyttä itse kunkin opiskelukriiseilyyn. Tosin onhan sekin mahdollisuus, että messut vain sekottavat entisestään. Vaihtoehtoja on liikaa. Miksei kaikki vaan ole maanviljelijöitä.

Mulla oli koulussa sateenkaarisukat ja sateenkaarihenkselit, kädessä kannoin mukana sateenkaarisateenvarjoa. Tuntui, että muutama ihminen saattoi ajatella, että nyt se sitten tuli kaapista ulos. Mutta en mä vielä, sitä maailma saa vielä odotella. Tykkään sateenkaarista, niistä tulee iloinen olo.

Naureskelin tänään sille, miten ihminen voi kuvata itseään niin paljon kuin minä. Suurin osa kuvista, joita otan on itsestäni. En tiedä onko tämä säälitävää vai mitä. Mukavaa ainakin. Ja toisaalta kuvista tulee kivoja ja kuvaamisprosessi sujuu vaivattomasti, joten mitäpä vikaa tässäkään olisi. En osaisi ehkä toimia kuvaajana, joka kuvaa muita kuin itseään. En ehkä kykenisi sellaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, mitä siihen vaaditaan. Olenhan mä satunnaisesti kavereita kuvannut, mutten koskaan erityisen tosissaan. Joskus voisi kai kokeilla.


Näytän noidalta, joka loitsii ja hiukset leijuu. Pitkien hiuksien myötä oon selvästi alkanu kuvaamaan kaikemaailman hiushörhötyskuvia. Mutta voi hellanlettas katsokaa nyt kuinka kivasti ne leijuilee.




tiistai 29. marraskuuta 2011

lämpimät nilkat ja kuppi kaakaota


Tänään jalat näytti kivalta, ajaminen sujui odotuksia paremmin (joskaan ei järin kehuttavasti, mikä on aika pelottavaa, koska perjantaina on inssi), kokeilin menevätkö lätäkönpinnat rikki ja kastelin sukkani, söin nuudeleita, nukuin liian pitkät päiväunet, tein vain murto-osan tekemistä vailla olevista asioista, suunnittelin huomiselle ihanat kouluvaatteet, otin valokuvia ja olin kertakaikkiaan tyytyväinen ja iloinen.

Ilkeyden anatomiaa

Varoitus: 
Seuraa pitkä asiateksti.
Alunperin äidinkielenaineeksi kirjoitettu. 
Mielipiteet ja esimerkit ovat tosia.
Tarkoituksena ei ole provosoida, vaan kertoa mielipiteeni.
Kenekään ei ole pakko vaivautua lukemaan tätä, mutta halukkaat, feel free to read.


             Kultainen sääntö: kuten haluaisit muiden kohtelevan sinua, kohtele sinä heitä. En ole uskonnollinen ihminen enkä pidä kliseistä, mutta kultainen sääntö on sellainen uskonnollinen klisee, jota en toivoisi kenenkään tässä maailmassa unohtavan, mukaan lukien itseni. Jos haluat muiden olevan mukava sinulle, ole mukava heille. Jos puolestaan haluat muiden olevan ilkeitä sinulle, ole aivan rauhassa ilkeä heille. Mutta mikäli et halua sinulle ilkeiltävän, niin älä ihmeessä mene tökkimään toisia verbaalisilla tai henkisillä tikuillasi. Sitä saa, mitä tilaa.

             Ilkeydelle on sata ja yksi toinen toistaan huonompaa perustelua. Tyypillisimmin ihmiset lienevät perustelevan turhanpäiväisen häijyilynsä verhoamalla sen vaikuttamaan joltain yleisesti hyväksytyltä kuten rakentavalta kritiikiltä. Myös rehellisyyden ja suorapuheisuuden taakse ilkeilynsä peittävien ihmisten sankka meri on väärässä. Rehellinen voi olla myös kiltillä tavalla, mukavalla tavalla. Suorapuheisuutta voi harjoittaa pehmeämmin ja reilummin, satuttamatta toista ja heittelemättä tätä kuvainnollisilla pikkukivillä, puhumattakaan isommista murikoista. Ja ei, ”palaa ala-asteelle opettelemaan piirtämisen alkeet, keskenkasvuinen KAKARA”, ei ole rakentavaa kritiikkiä, vaikka herrarouva kritisoija kuinka tahtoisi puolustella itseään kyseisellä argumentilla.

             Mitä sanotaan ilkeilyn ja kiusaamisen uhreille? Jokainen koulukiusattu on varmasti joskus kuullut samat sanat. Kiusaaja kiusaa vain koska on kateellinen. Kiusaaja haluaa vain kohottaa omaa itsetuntoaan kiusatun kustannuksella. Kliseiden klisee, eikä edes todistettavissa todeksi. Valitettavasti useat kiusaajat epäilemättä toimivat vailla kateuden häivääkään. Itsetunnon kohottaminen lienee useammin totta. Miksi Timo-Elmeri kiusaisi pienempiään, ellei päästäkseen luokan suosioon? Mikä kiusaajasta tekee suositun ja coolin typin, sitä en tiedä.  Miksei se, joka on jokaiselle kiltti, ole kaikkien suosikki? Uskallan kuitenkin väittää, että suuri osa ihmisistä haluaa, että heitä kohtaan ollaan mielummin kilttejä kuin ilkeitä. Enkä nyt halua, että kiltteys rinnastetaan mielistelyyn ja tekopyhään silmien räpyttelyyn. Hauska ja rehellinen, kärkeväkin voi olla olematta ilkeä. Kokeilkaa ja hämmästykää.

