sunnuntai 25. toukokuuta 2014

pukeutumisesta (turhamaisuudesta) ja estettiikkailosta

Ensimmäisenä varoituksen sana niille, jotka kokevat pukeutumisesta pitämisen, nauttimisen, vaatteiden miettimisen, niistä puhumisen ja intoilun materialistisena, turhana, mielenkiintoa herättämättömänä, pinnallisena tai muutoin negatiivisena asiana. Suosittelen teitä olemaan lukematta seuraavaa tekstiä. 


Mä pidän pukeutumisesta. Pidän vaatteiden yhdistelemisestä, kokeilullisuudesta, uusien vaatteiden etsimisestä ja niiden perään intoilemisesta. Siinä määrin olen pinnallinen, materialistinen ja turhamainen. Mutta jos jätetään se osuus hetkeksi sivuun ja keskitytään siihen, minkä koen olevan se asia, mikä mua pukeutumisessa kiehtoo. Mä olen esteetikko, olen ihminen joka haluaa jollain tapaa ilmaista itseään pukeutumisen avulla ja kukerrella peilikuvaansa katsoessaan.  


Aiemmin tunsin helposti syyllisyyttä siitä, kuinka paljon käytin aikaa ja rahaa johonkin niin turhamaiseen kuin pukeutumiseen. Tuntui ettei tällaisiin asioihin ja niiden maailmaan uppoutuminen oikein sopinut arvomaailmaani ja ajattelin koko hölmöyden olevan jokin (kenties) yhteiskunnan ja median päälleliimaama osa minussa. Sittemmin olen alkanut muistaa, kuinka paljon vatteet ja niiden estetiikka, oma estetiikka, kokeilullisuus ja asioiden yhdistely kiehtoivat minua jo nuorempana. Jotenkin se, että olen pitänyt samoista asioista jo melko nuorena sai kaiken tuntumaan oikeutetummalta. 

(ensimmäinen kuva  ihan vain koska kaipaan todella tuota kuningatar amidala paitaa) 

Isosiskoni on ihan eri tasolla muodista kiinnostunut ihminen kuin minä. Sellainen joka on jo etukäteen tietoinen tulevista trendeistä ja seuraa aktiivisesti eri medioita. Varmaan isosiskon antama malli on toiminut jonkinlaisena innoittajana itselleni ja olen sitä kautta kiinnostunut pukeutumiseen ja vaatteisiin liittyvistä asioista. Jo lapsena tunnuin tykkäävän vähän erilaisista jutuista. Voi olla, että halusin erottua siskostani ja lähdin siksi kulkemaan omia teitäni, etsimään jotain. Välillä saatoin saada vähän (tai vähän enemmän) lokaa niskaan siskolta, mutta en antanut sen vaikuttaa itseeni turhan paljoa. 

Itse olen (ainakin siskooni verrattuna) enemmän fiilistelijä ja asioihin satunnaisesti törmäilevä kuin tietoa aktiivisesti etsivä ihminen. Toisaalta esimerkiksi blogimaailmassa pyöriessä törmää uusiin ilmiöihin aika äkkiä, joten nykyään taidan pysyä aika helposti kartalla uusista asioista ihan ilman yrittämistä.


Teininä etsin itseäni melko paljon ja pukeutuminen kytkeytyi tähän vahvasti. Tahdoin näyttää erilaiselta, erottua, herättää huomiota. Toisaalta tahdoin kuulua johonkin joukkoon ja otin paljon vaikutteita erinäisiltä nettikavereilta ja -tutuilta. En ihan tiennyt, mitä itse halusin olla tai olin, eikä tarvinnutkaan, sitähän siinä samalla selvitin. Nykyään olen useimmiten aika sinut itseni ja vaatetukseni kanssa. Tiedän melko hyvin millaisia vaatteita osaan käyttää ja mikä tuntuu hyvältä päällä., millaisia vaatteita kannattaa ostaa tietäen, että innostus niitä kohtaan ei ole laantumassa ihan heti.



Kun jostain on pitänyt jo nuorena ja ruokkinut kyseistä asiaa jatkuvasti kasvaessaan, tuntuu se näin kaksikymppisenä aika isolta ja suhteellisen pysyvältä osalta omaa identiteettiä. En mä olisi niin minä, niin vimmu, jos en hölmönä innostuisi ihanistakamalista uusvanhoista vaateaarteista tai jos uusi kukkahame ei saisi mahanpohjaani kutkuttelemaan. En mä olisi niin vimmu, jos en tahtoisi lähteä kaupungille miettien itsekin, miten veikeältä (mielestäni) näytän ja miten mahtavalta se tuntuu. Jos en toisinaan miettisi seuraavana päivänä mitä ihmettä päässäni liikkui kun päätin yhdistää vaatteet a ja b asusteeseen c.

