lauantai 31. joulukuuta 2011

vimmu toivottaa: HYVÄÄ UUTTAVUOTTA


Tän kirjoituksen tekstin postauksen minkälie idea on yksinkertaisesti se, että näätte kuvan musta. Näin siistiä on omistaa blogi. Voit pistää ihmiset katsomaan kuvia itsestäsi aina kun haluat. Eivaan, mutta hyvää uuttavuotta lapsille, aikuisille, kaikille jotain siltä väliltä oleville, kissoille, koirille, kaloille, merimakkaroille, alieneille, yksisarvisille ja ihan jokaikiselle muullekin tämän maan päällä tai jossain muualla!

perjantai 30. joulukuuta 2011

mahdollisuuksien vuosi.

Uudenvuodenlupaukset on mun elämässä toistanut yleensä yhtä kaavaa: kasvata kynnet. Monen vuoden jälkeen mulla on nyt kynnet, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä viimevuoden uudenvuodenlupauksen kanssa. Uudenvuodenlupaukset on mulle niitä lupauksia, joita kerrotaan kavereille ja tutuille ja kirjoitellaan gallerian päiväkirjaan uhraamatta yhtään ajatusta niiden toteuttamiselle.



Etsiskelin äsken uusia blogeja blogilistan kautta. Liian usein (lue: lähes aina) mut valtaa uusia blogeja etsiessä se tunne, että miksi kaikki on sitä samaa paskaa. Tänään ryhdistäydyin. Aloin ihan tosissani miettimään, että miksi blogeja voi mun mielestä olla vain hyviä ja paskoja. Jos en pidä blogista, leimaan sen mielessäni huonoksi blogiksi. Se on epäreilua ja sitäkin epäloogisempaa. Mihin on jäänyt harmaat blogit. Missä on keskinkertaisuus. Totesin, että varmasti suurin osa huonoiksi nimeämistäni blogeista on vähintäänkin keskinkertaisia, eikä keskinkertaisuudessa ole mitään vikaa. Ei tämä vimmusyndroomakaan tässä blogien parhaimmistoa ole, mutta en silti lähtisi haukkumaan vauvaani paskaksi blogiksi. Ja jos minä voin olla keskinkertainen, miksen soisi muille sitä mahdollisuutta?

Tästä pääsen uudenvuodenlupaukseeni, joka laskeutui mieleeni näiden ajatusten myötä. Lupaan olla vähemmän kriittinen. Lupaan yrittää antaa ihmisille mahdollisuuksia. Lupaan yrittää ymmärtää enemmän muita ja muiden erilaisuutta. Ristin vuoden 2012 jo päässäni niinkin kliseiseksi kuin mahdollisuuksien vuodeksi. Koska kaikessa on jotain hyvää. Kriittisyys vaan on se pieni (suuri) ärsyttävä ääni mun pään sisällä, joka kääntää mun katseen niistä positiivisista puolista ja saa huomaamaan ainoastaan ne negatiiviset.

Oikeasti uskon, että monillakaan teistä ei ollut pienintäkään käsitystä tästä mun paheesta, koska yritän piilottaa sen mahdollisimman hyvin.  Nyt kun mietin asiaa, olen petrannut aika hyvin jo tämän vuoden puolella. Kiinnitän edelleen häiritsevän paljon huomiota negatiivisiin asioihin, mutta pyrin sen jälkeen löytämään myös positiiviset puolet. Ja lähes kaikkihan on mielipiteistä kiinni. Mikä minä loppujenlopuksi olen määrittelemään, onko blogi hyvä vai huono. Jos jostain voin olla ylpeä, se on se fakta, että vaikka en jostain blogista pitäisi, en mene aukomaan päätäni sen kirjoittajalle. Hyvä minä.

Mahdollisuuksien vuosi on siitä hyvä termi, että se toimii myös muissa tarkoituksissa, kun edellä selostetussa. Ensi vuodesta tulee varmasti hurja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että pelkään niitä olevan liiaksikin. Jatko-opiskelu, omilleen muuttaminen, reilaus, ihan oikeiden töiden aloittaminen ja monet monet uudet ihmiset odottavat tätä pikku tyttöä. Mahdollisuuksia.