             Internetin käytön yleistyminen tuntuu vähintäänkin tuplanneen yleisten ilkeilijöiden määrän. Onhan nettikiusaaminen yhä useampia nuoria vaivaavana ongelmana päässyt yhden ellei useammankin kerran jopa kymmenen uutisiin asti. Tuskin ilmiötä voi tsunamiin verrata, mutta miksi pitäisikään. Jokainen firefoxia, exploreria, chromea tai muita nettiselaimia edes hieman enemmän tuijotellut on varmasti törmännyt vähintään muutamaan muka-hauskaan kettuilijaan. Muka-hauskoja näistä ihmisistä tekee se, että he eivät osaa lopettaa. Yksikään heidän näppäimistöllä naputtamista sanoistaan ei ole mukava. Ilkeyksillä ei tarvitse olla minkäänlaista perustaa todellisuudessa, vaan tärkeintä on haukkua ja polkea toista ihmistä maahan mahdollisimman värikkäin ilmauksin. Ja voi sitä onnenpäivää, kun joku lähtee leikkiin mukaan. Mitä ilkeilijä tästä voittaa? Jos ei hyvää mieltä, niin ainakin viihdettä lauantai-iltaansa. Tavattoman useiden netissä päätään aukovien ihmisten päämääränä kun onkin ainoastaan provosoida ilkeilynsä kohdetta ja aiheuttaa tälle pahaa mieltä, testata pistääkö kohde vastaan. Ilkeys ilkeyden vuoksi on niin internetin kuin koko yhteiskunnankin kansansairaus.

              Jos internet yksinään on tuplannut ilkeilijöiden joukot, on anonymiteetti takuulla nelinkertaistanut ne. Mikä olisikaan hauskempaa ja helpompaa kuin haukkua viattomia ihmisiä netin syövereissä joutumatta koskaan vastuuseen teoistaan. Netti ja anonymiteetti mahdollistavat sen, että jokainen lapsi voi luoda itselleen kasan toinen toistaan viileämpiä, tai toisin sanoin ilkeämpiä, alter egoja ja kehittää sitä paljon puhuttua itsetuntoaan aiheuttaen samalla muille mielipahaa. En kuitenkaan usko, tai ainakaan halua uskoa, että jokainen edellä mainituista henkilöistä täysin sisäistäisi faktan, että se henkilö niin nimimerkin kuin netinkin toisella puolen on ihan oikea elävä ihminen. Muutama pelien maailmaan uppoutunut ihminen on jopa myöntänyt, että liian usein unohtaa ajatella toisenkin olevan tunteet omaava yksilö. Pelimaailman lisäksi näitä anonyymejä tai nimimerkillä varustettuja tuntemattomia ilkeilijöitä voi helpoiten löytää esimerkiksi keskustelupalstoilta, blogien kommenttiosuuksista, ircistä eli internet relay chatista tai erillisiltä lautasivustoilta. Kuka onnistuisi takomaan järkeä heidän päähänsä? Tämä lienee ikuisuuskysymys.

             Ilkeyden esiin ottaminen internetkaverien ja tuttujen keskuudessa aiheuttaa usein puolustelujen tulvan. Olen kuullut ilkeydelle monia puolusteluja mukaan luettuna esimerkiksi argumentti: ”Minulla on vaikeuksia sietää typeryyttä. Netissä on paljon idiootteja ja toisaalta anonyymi mahdollisuus tuoda omat tuntonsa rehellisesti esiin. Tästä seuraa, että joudun usein olemaan tyhmien ihmisten kannalta ilkeä kusipää.” Voisin palata alkutekstissä esittämääni mielipiteeseen siitä, että rehellisyys ja ilkeys eivät ole synonyymejä, eivätkä seuraa toinen toistaan. Rehellisyys ei missään tapauksessa edellytä suoranaista ilkeyttä. Toisaalta mikäli joku loukkaantuu jopa kaikkein hienovaraisimmin asetellusta rehellisestä mielipiteestä, on ongelman syytä etsittävä enemmänkin loukkaantuneesta ihmisestä. Täytyy osata ottaa vastaan sitä oikeata rakentavaa kritiikkiä taantumatta automaattisesti tarhaikäisen tasolle ja saamatta itkupotkuraivaria. Toinen nettituttavani perusteli yllättävää ilkeydenpuuskaansa sanoin: ”Olen ilkeä, koska voin olla.” Mutta miksi, kysyin häneltä, miksi täytyy olla ilkeä, miksi täytyy aiheuttaa pahaa mieltä, negatiivisia tunteita ja kipua ainoastaan koska voi tehdä niin. Miksi emme voi sanoa: ”Olen kiltti, koska voin olla”?

