keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Kertakaikkiaan loppusyksyn juttuja

Iltaisin ulkona on jo ihan pimeää ja se muistuttaa minua uudesta vuodesta. Aamuisin ikkunasta paistaa kirkas aurinko. Joku jossain lupasi Ouluun lunta tällä viikolla, mutta en minä ainakaan ole siihen vielä törmännyt. Kotona juon lämmintä glögiä ja se muistuttaa minua joulusta. On tämä maailma ja kaikki ajat ihan sekaisin. Ihan sekaisin, mutta ei se haittaa.

Pian voisin muuttaa tilapäisen osoitteen yöjuniin; viikonloppuyöni nukun niissä. Joskus nukun enemmän ja joskus en lainkaan, sellaista se on. Kun ei nuku kun ei nukuta, on jatkuva matkustaminen  ehkä raskasta ja aikaavievääkin. Öisin kun väsyttää vaikkei unta saisikaan. Puolinukuksissa käytäväpaikalla nuokkuminen ei ole hehkeintä puuhaa. Tyhjät yöjunat puolestaan ovat edelleen ihanimpia tapoja matkustaa.
Etelästä pohjoiseen, pohjoisesta etelään.                                          




Kaikessa hiljaisuudessa olen miettinyt paljon sellaisia asioita kuin identiteettiä, minäkuvaa, itsetuntoa ja niitä muita. Itsetuntoa, jota ikävän moni tuntuu kutovan kasaan langan väärästä päästä, minä mukaan lukien. Sitä tavoitellaan parempaa itsetuntoa parantamalla itseään ja kurkottelemalla tähtiin. Kilpaillaan ja hapuillaan saavutuksia, menestystä, kai jotain lopullista armahdusta. "Nyt olet riittävän hyvä," mutta armahdus ei ikinä tule. Sitä voi tietää ja uskoa olevansa hyvä ja pätevä, kaunis ja parempi kuin se toinen, mutta pelätä silti. Pelätä epäonnistumista ja virheitä tai ahdistua jatkuvasta itsensä todistelusta, pyristelystä pinnalla pysyäkseen.

Kun kenties jonain päivänä voisi ymmärtää sanoa itselleen, ettei jatkuvassa vertailussa ole mitään järkeä. Ei ole järkeä astua huoneeseen täynnä ihmisiä käyden kaikki läpi arvioiden, onko parempi kuin muut. Eikä liioin ole järkeä astua samaan huoneeseen käyden kaikki läpi arvioiden, onko huonompi kuin muut. Kumpikin lähestymiskulma lienee yhtä kiero. Entäpä jos opettelisi elämään niin, ettei kokisi huoneeseen astuessaan tarvetta miettiä, mille kohdalle osuu kaikkien läsnäolevien näennäisen objektiivisessa paremmuusjärjestyksessä. Sillä tiellä lienee mielenrauhaa ja iloa. Empatiaa, tyytyväisyyttä ja onnea. Puolet taakasta putoaa matkasta kun antaa itselleen luvan vain olla. Ehkä.

Entäpä jos ei tarvitsisi elää jatkuvan kateuden ja epävarmuuden keskellä. Entäpä jos voisi olla ainoastaan iloinen toisten ihmisten potentiaalista ja onnistumisista.




Että milloin tehdä mitäkin ja paljonko itseltään vaatia. Mitä aikarajoja olisi hyvä asettaa. Milloin olla missäkin ja kenen kanssa ja mihin vaatia itsensä venyvän. Milloin sanoa ei ja kuinka tehdä se. Milloin olla hiljaa ja rauhoittua, milloin juoda teetä. Mitä ruokaa tehdä kun tietää, että viikonlopuksi on taas lähdettävä. Milloin uskaltautua kävelylle kipeiden nilkkojen kanssa. Kenelle antaa itsestään ja kuinka paljon, kenelle kirjoittaa kirje. Kuinka priorisoida asioita, joita on liikaa edes listattavaksi. Milloin siivota. Mille paikalle järjestää itsensä ja muut.

Kaikki on varmaan just oikeilla paikoilla just siinä, missä ne nyt sattuu olemaankaan. 




Ja ehkä elämässä ei olekaan oikeaa polkua, niin olen myös pähkäillyt. On vain suunnaton metsikkö täynnä hetkin vierekkäin polveilevia, hetkin risteäviä polkuja, joista jokainen on arvoltaan sama. On eri reittejä ja eri määränpäitä, helpompia ja vaikeampia, mutta kukaan ei näe metriä kauemmas eteenpäin. Sillä toisinaan  niihin metsiin lankeaa sankka sumu, toisinaan hatara usva. Yleensä juuri silloin kun eniten kaipaisi pitkää ja varmaa näkyvyyttä. Eikä silmien siristely ja odottelu auta, valintoja on tehtävä puolisokkona ja peloissaankin.

Mutta kaikki polut vievät jonnekin ja ennen sitä eteenpäin. Eteenpäin seuraavalle puulle ja sitä seuraavalle, jotkut vuorille ja jotkut lammille. Sitä sietää vain arvailla ja toivoa ja ottaa seuraava askel jokaisessa risteyksessä. Elämässä ei ole vääriä valintoja, elämässä ei ole täydellisiä valintoja.



Oon kaikenkaikkiaan onnellinen, että sain sanani taas virtaamaan. Olen odottanut viikkoja ja yrittänyt kerran kahdesti tai kolmesti. Olen kaikenkaikkiaan onnellinen, että elämä tuntuu kaikessa kiireessään kerrassaan kestämisen arvoiselta pieneltä lutakolta, jossa polskutella jalkojaan. Ja kertakaikkiaan onnellinen, että olen hengittänyt jo kuukausia ihan hyvin; telminyt siellätäällä keuhkot täynnä kylmää ja kosteaa syysilmaa.

Kiitos jostain jollekin ja kaikesta vähän kaikille. Hyviä pimeneviä iltoja ja ihania loppusyksyn ilmoja.




2 kommenttia :

  1. voi vau mitä valoja seinillä, oon mun syksyssä ihastellut ihan samoja valojuttuja kun näissä kuvissa on :>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oon tosi hidas vastaamaan kommentteihin, mutta kiitos ja ihanaa <3

      Poista