Ettei tästä tekstistä tulisi vain yksi pitkä vuodatus, lisään vielä kuvan viime uudeltavuodelta. Asut on  mun ja tiian viralliset uudenvuodenasut handmade by ihan me itse. Asut pääsee juhliin mukaan huomennakin. Innolla odotan tuon paljettikammotuksen kaapista esiin kaivamista.


mä en edes halua keksiä tähän otsikkoa

Mä en jotenkin kykene ymmärtämään miten englannin opettaja kuvittelee että jokaisella abilla sattuisi olemaan joululomalla (kaikkien muiden aineiden läksyjen lisäksi) aikaa tehdä yo-vihko, aine, kerrata kielioppia ja ainiin tehdä tehtävät ykkösesta ihanliianmonenteen.

Kyllä, tämä asia ärsyttää nyt minua. Kyllä, olen laiska enkä jaksaisi kirjoittaa englannin ainetta enkä tehdä mitään muutakaan. Kyllä, olen koko ensi viikon poissa, joten tänään ja huomenna on ikäänkuin pakko saada jotain aikaiseksi. Kyllä, ärsyttää edelleen.

Ja ei, tällä tekstillä ei ollut juurikaan mitään muuta virkaa kuin toimia allekirjoittaneen ärsyynnyksenpurkamiskanavana. Mur.

Kenkyys

Aina joskus tulee vaan se suunnaton tarve ostaa kengät, jotka eivät sovi yhteen yhdenkään jo omistetun vaattekappaleen kanssa. Ja jos näihin kenkiin sattuu olemaan rahaa, sen tarpeen sivuuttaminen on suoranainen saavutus. Mitali sille, joka tähän kykenee. Minä en kyennyt.

Ehkä tässä on taas yksi osoitus ihmiskunnan turhamaisuudesta ja materialistisuudesta. Ostetaan turhaa materiaa vailla selkeää funktiota. No kengät pistetään jalkaan, mutta eivät nämä tarpeelliset kengät olleet. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä ajauduin aivan yllättäen moraalisten kysymysten pariin. Näin ei pitänyt käydä, tätä ei lukenut käsikirjoituksessa. Muta hyvä pointti kuitenkin, ansaitsisi enemmänkin pohtimista. Ehkä joskus vielä.

Ostin kengät, jotka ovat saaneet useamman ihmisen yllättymään ja toteamaan, ettei ne ole yhtään mun oloiset. Tykkään niistä hirvittävästi. Niin hirvittävästi, että tulen todennäköisesti yrittämään keksiä niille sata ja yksi käyttötarkoitusta, jotteivät ne jäisi lojumaan eteisennurkkaan. Se olisi viimeinen hälytys jonka jälkeen olisi vähintääkin tarpeellista istua miettimään edellämainittua materialistumista ja turhamaisuutta hieman syvällisemmin.

Kenkien tavoin tässä oli postaus vailla mitään funktiota. Paitsi että tätä ei voi edes pistää jalkaan. Ettäs tiedätte.

tiistai 27. joulukuuta 2011

pipariksihan se sitten meni

Joku fiksumpi ei olisi syönyt piparitaikinaa niin paljoa, että maha tulee kipeeksi. Mikä siinä on, että kerta toisensa jälkeen taikinaa on aina pakko syödä vielä se yksi pieni pala. Se yksi pieni pala liikaa. Ja sitten vielä yksi. Ja vielä yksi. Kunnes maha tulee kipeäksi ja valmiit piparit ei kiinnosta niin yhtään.

Tein ehkä vaatimattomasti sanottuna maailman superhienointa hipsteripiparia joka... no meni vähän pipariksi. Eikä sillä tavalla kun pipareiden kuuluu mennä pipariksi, vaan sillä kielikuvatavalla.