             Kolmantena esimerkkinä toimikoon tapaus, jossa netistä tuntemani ihmisen hyvin ylitsepursuava ja brassaileva ilkeys kohdistui kaikkien muiden ohella hänen parasta ystäväänsä kohtaan. Tietenkin useiden ystäväpiirien keskeiseen kommunikointiin kuuluu oleellisena osana se tietty kevyt naljailu, mutta mikäli sana kevyt muuttuu raskaaksi, voidaan tuskin puhua enää samasta asiasta. Kyseinen henkilö oli, ja on edelleen, ilkeä paitsi ilkeyden myös huvin vuoksi. Hänen yleisin perustelunsa kaveriaan kohtaan kohdistuvan ilkeyden puolesta on kylmä toteamus siitä, että mikäli kaveri on hyvä kaveri, oikea ystävä, hän kyllä ymmärtää. Kyseinen väite kuulosti aluksi loogiselta minunkin korviini, mutta lopulta päädyin kysymään itseltäni, onko hyvä kaveri todella se, joka kestää toiselta kaiken. Tai onko hyvä ystäväsuhde ylipäätään sellainen, jossa toinen osapuoli alati ”kestää” toiselta toinen toistaan negatiivisempia asioita? Eikö ystävyyteen kuulu jonkinlainen oletus siitä, että kummallakin on mukavaa toisen seurassa? Vaikka ihmisen ilkeilynsietokyky olisi korkea, on sillä silti rajat. Noita rajoja ystävien pitäisi kyetä arvostamaan. Tietenkin pienellä naljailulla ja suoranaisella ilkeydellä on eronsa, mutta yleinen neuvo voisi olla, että kun toisen osapuolen tunteet alkavat kuohua kettuilun takia, on menty yli. Anteeksi on sana, jonka olemassaolon turhan moni on unohtanut.

             Ilkeys on suhteellista. Jos olet mielestäsi pienissä määrin häijy, voit olla jo pahoittanut yhden jos toisenkin mielen. Se, miten ilkeily meihin vaikuttaa, on täysin subjektiivista, ja ainut tapa välttää haavoittamasta tai edes hieman nirhaisemasta toista on yksinkertaisesti olla avaamatta sitä nokkelaakin nokkelampaa puoli-ilkeiden sanojensa arkkua. Hyvien ystävien kohdalla olemme monet, mutta emme valitettavasti kaikki, onneksi oppineet tuntemaan toistemme rajat. Tämä puolestaan mahdollistaa oikeasti hauskan kevyen keljuilun. Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että ilkeät ihmiset voisivat painua itseensä ja käyttää hetken miettien, miksi oikeasti ovat sellaisia kuin ovat. Kuka ilkeydestä voittaa mitään? Ei tietenkään sovi unohtaa erinäisiä persoonallisuushäiriöitä, jotka saatavat aiheuttaa ilkeää käyttäytymistä, mutta ne ovat luku erikseen. Se, mitä en yksinkertaisesti ole kykeneväinen ymmärtämään, on tietoinen turha ilkeys, josta ei seuraa mitään muuta kuin suru ja pahaa mieltä. Olen kuullut sanottavan, että ihminen, jolla on hyvä itsetunto, kestää kyllä ilkeydet. Kysymykseni kuuluukin, miksi hänen pitäisi kestää. Uskallan edelleen väittää, että harva mukisee itseensä kohdistetusta kiltistä kohtelusta. Kuten haluaisit muiden kohtelevan sinua, kohtele sinä heitä.
 

"mä katoin että sä oot viisjalkanen gekko"


Kävin viikonlopun aikana Rovaniemellä. Vietin aikaa junaillen, nukkuen epämukavasti, lukien, piirtäen, ollen koneella, ollen koneella, tavaten ihmisiä, ollen koneella, katsoen muiden olevan koneella, ollen koneella, kaivaten ihmisiä ja pupua, ollen koneella, nukkuen sikeästi, junaillen, piirtäen, piirtäen, yrittäen saada junan nettiä toimimaan, katsellen kateellisena edessäolevan toimivaa nettiä, pelaten spider-pasianssia, pelaten miinaharavaa, tavaten ihmisiä, kävellen sateessa, matkustellen bussilla ja simahtaen kotona omaan sänkyyn hyvin autuaaseen ja sikeään uneen.

Kuvasaldo Rovaniemeltä: nolla. Kuvasaldo junamatkalta: vähäinen. Eikä edes harmita. Joskus ei tee mieli kaivaa kameraa esiin ja silloin eletään sen asian kanssa.




Se on iloista huomata, että on saanut otettua kuvia, jotka ovat kivoja ilman muokkausta. Tosin muokkasin ylempiä kuvia silti. Joskin ainoastaan aavistuksen verran saadakseni ne olemaan kivan sijaan hieman enemmän kivoja. Mutta eniveis. Niinä hetkinä kun löytää kuvia, jotka ovat muokkaamatta kivoja, voi kuvitella osaavana valokuvata ja siitä tunteesta mä tykkään. Vielä joku päivä voin ehkä sanoa niin useammasta kuin 0,1% ottamistani kuvista.