Toki muotimaailma ja jatkuvasti muuttuvat trendit vaikuttavat minuunkin, jokin asia alkaa tulla jatkuvasti vastaan kaikkialla ja lopulta se alkaa miellyttää omaa silmää. Ei se välttämättä huono asia ole, mutta ihan joka villitykseen ei varmaan kannata lähteä mukaan, ainakaan tällä budjetilla (ja arvomaailmalla). Uusia tuulia ja ilmiöitä on kuitenkin satunnaisesti ihanaa soveltaa ja yrittää istuttaa omaan tyyliinsä (jos tätä sekametelisoppaa voi tyyliksi luonnehtia). On mulla muutamia ihailun kohteitakin, joilta otan tietoisesti vaikutteita. Mä olen nykyään aika varma omasta pukeutumisestani, niin hässäkältä kuin välillä osaankin näyttää.


Luulen että kaikki lopulta kiteytyy siihen, että olen parantumaton esteetikko. Olkoon sitten pinnallista ja turhamaista, mutta en voi tai edes halua voida sille mitään. Nautin kauniista asioista, nautin olostani mielestäni kivoissa ja kiinnostavissa vaatteissa yhtä lailla kun nautin asunnostani kun olen tunkenut sen täyteen mielestäni kivoja ja mielenkiintoisia esteettisiä esineitä ja huonekaluja. Estetiikka on mulle tärkeää ja kiitän onneani että liitän sen niin usein johonkin vanhaan, kuluneeseen, aikansa eläneeseen tai muuten erikoiseen. Asiat, joilla on elämä ja tarina, ovat erityisen ihania. Nostalgiset asiat ovat ihania. Toiset asiat ovat ihania koska ovat vaan niin kamalia että ei voi kuin tykätä, ironisesti ihania, ironisesti esteettisiä.


Hei olen vimmu ja tykkään pukeutumisesta, enkä taida tästä ihan heti muuksi muuttua. 


torstai 22. toukokuuta 2014

kesä tuli tai tulee ja mä olen kiireinen mutta tulen olemaan kiireetön



Oli kaikkea muuta kuin odotettavissa, että kesän (kevään?) ensimmäiselle hellepäivälle (maanantaille) onnistuin hommaamaan flunssan. Pisti ärsyttämään maata sängynpohjalla kuumeisena kun muut nautti auringosta, istui puistoissa, rannalla, torilla, kaupungilla, piti kivaa. Onneksi nyt olen jo lähes selättänyt koko taudin, viimeiset pikkuköhät on enää päällä, mutta energiani olen (jee!) saanut takaisin.


Tämä viikko on kulutettu rakentaen Oulun torin lähelle Kiikelin saareen huvimajaa muiden arkkitehtiopiskelijoiden kanssa. Tosi siistiä saada aikaiseksi jotain konkreettista ja suhteellisen pysyvääkin pelkän suunnittelun sijaan. Huomenna koko hökötyksen pitäisi olla valmis ja kolmelta vietetään avajaisia. Jee!


Tänään olen ollut vähän enemmän kesätunnelmissa, sovitellut kesävaatteita (koska en ole vielä henkisesti valmis totuttelemaan kulkemaan kevyissä vaatteissa ulkona) ja muun puuhan ohessa intoillut kaikesta kivasta, mitä ehkä aion kesällä tehdä. Mulla ei nimittäin taaskaan ole kesälle luvassa muuta kuin aikaa, ei töitä, vain aikaa. Melkein liikaa (ei oikeasti, älkää ottako tätä pois multa) aikaa tehdä ihan mitä itse haluan. Mutta tosiaan, on mulla pari jännittävää suunnitelmaakin, odottakaa vaan.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

yksi murrosikäinen pyynö


(tältä mun ja pyynön yöt lähes poikkeuksetta näyttää) 

Onnea on huomionhakuinen kanikaveri, pitkät yöunet ja pannukakku. Pepsi max ja ruisleipä juustolla. Mun ei ole mitään järkeä ostaa itselleni juustoa ja leikkeleitä kun en ehdi syödä niitä ennen kun ne pilaantuu. Niin sitten en syö leipääkään. Toisaalta en varmaan olisi nauttinut eilen illalla syömästäni leivästä yhtään niin paljoa, jos en olisi ollut niin pitkään leivättä. Onnea on myös ruuan laittaminen itse, kun on pari viikkoa elänyt eineksillä.