En ole edelleenkään saanut joulukortteja valmiiksi, enkä lähetettyä. Jokin mun pienessä mielessä kertoo mulle, että olisi jo korkea aika. Ehkä päädyn laittamaan korttien mukaan selittelylappusia. "No mutku mulla oli niin kiire".

Näin unta että mun pöydälle syttyi tulipalo ja mun huoneessa oli ilmapallo.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

rauha rakkaus ja hyvä ruoka

Ruokaa. Santsaukset numero yksi kaksi ja liianmones. Lisää ruokaa. Joulu on ruuanystävien kulta-aikaa. Serkut tosin ei yleensä oikein kykene syömäänkään, kun pukin tulo jännittää liikaa.


Kiharat vähäänniinkuin keijuilla. Kiva mekko ja vihdoin toimiva puhelin. Söpökin vielä. Jos nyt vain ei menisi rikki omistajansa käsien satunnaisen vammauksen tai silkan huolimattomuuden takia.

Ajoin Helsingistä kotiin. Ajaminen on kivaa kun saa kuunnella suomipopradiota ja laulaa. Filmikamerasta loppui filmi. Nyt se pitäisi viedä kehitettäväksi. Kengät, laukku ja kirjoja. Ihania kirjarakkauksia. Astioita.


Siisti huone. Niin siisti, etten rehellisesti sanottuna olisi uskonut ikinä jaksavani siivota sitä läävää, mikä tämä aiemmin oli, tähän kuntoon. Nyt osaan olla tyytyväinen itseeni ja nukkua. Tänä yönä saa nukkua.

Serkun uusi pokemon peli. Kateus ja seurapeli lainaan serkuilta. Seurapelit on ihania. Tahtoisin niin paljon seurapeliseuraa, ettei koskaan tarvisi jättää pelaamista väliin, koska ei ole riittävästi pelaajia.


Sulo sai paljon päärynää. Ripustin tauluja seinälle. En ole koskaan nyppinyt kulmakarvojani. Tahtoisin teettää paljon valokuvia ja hukkua niiden epätäydellisyyteen. Huomenna herään tähän maailmaan.

Oikeasti oon viettänyt parasta joulua aikoihin.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Sanapeli, kivat vaatteet ja kuume


Ajelin tänään paljon. Lahteen ja takaisin, kaunisniemeen ja ympäri kylää. Kohta lähden taas heittämään pienen lenkin kylälle. Sain ostettua viimeiset joululahjatarpeet ja siskon jouluksi kotiin. Luntakin tuli, kuten ennustin. En yksinkertaisesti kykene uskomaan, että musta joulu olisi edes mahdollisuus. Mikäli näin kuitenkin käy niin... no... optimismikin pettää joskus.

Kun pääsin hurjalta autoreissulta kotiin, ihmettelin miten voi olla niin järjettämän kurja kykenemätön olo. Itketti. Nyt on kuumetta. Ehdin kyllä ennen kuumemittariin tarttumista miettiä lävitse jokaisen muun mahdollisuuden kyseiseen olotilaan. Astmalääkkeet oli otettu ja kaikesta muustakin pidetty huolta. Tosin silloin ei ollut vielä kuumetta. Mutta koskaan ei ole ollut niin tavattoman kurja olo ilman syytä. Joten kaipa se tästä johtui. Minkähän ihmeviruksen olen nyt napannut.


Huomenna ohjelmassa satajayksi koulujuttua. So much fun eh. Nyt pelaan sanapeliä aapelissa.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Hyvää päivää kailille!!!!