Söin tänään suklaapuuroa ja join maitoa viskilasista. Nukuin kahden tunnin päiväunet, ja tokaisin unentokkurassa äidilleni "mä katoin että sä oot viisjalkanen gekko". Harmikseni en enää muista miltä tuntui (ja näytti) kun oma äiti oli viisijalkainen gekko.

Rikoin taiteellisia rajojani monella tapaa. Piirsin kuvan, jonka elementit eivät oikeastaan sovi yhteen ja ole tyylillisesti samankaltaisia. Sain idean kun löysin valokuvablogin, joka on ehkä tähänastisen elämäni aikani selaamista valokuvablogeista kaikkein upein. linkki. Selasin blogin hamaan tappiinsa asti siltä istumalta (hohoo sanontoja). Ideaa ja epäsopusointuista tunnelmaa vahvisti myös erään graafikon alun blogi. linkki. Rikoin rajojani edelleen tekemällä kuvan siltä istumalta valmiiksi. Se vilahtaa viimeissä kuvassa. Oikeastaan koko piirrustuksen voisi luokitella hyvin väsyneenä piirretyksi hourekuvaksi. Ja tykkään siitä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Saako tälle edes nauraa?

Hugleikur Dagsson ja kieroutunut huumorintaju. Kukkahattutäteihin tuskin iskee, muta muu väestö saattaa jopa naurahtaa. Itsehän vuodatan melkein kyyneliä sivistyneen huumorintajuni vuoksi (tämä oli valhe, mutta voisin vuodataa kyyneliä jos sille päälle sattuisin). Tämä on hauskaa.


Eikä herran ulkonäössäkään vikaa ole. Kyseinen taiteilija (?) on piirtänyt useita sarjakuvakirjoja, joita on julkaistu suomessa muunmuassa nimillä Naura pervo naura ja Saako tälle edes nauraa? City lehden nettisivuilla esitellään muutamia Hugleikurin teosten suomennettuja kuvia ja minä jaan kanssanne lisää englanninkielelle käännettyjä. Eihän tälle voi kuin nauraa. Tai oikeastaan... eihän tähän voi suhtautua kuin huumorilla.







Lähteenä kuville toimii googlen kuvahaun ensimmäinen sivu hakusanoilla Hugleikur Dagsson.

maanantai 21. marraskuuta 2011

kolme etuhammasta


Sulo oli tänään isossa operaatiossa ja nyt pienellä pupulla on enää kolme etuhammasta. Muru on ollut vähän pöljänä ja pökkyrässä koko päivän ja illan, mutta onhan siinä varmaan totuttelemista kun hammas otetaan kokonaan irti. Vielä niin keskeinen hammas kuin etuhammas. En ole pupun takia (ja erinäisistä muista syistä) lukenut äidinkielen kokeeseen. Luotan vain loistavaan pilkutusintuitiooni ehh.


Olin tänään ahkera kuviksessa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

eilen oli äiti sisko kani ja lastenelokuvia




tässä mä ja mun kaveri mestari shifu

ja tässä tanssia


elävät torkkukellot

Suunnittelin tänään nukkuvani yhteentoista, mutta ennen kymmentä mut herätettiin kolmiosaisesti. Ensin huuto: "VILMA TULE TÄNNE NYT HETI!". Hämmennyin, menin minne käskettiin, kysyin syytä ja sain vastaukseksi "Ainiin sä et menekään tänään kouluun oho hups ei mitään". Toivotin äitille hyvää työpäivää, palasin sänkyyn ja yritin jatkaa nukkumista. Puhelin alkoi soittaa minun ja siskon einiinhurmaavaa laulantaa elisiis sisko soitti. Yo-tuloksia. Taustalta kuului filosofianopettajan ääni. Kolmen tehtävän pisteet tippunut. Pisteitä 34. Arvosana Laudatur. Oli vielä vaikeampaa yrittää jatkaa nukkumista. Sonja lähettää tekstiviestin: lähdenkö kirjastoon. Vastaan kieltävästi, totean ettei nukkumisesta tule enää mitään, pyörin sängyssä puoli tuntia ja avaan koneen. Onnistunut aamu.

Nyt juon glögiä, suunnittelen opiskelukämppäni sisustusta, katson säden ärsyyntymisvideota ja tuskistelen syystä että tekee hurjasti mieli kirjoittaa jokin hyvin provosoitunut muka-asiateksti, mutta en ole tällä nimenomaisella hetkellä provosoitunut mistää. Provosoikaa minua. Tai älkää ehkä sittenkään, voi olla että hermostun liikaa ja kiroan sitten itseni kun kerjäsin sitä.

Tänään tieni käy till helsingfors serkkuja vahtimaan. Ehkä pääsen pelaamaan mario kartiakin. Ehkä. Ei sillä etteikö lautapelien pelaaminen serkkujen kanssa olisi myös mukavaa, sillä sehän on aivan mahtavaa ajanvietettä. Ainakin tuhannesti parempaa kuin mikään, mitä pitäisi tehdä kuten psykologian tutkimus, joka muuten pitäisi kyhätä kasaan ensi viikon alun aikana. Sounds like fun.