Oon vähän stressipallona. Loppuviikon aikataulu on enemmän kuin täysi (johtuen lähinnä Helsingin excursiosta ja junamatkailusta) tai siltä se ainakin tällä hetkellä tuntuu. Lopulta aikaa on aina jossain välissä liikaa... odoteltavaksi asti. Vähän laiskakin olo, mutta jospa se tästä taas.


Jos joku tekisi mulle yhden pienoismallin portaista, olisin enemmän kuin kiitollinen!

ps. onnea on se, että oon saanut omittua instagramissa #pyynö häshtägin.

perjantai 9. toukokuuta 2014

elokuvia tunteita ajatuksia valvomista kaikkea


Tältä musta tuntuu juuri nyt. No itkukuvat jätin pois, mutta en mä edes tiennyt itkinkö surusta, ilosta vai ylipäätään elämästä. Toissapäivänä kävin elokuvissa, eilen kävin elokuvissa ja tänään vuokrasin elokuvan. Tästä olisi hyvä aloittaa putki, sivistää itseään elokuvien parissa, nauttia estetiikasta ja oppia ymmärtämään elokuvataidetta vähän paremmin. Ennen en ole ollut erityisen kiinnostunut. Ehkä niistä elokuvista lisää jonain toisena hetkenä, viimeisin ainakin herätti mussa paljon tunteita ja ajatuksia (jotka tässä sekoittaa mun mieltä edelleen).


Viimepäivinä olen myös tehnyt paljon kouluhommia. Saanut asioita oikeasti eteenpäin ja aikaiseksi, jotain valmiiksikin. Kaikki ei tunnu enää yhtään niin epätoivoiselta kuin vaikka kolme päivää sitten maanantaina. Yöt venyy ikävän pitkiksi ja unet on monena yönä jääneet lyhyiksi, mutta onneksi varsinaisia pakollisia koulumenoja ei enää ole. Mun hiukset taitaa olla jatkuvasti sekaisin koska haron niitä työskennellessäni.


(toisinaan mulle tulee nykyään niin #swäg olo etten meinaa kestää, luulen että se johtuu aurinkolaseista)

Ei mulla siis oikeasti ollut mitään asiaa. Ainakaan tämän enempää, olihan tässäkin jo jotain. Ehkä tahdoin vain jakaa pari kuvaa ja pari sanaa. Ehkä tahdoin yksinkertaisesti kirjoittaa jotain, julkaista jotain, tuottaa tänne jotain. Mun pää on niin täynnä ajatuksia ja tunteita, että jos ihminen voisi tulvia yli mä tulvisin ja kovaa. Ja se tuntuu hienolta. Kerrankin hienoja asioita ja ajatuksia, kaikkea ihanaa ja vähän sellaista suloisen ankeaa toivon värittämää melankoliaa ja haikeutta. Näissä tunnelmissa hyvää yötä!

lauantai 3. toukokuuta 2014

turhautumisesta (ja irkkiaddiktiosta)


Turhauttaa, turhauttaminen, turhautuminen, turhaudun.


Mä vietän liikaa aikaa tietokoneella, myönnän sen, tunnustan. Ei siinä mun mielestä mitään vikaa ole raivaa aikaa muillekin asioille ja todella kokee tietokoneella istumisen mielekkääksi puuhaksi. Jos netissä roikkuminen ei mene koulutöiden, töiden tai vaikka elämän perusedellytysten (hyvä ruoka, ulkoilu, sosiaaliset suhteet) edelle, niin antaa palaa vaan. Luulen että pystyn itse pitämään asiani aika hyvin tasapainossa, vaikka jotain ongelmia ja addiktionpoikasia välillä havaitsenkin. Mutta sitten se turhautuminen. Tietokone on portti turhautumiseen ja turhautuminen portti ahdistukseen, ainakin mulle. Ja se ei ole hyvä asia, ainakaan mun mielestä.