OMOOMOMOOO


Minä sain tänään maksamakkaraa.
Ja olen iloinen.
Tiia kävi tänään glögillä. Oli oikein mukavaa! Hehehee!
Teen pian kanakastiketta, mutta ensin tehtailen yhden voi leivän. Selostan tekemisiäni:
Juusto, voi ja maksamakkara on pöydällä. Siivoilen tilaa. Kaivan kauppakassia. Jogutti.  Höpisen hämmentäviä eurokankaasta. Käyn jääkaapilla. Haen lautasen. Leivät pomppaa. Latan ne lautaselle. Otan veitsen ja voiteloin. Epäilen hieman Tiian tekemisiä, mutta nyt teen taas leipää. Kurkottaudun villisti maksamakkaraan. Sipaisen siitä palaisen ja levittelen leivälle. JUHUU! Voiteloin vieläkin. Nyt on makkaraisetkin leivällä. Nyt viipailen juustoa. Ja horisen merkityksettömiä. Nyt on juustoa leivällä. Mussuttelen juustoa ja mumisen juusto sussa. Höhöhöhöhöhööh. Hurja hymy huulillani alan ahmimaan leipää. OMNOMNOMNOM.

Leivät valmiita!!!


Heipsuliveiii!!!!!

torstai 15. joulukuuta 2011

ilmainen kakku, metro ja ostoshelvetti


Eli Lammin ELIITTI Lukion musikaaliryhmä 2011 i Lontoocity. Hämmentynyt Tiia ja hämmentynyt Vimmu kera hämmentävä Lontoon metrokartta. Oon kyllä ihan satavarma, että metrot on vaan Iso-Britannian hallituksen kavala salajuoni, jotta laiskat ihmiset saataisiin kävelemään useita kilometrejä päivässä. Ihan huomaamatta. Mukamas ainakin. Oikeasti hei... "Olet nyt silläjatällä asemalla, täällä voit vaihtaa sille ja tälle linjalle", ja ne tunnelit sen saman aseman sisällä oli takuulla kilometrien mittaisia. Nopea tapa matkustaa höhö. Ainakin melkein. Eivaan. Olin aika ylpeä, että meidänkin sekavasta rytmiryhmästä lähes kaikki oppi edes hieman kulkemaan Lontoon metrolla. Saavutus sinänsä.


Hard Rock cafe Lontoo (mitkä tässä kuuluu kirjoittaa isolla?) ja niin paljon ruokaa, että napa huusi hallelujaa. Ilosta.


Käytiin katsomassa Chicago musikaali. Ja ennen sitä breezereillä. Tosin joku älypää pieni Vimmu unohti henkkarinsa hostelliin. Chicago oli hieno. Tosi hieno. Hyvät, pahat ja junat kalpeni hitusen sen rinnalla. Tosin selvisi paikanpäällä sekin, miten meillä oli varaa mennä katsomaan kyseinen musikaali. Paikat oli niitä viimeisiä ja huonoimpia hajapaikkoja. Nimimerkillä keskelle näkyvyyttä lavalle osui pylväs ja vatsalihakset näkyi takariviin juuri ja juuri. Mutta oli se sen arvoista.


Hapsuhiuksimuumi tervehtii teitä perusposetuksellaan.




Istuttiin iltaa hotellin baarissa, kun hotellin tiloista tuli nainen. "Haluatteko te kakkua, kun mulla on yksi ylimääräinen" ja iski pöydälle suklaapäärynäkakun. Kesti arviolta kaksi minuuttia ja kakusta ei ollut mitään jäljellä. Taisi olla partiolaisten tekemä. Tai sitten ei. Hyvää se ainakin oli. Vallan maittavaa. Kiitos tuntemattomalle kakkunaiselle kaikkien meidän puolesta.

Onnistuttiin jollain ihmeellä säästymään suuremmilta sateilta. Chicagoiltana tihkutti, mutta päivisin paistoi aurinko. Käveltiin Oxford streetiä ristiinrastiin, näyttäydyttiin paikallisessa ostoshelvetissä, primarkissa ja tehtiin yhteisvisiitti London dungeons nimiseen kauhumestaan (jonne en täysin vapasta tahdostani sisään astunut. hyi).

Se on muuten jännittävä ja ärsyttävä tunne, kun selaa matkakuvia ja toteaa että 98% niistä on täyttä sitäitseään. Huonoja kuvia on vaikka muille jakaa. Myydään halvalla tärähtäneitä ja ylivalottuneita valokuvia. Photos for sale.