Toivotan kaikille hyvää huomenta (päivää?) ja siirryn kirjoittamaan parempaa postausta joko tähän tai johonkin vaihtoehtoiseen blogiin. Ha en bra dag! (näyttääpä väärältä, menikö tämä nyt ihan oikein?)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Erittäin lämmintä glögiä

Sulo oli taas lääkärissä. Ja maanantaina toistuu sama. Hammasspesialisti ja rahat pois meiltä. En ikinä osannut kuvitella että kani olisi näin kallis lemmikki. Toisaalta en osannut kuvitella että kani voisi olla niin seurallinen ja upea persoona kuin sulo on.

Tänään ei ole ollut mitään eikä tule mitään. Paitsi glögiä. Glögi on hyvää. Glögi lämmittää syksyä ja lämmittää talvea ja glögi auttaa kaikkeen. Ja villasukat. Tämä ilta on glögiä ja villasukkia.

Huomenna hämeenlinna ja futuurimessut, hamk turnee ja elokuvailta siskon kanssa. Ja liikaa koulutehtäviä joita en tee. Tai ehkä teenkin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

korujakameroita


Hyvää isänpäivää jokaiselle isälle ja isänmieliselle! Tietysti erityisesti omalle isille, joka tuskin tulee lukemaan tätä postausta mutta eivoimitäänhei! Telkkarissa juoksentelee TomCruise ja minä kertoilen teille käyneeni eilen visitoimassa mummoa, pappaa, mummia ja vaaria liiallisen syömisen merkeissä. Sain mummilta ihan järjettömän ihanan korun, joka on tehty teelusikasta.

Sain myös toisen korun, joka onkin muuten jännittävä koru. Korussa on sisällä jonkinlaista kiveä/savea, johon suihkutetaan hajuvettä, ja koru säilyttää hajuveden tuoksun jopa 4 viikkoa, how cool is that? Mikäli joku haluaa tutustua kyseisenlaisiin koruihin lisää niin kirjoittapaahan googleen "kaipaus koru".


Ensimmäisestä lahjasta toiseen lahjaan. Sain papalta kaksi vanhaa filmikameraa ja olen autuaan rakastunut etenkin toiseen niistä. Kyseessä on minoltan vanha kamera, jonka pappa osti aikoinaan arkkitehtuurikoulussa opiskellessaan. Täydellisyyttä.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Aurinkorasvaa


Oon jotenkin aivan hullaantunut toispuoleisesta feikkipiilokalju-lookistani, enkä edes tiedä miksi. Ehkä tää on joku hämmentävä vaihe, joka on lopullisesti ohi parin kuukauden päästä.


Olin tänään mummilla ja papalla ja mummilla ja vaarilla, sain ihania vanhoja kameroita ja liikaa ruokaa. Toinen kamera on papan arkkitehtuurikouluajoilta. Kohta juon glögiä ja pelaan seurapelejä.


perjantai 11. marraskuuta 2011

Kuntaliitos hämeenlinna lammi ja kouluruoka

Mä istun koulussa ja mietin, miksi kouluruoka on pahaa. Onko ongelma meidän ihanien oppilaiden asenteessa, vai ihan oikeasti siinä mössössä mitä meille yritetään tyrkyttää? Enkä nyt väitä, etteikö meidänkin yläkoulussa ja lukiossa olisi satunnaisesti hyvää ruokaa (lue: pinaattilettuja), mutta suurinosa vaan sattuu olemaan nykyisin tasoa "kyllähän tää alas menee, mutta mielummin söisin pelkkiä hedelmiä".


Hämeenlinna. Yksi sana riittää vastaukseksi kouluruuan aika huimasti laskeneeseen tasoon. Siis näin ainakin valtaosan koulumme oppilaista mielestä. Kuntaliitos astui voimaan vuoden 2009 alussa, eli pian kolme vuotta sitten. Tästä alkoi... no asioiden paskuustason huima nousu. En ole perehtynyt asiaan syvällisemmin, mutta omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani mikään ei ole ainakaan parantunut suurhämeenlinnaan liittymisen myötä. Opettajille on satanut paskaa niskaan jatkuvalla syötöllä, milloin lomautuksien (joilla tosin oli vaikutusta myös lukion oppilaiden koulunkäyntiin ja koulumenestykseen..), milloin maksuttoman kouluruokailun loppumisen ja milloin minkäkin muodossa.