Ehkä olen poikkeuksellisen kehno keksimään tekemistä tietokoneella, vaikka vietänkin valtaosan vapaa-ajastani käsi kiinni hiiressä. Mitä mä oikein teen tietokoneella? Irkkaan, selaan nettiä, irkkaan, luen blogeja, irkkaan, bloggaan, irkkaan, muokkaan valokuvia tai videoita ja lopulta irkkaan. Jos irkissä ei tapahdu mitään niin mun elämässä ei tapahdu mitään ja turhaudun. Mun viihtyminen on tosi vahvasti riippuvaista muista ihmisistä. Tämän tajusin tänään.

Ei niin irc addiktoitunut ihminen varmaan yksinkertaisesti kehittäisi itselleen parempaa tekemistä. Ehkä lähtisi lenkille, soittaisi ystävälleen, lukisi kirjaa, piirtäisi, maalaisi, soittaisi, katsoisi televisiota, minkä nyt kokisikaan mielekkääksi tekemiseksi. Mitä tekee irkkaaja, mitä teen minä? Ulisen irkissä, spämmin, haen huomiota, keskusteluseuraa, mitä tahansa tapahtumaa juuri sieltä missä mitään ei sillä hetkellä tapahdu. En ota itse vastuuta viihtymisestäni, turhaudun ja ahdistun.


Onneksi ensimmäinen askel kohti parantumista on ongelman tiedostaminen. Ehkä siis ensimmäinen askel kohti vähemmän turhautunutta elämää on turhautumisen lähteen tiedostaminen. Ehkä opettelen viihdyttämään itse itseäni, ehkä vieroitan itseäni jatkuvasta kommunikoinnista, ehkä ymmärrän että voin kehittää itselleni tekemistä ja viihdykettä ihan omatoimisestikin. Ehkä seuraavan kerran kun alan turhautumaan, laitan koneen kiinni ja luen kirjaa.

Olen vähän skeptinen tämän suhteen, mutta toivon parasta. Oikeastaan juuri tällä hetkellä taisin onnistua kukistamaan turhautumiseni kameran ja tämän tekstin avulla. Hyvä minä, hienosti tehty, ihan itse, hurraa.

Jospa koulutyötkin sujuisivat paremmin nyt kun olotila ei ole enää niin takkuava. En todella tiedä, miten tulen selviämään arkkitehdin työstä, kun yhden koulutyönkin tietokoneella tekeminen tuntuu näin vaikealta. Ehkä olen liian tottunut siihen, että näytön tuijottaminen on tapa viettää vapaa-aikaa, enkä siksi osaa asennoida itseäni tekemään ahkerasti töitä koneen ääressä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

tänään treffit archicadin kanssa, jatkot artlantiksen luona


Viime viikon keskiviikkona en saanut nukuttua. En vain saanut unta, torkuin ehkä kaksi tuntia ja heräsin neljältä toteamaan, ettei nukkumisesta vain tule nyt mitään. Leikin uusilla kamerasovelluksilla keskellä yötä, tuijottelin ikkunasta kuinka ulkona tulee hitaasti valoisampaa ja lopulta lähdin lenkille puoli kuudelta. Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää. Aurinko nousi ja kaikki oli tavattoman ihanaa ja kaunista. Pitäisi ilmeisesti ottaa aamukuuden lenkit tavaksi, voitti nimittäin kello yhdentoista "aamulenkit" ihan jokaisella osa-alueella.


Kamppailin viime viikonlopun ja koko alkuviikon sellaisten univelkojen kanssa, etten ole vastaavaa aiemmin kokenut. Ei vain ollut aikaa nukkua. Viikonloppuna kävin nopeasti eteläsuomessa ja sunnuntai iltana palasin Ouluun havahtuakseni eeppiseen koulustressiin. Vappu meni aavistuksen verran ohi ja nyt pitäisi todella ottaa itseään niskasta kiinni, teipata itsensä koneen ääreen, mielellään kytkeä netti pois päältä ja viettää pari seuraavaa päivää kumppaninani vain ja ainoastaan Archicad ja Artlantis. Jos vain saisin kaiken palautettua ajallaan, niin viikon päästä voisi ehkä huokaista jo helpotuksesta.


Tässä kohtaa unetti ja ei ollut hyvä hetki (tästä on myös melkoisesti videomateriaalia odottamassa editointia).



Sattuneesta syystä kerrottavaakaan ei ole turhan paljoa.


En ole tainnut esitellä teille Pyynöä. No, tässä on Pyynö. Pyynö on aika korvakas kaveri, suhteellisen sosiaalinen ja hirmu aktiivinen. Pyynö tykkää herättää mut neljältä yöllä ja purra mun johdot katki. Mutta muuten meidän yhteiselo sujuu oikein hyvin.