Oliko meillä mukavaa. Oli. Siipi irti, pistäkää eteenpäin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

lauantai 10. joulukuuta 2011

mieli pide kysely

ryhdyin näemmä radikaaliksi. blogin ulkoasun suhteen siis. olisi suhteellisen mukavaa jos jokunen ihminen suostuisi avaamaan verbaalisen arkkunsa ja kirjoittamaan kommenttiosioon (tai viestimään minulle vaikka savumerkein jos niin mielii), mielipiteensä uudesta ulkoasusta. koska suoraansanottuna en tiedä tykkäänkö tästä enemmän kuin entisestä vai toisinpäin. en lähtenyt kuitenkaan muuttamaan entista ihan hirmuisen paljoa, joten siihen on melko helppo palata. tai taitaa sen koodikin olla koneella tallennettuna. no eniveis. tell me, olkaa kilttejä.

tähän aikaan yöstä on oikein optimaalinen aika väsätä uutta taustaa blogiin. mahtisuperia.

perjantai 9. joulukuuta 2011

yksi kaksi lujaa

Kun ei löydä enää uusia kivoja vaatteita siskon eikä äidin vaatekaapeista, on ihan okei alkaa käyttää isin vaatteita. Allekirjoittaneella on parasta aikaa päällään isin ehkä hienoin paita. Oon niin kasikytälukua, että en ehkä kestä. Edellinen tosin oli vale, koska kestän kyllä, tästä mä tykkään.


Koin aamulla karun hetken, kun äiti paljasti, ettei jokainen mun joulupukille kirjoittama kirje olekaan päätynyt määräänpäähänsä. Äiti kiikutti ilmeisesti eskari-ikäisen minän kirjoittaman kirjeen nenuni eteen. Tähtikaukoputki. Tähtikirja. Ruutupaperivihko. Rahaa uuteen polkupyörään. Lotsalotsa (legs, sellanen tuhatjalkaispehmolelu tiättekö?)


Ville sanoi että näytän skrillexiltä ja meri oli varma, että oon vihdoin leikannu sen paljonpuhutun piilokaljun. En ole. Olen vain toispuoleinen lapsi isin pink floyd paidassa ja italiantuliaispöksyissä.


Tiia kävi meillä lakkaamassa kynsiä. Keksin eilen maailmaamullistavan jutun. Kun kynnen lakkaa ja sen turkaisee seppälän halpaan irtoglitteriin, tulee niin ihanat kynnet, että jokaisen tytön pitäisi saada tälläiset joskus.


torstai 8. joulukuuta 2011

Rahaa [x] ei ole

Matikanläksyjä on liikaa.
Matkalaukkua ei toistaiseksi ole.
Pissahätä on.
Äidinkielen läksyt eivät ole tehtynä.
Halu lakata kynsiä on.
Ideoita blogikirjoitukseen ei ole.
Halu päästä lontooseen on.
Rahaa ei ole.

Huomenna on perjantai.



Ylisöpöjä kavereita? Multa ainakin löytyy jos joku haluaa lainata hyvää maksua vastaan. Loistavia mm. yhteiskuvien ottamista varten. Kun toinen näyttää hyvältä jokaisessa kuvassa, täytyy enää valita ne, joissa itse ei siristele silmiään tai näytä muutoin aivan retardoituneelta.

Viime lauantaina oli Tiian pikkujoulut. Huomenna mahdollisesti Hämeenlinnanreissu. Pikkujouluissa meno oli aika jouluisa. Piparia oli ja joulukinkkua heiluteltiin sankoin joukoin. Nyt on sellainen olo että rakkautta rakkautta rakkautta vain kaikille. Tämä tyttö menee pissalle.

(note to self: Älä kirjoita blogiin kun sinulla on pissahätä, vaikutat hieman häiriintyneeltä ja sitäkin urpommalta.)

syntymäekstaasi

Humanistinen psykologia korostaa luovuutta. Itsensä toteuttamista ja sitä kautta itsensä löytämistä. Onnellisuuden saavuttamista luovuuden avulla. Tämän palautin mieleeni tänään psykologian kertauskurssilla.