Kantakaupungin asukkaat eivät taida edes tietää, kuinka paljon paremmin asiat voisivat olla, toisin kuin me ex-lammilaiset, jotka olemme joskus asuneet oikeasti ihan hyvässä kunnanpahasessa. Eihän Lammi käsittääkseni mikään varakas kunta ollut, päinvastoin, mutta Hämeenlinnaan liittymisestä on tästä seikasta huolimatta ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hämeenlinnalaisten tietoisuuteen Lammin olot eivät juurikaan ole päässeet, osakseen siitä syystä, että Hämeen Sanomien toimitus on (tai ainakin oli esimerkiksi vuosi sitten, tiedä sitten nykyisestä tilanteesta) mitä ilmeisimmin ottanut asiakseen pimittää lukijoiltaan asioiden oikean tilan. Esimerkiksi isäni, Lammin lukion matematiikan lehtori, oli noin vuosi sitten hyvinkin tuohtunut syystä että Hämeen Sanomat maalailivat sateenkaaria kaiken paskan päälle ja yrittivät antaa Hämeenlinnasta täydellisen mielikuvan. Lukijapalautteita ei otettu huomioon, eikä Lammin lukion opettajien mielipidekirjoituksia julkaistu. Way to go Hämeenlinna eh?

Kyllähän siitä suurhämeenlinnaan liittymisestä äänestettiinkin. Useasti. Mutta niin vain joku ääliö sai tahtonsa läpi ja se oli sitten adios pienelle Lammille, tervetuloa Hämeenlinna. Mielestäni on enemmän tai vähemmän väärin pistää pystyyn äänestys toisensa jälkeen asiasta, jota koskeva äänestystulos on jatkuvasti kielteinen. Mutta toimiihan se näinkin, kun riittävästi inttää niin tahtonsa saa ilmeisesti läpi. Myös kunnanvaltuustossa.

Tarina. Olipa kerran iloinen ryhmä lukiolaisia liikuntatunnilla luistelemassa. Rankan tunnin jälkeen iloinen ryhmä lähti vyörymään kohti liikuntahallia, jonka pukeutumistiloissa jokaisen oppilaan vaihtovaatteet, koulutavarat sekä kengät olivat. Ovea avatessa oppilaita kohtasi este. Ovi oli lukossa ja oppilaat sen väärällä puolella pakkasessa. Opettajat alkoivat soitella sinnetänne ja selvittää tilannetta. Seisoskelimme pihalla lähes tunnin odottaen Hämeenlinnalta toimintaa, tiedostaen että sillävälin Hämeenkoskella tai Tuuloksessa asuvien oppilaiden viimeiset bussit lähtivät kohti kotikuntaa.

Edellä oleva on hieno esimerkki Hämeenlinnan valtavasta halusta kontrolloida kaikkea. Jos Lammille rakennetaan liikuntahalli, niin miksi antaa lammilaisille avainta halliin, kun vaihtoehtona on lukita ja avata ovet tiettyihin kellonaikoihin Hämeenlinnasta käsin? Varsinkin kun sovituista kellonajoista ei ilmeisesti kyetä edes pitämään kiinni, vaan opiskelijaparat, isänmaan toivot, yritetään syväjäädyttäää talvipakkaseen.

Takaisin alkuperäiseen aiheeseen, kouluruokaan. Mielipiteet ruuastahan ovat puhtaasti subjektiivisia. Ehkä kouluruuan taso on jonkun mielestä jopa parantunut kuntaliitoksen takia. Mutta yleisesti asiat eivät ole parantuneet enkä usko, että monikaan alkaisi väittämään vastaan tässä asiassa. Luisteluepisodin jälkeen perustetulla Vihaamme Hämeenlinnaa facebook organisaatiolla on 119 tykkäystä lammilaisten (pitkälti nuorten) toimesta. Kaupunkinahan Hämeenlinna on oikeastaan hyvinkin kaunis.. muttaniin. Siihen se sitten jääkin. Lammi takaisin ja Hämeenlinna pois kiitos.

Tahdoin vain avautua teille asiasta. Aamen.

torstai 10. marraskuuta 2011

peniskateus




Mä syvästi toivon että kukaan kampaaja, sellaiseksi opiskeleva tai muutenkaan hiuksiin erikoistunut ihminen ei tule koskaan eksymään tähän postaukseen, koska se varmaan joutuisi teloittamaan mut hiusten kaltoinkohteluun kohdistuvien rikosten takia. Äärimmäisen jäätävä juurikasvu ja poikkeuksellisen kuolleet latvat (jotka käsittää lähinnä koko hiukset?) tulee näissä otoksissa esille niin non-esteettisellä tavalla että huhhuh. Mutta olihan mun pakko leijua teille sillä että onnistuin väsäämään epäsymmetrisen mutta silti niin ihanan ladygagarusettinutturan. Tosin tämäkin saattaisi olla hitusen vaikuttavamman näköistä pidemmissä, tuuheammissa ja etenkin terveemmissä hiuksissa.

Ahkeruudesta on tulossa pikkuhiljaa mun uus vahvuus. Nyt mun tarvitsee ruveta enää järjestelmälliseksi niin asiat on hyvällä mallilla. Enkä jaksa odottaa tulevaisuutta. Olo on kaikin puolin supermahtava! Jaksoin eilen piirtää ja tänään kahlata läpi psykologisen tutkimuksen tuloksia. Huomenna matikan tunnille tulee belgialainen apuopettaja.