Maalasin tänään. Vesiväreillä. Opettaja puhui vesivärimaalaustekniikoista ja minä roiskin värejä. Annoin levitä, suttasin kaiken käsipaperilla, erehdyin, kokeilin ja onnistuin. Opin pitämään vesivärimaalaamisesta, siitä abstraktista ja vapaasta. Ei esittävästä.

Aloitin viikkoja, ehkä kuukausia sitten projektin opettele jälleen piirtämään. Nyt olen piirtänyt. Nopeita ja epätarkkoja piirustuksia. Luulen, että täydellisyyden tavoittelemisen hylkäämisestä ja nopeiden suttumaisten piirustusten väsäämisestä oppii jotakin. En tiedä mitä.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Tähän joku hauska blondivitsi

Olin ilmeisesti sitä mieltä ettei mun kuontalo ollut vielä alkuunkaan riittävän kuollut ja päätin rääkätä päänahkaani ja hiuksiani blondauksella. En oo mikään fanaattinen tyvikasvun pois blondailija. Se saa aina rauhassa kasvaa kymmenenkin sentin mittaiseksi, kunnes lopulta päätän hetken mielijohteesta että nyt se saa häipyä. Toissapäivänä oli se hetki.


Rakas potilaspäiväkirja, atopiani on riehaantunut entisestään. Ihoni on kuivempi kuin sahara. Jokin aiemmin huomaamaton atopialäntti päänahassani ei pitänyt hiusten blondaamisesta. Se alkoi verestää. Minulle kasvaa myös kolme uutta viisaudenhammasta. Niiden nimet ovat taika-pupu, digimon ja pokemon. Taika-pupulla ei ole järin hyvä mieli. Ei hän niin ole sanonut, mutta päättelin sen siitä faktasta, että rakas hampulini haluaa väistämättä kasvaa vinoon niin, että painaa terävällä kulmallaan reikää poskeeni. Ja se reikä muuten tulehtui. Taidan kaivata tohtoria. Päivystys olisi varmasti kaveri, mutta toisaalta niin ovat särkylääkkeetkin.


Olen tehnyt joulukortteja, joulutorttuja ja joululahjoja. Kohta on joulu, ennen sitä tosin lontoo.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Lesbiaani, eli homoseksuelli naisihminen.

Mulla on ajokortti. Tai ainakin jonkinlainen ajolupalappunen. Tää on kertakaikkiaan pelottavaa. Ajeluttakaa nyt sitten pientä vimmua parolassa ja todetkaa sillä perusteella raukan olevan ajokykyinen, kun suurin osa heikkouksista sijoittuu risteysajoon ja kaistanvaihtoon. Väistämiseen ja yleiseen kaupunkiliikeenteessä mukana olemiseen. Hoho. Saa nähdä miten tästä selvitään. Toivottavasti olen viikon päästä vielä elossa. Ja läheiset myös.


Ostin kirpputorilta rumanvärisen retrokkaan kahviastiaston kahdella ja puolella eurolla. Tosi sympaattista. Ostin myös kirjanpidosta kertovan vanhan kirjan. Miksikö? Koska sinne oli tehty merkintöjä ja merkinnät vanhoissa kirjoissa on kertakaikkiaan ihastuttavia. Oon suunnitellut enemmän kuin ehkä koskaan mun tulevan kämpän sisustusta. Siitä tulee ihananmahtava. Hyvin hämmentävä ja epäsopusointuinen. Upea. Vimmukas. Toivottavasti ainakin.

Sonja osti 50-luvulta peräisen olevan seksuaalikasvatuskirjan. Lesbiaani on homoseksuelli naisihminen ja prostituoiduista tulee pysyä erossa sillä ne on yleisimpiä sukupuolitautien levittäjiä. 


Oon hirmuisen iloisella mielellä. Siivosin vähän ja pitäisi siivota paljon lisää. Kohta rohkaistun. Oli vaan ikäänkuin pakko tulla leijailemaan ilosta ja ilmoittamaan koko internetille, että mä olen ihan todella hyvällä tuulella nyt!