Mua hämmentää suhteellisen paljon se, että lammille, perämetsikköjen perämetsikkön taakse, on tullut belgialainen apuopettaja. Kyseinen nuori mies oleilee meidän lukiossa maaliskuuhun asti ja kiertelee erinäisillä tunneilla apuopettajan hommissa. Kuten esimerkiksi huomenna meidän tunnilla. Mun pieneen päähän ei jotenkin mahdu se, että mitä me tullaan tekemään englantia puhuvalla apuopettajalla. Mutta kaipa se tulee selviämään lukion viimeisen jakson aikana.

Löysin tänään myös muutaman upean blogin ja nukuin puolentoista tunnin päiväunet. Ja mulla oli ihan oikea aihe fiksuun asiapostaukseen. Kunnes unohdin sen. Syyttäkää siis mun muistia tästä huonosta tänäänteinsitäjatätäblaablaablaa postauksesta. Kyllä mä joskus vielä kirjoitan hyvän postauksen.

tiistai 8. marraskuuta 2011

18,14

Otin päivänasu kuvan koska mulla oli kiva asu. Tosin se kuvan ottaminen ei jälleen kerran sujunu ihan ongelmitta ja epäonnistuneiden otosten kirjo on aika viihdyttävää katseltavaa. Ei siinä mitään... oli siellä hyviäkin kuvia, mutta ei niissä vaatteet näkynyt.


Oon jostain kumman syystä alkanu tykkäämään sivuponnarista. Asiasta josta minä, symmetrian ystävä, en ois oikein koskaan voinu kuvitella innostuvani. Tää kaikkihan lähti siitä kun eräänä kauniina päivä en jaksanut pestä hiuksia ja jouduin kehittämään jonkinlaisen hätäratkaisun niiden karmeuden peittämiseksi. Nyt oon päätynyt jopa miettimään miltä näyttäisin, jos hiukset ois toiseltapuolen lyhyet, koska sellanen vaikutelmahan tästä kuvastakin helposti tulee. Ei sillä, että koskaan tulisin hiuksiani niin leikkelemään, mutta ajatuksen tasolla pidin ideasta.


Aloitin tänään psykologian tutkielmaa. Tai lähinnä onnistuin muotoilemaan itselleni kysymykset, joiden avulla lähden tutkimaan aihettani. Nyt odottelen psykologian opettajalta vastausta wilmassa.


Keksin itselleni myös penkkariasun. Tai enhän minä sitä keksinyt vaan Anne, jonka mielestä kyseinen asu sopii mulle jotenkin erityisen hyvin. Saa nähdä. Odotan mielenkiinnolla, että pääsen toteuttamaan kyseistä hahmoa.


En ole tehnyt vielä matikan läksyjä, mutta nukuin päiväunet ennen kello yhtätoista. Äiti tekee meille ruuaksi kalaa ja kaapissa on mielettömän hyvää fetasalaattia. Tänään on ollut yksinkertaisesti upea päivä. Se on jännää, miten helposti itsensä saa psyykattua iloiseksi, kun jaksaa laittaa kivat vaatteet ja meikkiä nassuun. Kun on mukava ja itsevarma olo niin kurjat ja tylsät asiat muuttuu äkkiä paljon mukavammiksi.

Äiti toi mulle glögiä. Rakastan glögiä.

perjantai 4. marraskuuta 2011

I want candy - toukasta perhoseksi


Olen viettänyt viimeisen tunnin uppoutuneena bloggauksen ihmeelliseen maailmana. Mutta hei, älkää turhaan innostuko, en ole kirjoittanut Italia-postauksia. Olen selannut kymmeniä vasta-alkaneita lifestyleblogeja sekä muutamia, jotka eivät ole koskaan saaneet tuulta alleen.

Hämmästyin siitä uusien bloggaajien aallosta, johon törmäsin. Tuntuu, että nykyään jokaisella 13-18 vuotiaalla on oma blogi. Onhan se mukavaa ja ymmärrän blogin pitäjien näkökulman enemmän kuin hyvin. Omien asioiden nettiin jakamisesta saa sellaista outoa tyydytystä, jota ei juurikaan muusta saa. Kuka vain voi lukea juttujasi, kuka vain voi eksyä blogiisi ja saada tietää olemassaolostasi. Ja tuskin cosmopolitanin, demin ja missmixin jutut menestyneistä lifestyle/muoti -bloggaajistakaan vähentävät nettiin tulvivien uusien blogien määrää.


Muistan ensimmäisen blogini. Perustin sen päästyäni yhdeksänneltä luokalta, kesän 2009 alussa. Bloggauksesta oli tuolloin muotoutumassa pikkuhiljaa tai hieman nopeammin valtavirtajuttu. Jokatapauksessa jokatoisella ircgalleriassa ihailemallani ihmisellä oli oma blogi ja halusin kuulua kyseiseen joukkoon. Ennen ensimmäistä blogger blogiani olin toki yrittänyt muutamaan otteeseen luoda blogia mm. vuodatus.netin avulla, mutta pienenä ja ei niin nörtähtäneenä en onnistunut saamaan aikaan juuri mitään julkaisemisen arvoista. Tiedä sitten, onko minulla vieläkin joku tili kummittelemassa kilpailevien blogisivustojen syövereissä.

Jokainen on varmaan joskus törmännyt eksyneen oloisen aloittelevan bloggaajan blogiin. Lukijoita on 3, ne parhaat kaverit ja tekstien taso ei todellakaan ole mitään päätähuimaavaa. En poikennut näistä bloggaajista millään tapaa. Kuuluin samaan joukkoon, joka yritti uidaräpiköidä atlantin tai edes itämeren yli yhdessä yössä. Toisin sanoin blogini oli huono, tyyliä kaksi kuvaa ja tekstinpätkä, joka oli täynnä itsestäänselvyyksiä, huonoja sisäpiirijuttuja ja hymiönraiskausta. Lovely, ehhhh? Olin tavallinen galleriassa kasvatettu japanista mukakiinnostunut pikkuernu nörtinalku. Enkä edes häpeä, olin mitä olin, tein mitä tein ja tähän on tultu.

Yritin yrittämisen jälkeen olla uskollinen blogilleni, mutta lopulta se kuivui kasaan. En jaksanut kirjoittaa ja aloin itsekin sisäistää, ettei rakas virtuaalipäiväkirjani mikään menestys ollut. Enkä nyt tarkoita sitä, että esimerkiksi lukijamäärä olisi suoraan verrannollinen blogin tasoon, tiedostan vain sen faktan, että blogini oli hieman keskivertoa huonompi ensiblogi. Jätin kyseisen blogin kirjoittamisen hetkeksi. Myöhemmin blogista muotoutui niinsanottu itsenietsiskelyblogi, joka sisälsi asiatekstejä ja hieman vähemmän asiatekstejä. Kuitenkin kyseinen blogi erosi selvästi esimerkiksi nykyisestä vimmu-keskeisestä blogistani.

vimmu viistoista vee

Hauskaa tästä kaikesta tekee se (ja on muuten todella hauskaa, ihan melkein naurattaa), että vimmusyndrooma on oikeastaan se täsmälleen sama blogi, jonka perustin kaksi ja puoli vuotta sitten nimellä I want candy (joku oli karkkiaddikti ja kuunteli good charlottea). Olen toki vaihtanut nimeä, vaihtanut banneria, ulkoasua, blogin osoitetta ja poistanut valtaisan kasan tekstejä, mutta käytännössä blogi on sama. Joten aikavarmasti lukijoiden joukosta löytyy myös pari sellaista ihmistä, jotka ovat seuranneet blogini muodonmuutoksia ja kehitystä aina toukasta... jos nyt ei perhoseksi niin ainakin lihavammaksi toukaksi asti. Oikeastaan osaisin nimetä muutaman, jopa nimeltä. Siis lähinnä ne 3 kaveria, jotka ensimmäistä blogiyritystäni säälistä lukivat.

Tästä pääsenkin pointtiini eli siihen, että vaikka ensimmäisen blogin kirjoittaminen voi tuntua enemmän tai vähemmän takkuiselta, lukijamäärä olemattomalta ja motivaatio tahtoo kadota, niin mikäli ihminen oikeasti tykkää purkaa ajatuksiaan (tai mitä ikinä blogiinsa purkaakaan) kaiken kansan nähtäväksi, niin ei kannata lannistua ja lopettaa. Tai ainakin kannattaa aina aloittaa rohkeasti alusta.

Jokaisella kestää varmasti hetki (jos toinenkin) löytää tapa ilmaista itseään bloginsa kautta. Verbaalista lahjakkuutta karttuu vuosien myötä ja samalla ajatukset kehittyvät. Itse en ainakaan edes haluaisi nähdä ensimmäisiä blogitekstejäni, silkasta myötähäpeästä. Mutta toisaalta, jos en olisi koskaan käynyt läpi noloja alkuvaiheitani, niin en olisi ikinä päässyt tähän pisteeseen. (Saanpas itseni kuulostamaan siltä, että olisin nykyään hyväkin bloggaaja... no ainakin olen parempi kuin ennenmuinoin).

Mutta rakkaat ensibloggaajat, viestini teille pähkinänkuoressa: antakaa itsellenne aikaa oppia. Yrittäkää, kokeilkaa, antakaa itsenne ja bloginne kehittyä. Jokainen innokas bloggaaja löytää varmasti ajallaan sen oman juttunsa, oman tyylinsä, sen jonkin, joka saa kirjoittamisen ja kuvien postauksiin ahtamisen tuntumaan luontevalta.
(Ja opetelkaa muokkaamaan blogin ulkoasua. Hankkikaa edes kiva banneri. Jos ette itse osaa sellaista väsätä, niin pyytäkää apua, joku varmasti osaa. Tulkaa vaikka kiskomaan minua hihasta, autan enemmän kuin mielelläni.)

ps. Postauksen alusta voitte bongata I want candyn bannerikuvan, sen aidon ja alkuperäisen. Täytyy kyllä myöntää, että näin vuosienkin jälkeen toi saippuakuplapyssy on ehkä hienointa mitä omistan.