tiistai 8. joulukuuta 2015

komeroista, lankapuhelimista ja filmikameroista


Viime syksynä muutin tilapäisesti yksiöni vaatekomeroon (niinkuin yksiö ei olisi ollut riittävän pieni sellaisenaan). Tein sinne itselleni lämpimän ja kompaktin pesän ja nyt muistelen kaihoisasti vaatekomeroelämää. Ei ole nykyisessä asunnossa mahdollisuuksia vastaavanlaiseen komeroitumiseen.


Komeroitumisen hyviä puolia oli muunmuassa eristäytyminen ulkomaailmasta ja sen suoma luomisen rauha. Komerossa kippuralla istuskellessa tuli ihan oikeasti piirrettyä, runoiltua ja tehtyä kouluhommia ihan erilaisella intensiteetillä kuin tänäpäivänä tuntuu mitenkään päin mahdolliselta missään kotoisan kolmioni tarjoamissa olosuhteissa tai koloissa. Hyviä olivat myös ympäröivien vaatekasojen lämpö ja ahtauden tuoma turvallisuudentunne.

Eristäytyminen on jonkinlainen taikasana, se on varmasti jotain, mitä kaipaisin lisää median ja sähköisen kommunikaation täyteiseen elämääni. Olen hetkittäin löytänyt itseni niin syvältä somemaailman syövereistä, että tekee mieli huuhdella jokainen älykäs laite vessanpöntöstä alas ja heittää tietokone ikkunasta kohti R-kioskin edustan asvalttipintaa.


Tekee mieli hankkia vanha nokialainen ja alkaa elää oikeaa elämää, jossa hetket eivät ole vain kuvia ja sanoja ruudulla, vaan jotain käsinkosketeltavan konkreettista ja silmien edessä aukenevaa. Oikeaa elämää, jossa äänet eivät kuulu kaiuttimista tai kuulokkeista, vaan linnuista, vedestä, soittimista ja laulavista ystävistä tai vaikka minusta itsestäni.

Löydän itseni kaipaamasta lankapuhelinaikaa, kun ei aina tarvinut olla tavoittavissa, kun ei aina voinut olla tavoitettavissa, kun kenenkään ei oletettu olevan tavoitettavissa. Kaipaan filmikameroita ja sitä, että kaikkea ei dokumentoitu. Dokumentointi oli harkittua ja sillä oli arvoa, kaikkia kuvia ei ehkä edes kehitetty, valokuvat arkistoitiin albumeihin ja albumit kaivettiin esiin erikoistilaisuuksissa, joissa haluttiin keskittyä muistelemiseen. Muistot ja tapahtumat olivat olemassa, vaikka todistusaineistoa ei ehkä olisikaan ollut. Kaikkea ei tarvinut ikuistaa, ikuistaminen ei ollut todellisuuden mitta tai arvon määrittäjä.

Minulla on pelkästään tabletillani tuhansia kuvia yksin itsestäni, tietokoneiden ja ulkoisten kovalevyjen kätköissä yksi pieni äärettömyys lisää.





Älyaika tuntuu vieneen minulta keskittymiskyvyn. Se ei varmasti ole tapahtunut ihan hetkessä vaan ollut pikemminkin pitkä ja salakavala prosessi, joka on saattanut minut siihen pisteeseen, tähän pisteeseen, jossa en osaa keskittyä enää edes lukemiseen. En kertakaikkiaan tiedä, kuinka saisin itseni keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Jos yritän, tuntuu kuin jotain uupuisi, haluan lisää, haluan alati jotain lisää ja vähän enemmän. Toleranssini loputtomalle ärsyketulvalle on kasvanut niin suureksi, etten kestä enää olla ilman sitä. Olen addiktoitunut, olen syvissä vesissä pää pinnan alla. En halua olla, haluan jälleen nähdä ympärilleni.

Pari viikkoa sitten sain luettua kirjan, jota kahlasin läpi lähes puoli vuotta. Se oli suuri saavutus, olin ylpeä itsestäni ja toivoin, että sen myötä jotkut taannoin sulkeutuneet portit aukenisivat ja löytäisin jälleen lukemaan rauhoittumisen valtavan seesteisen ilon. En löytänyt, olen sittemmin lukenut ehkä muutamia kymmeniä sivuja seuraavan kirjan alkua.




Olen yrittänyt arvioida, tuovatko älyteknologia ja digitaalinen vallankumous elämääni enemmän kuin ne ottavat. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Onneksi meillä on jokaisella ainakin näennäinen mahdollisuus vaikuttaa omaan arkipäiväämme ja eristäytyä niin paljon kuin sielumme vain eristäytymistä vaatii, kaipaa ja sietää. Onneksi meillä on mahdollisuus rakentaa oma elämämme pyörimään vaihtoehtoisesti jonkin muunkin kuin median ja bittien ympärillä. Meillä on mahdollisuus tanssia omat tanssimme siellä missä haluamme.

Mutta henkilökohtaisesti minua hieman pelottaa, turhauttaa ja surettaa se tilanne ja se ympäröivä maailma, jonka jatkuvan hektisen hyörimisen keskeltä itseni satunnaisesti löydän kyhjöttämästä lamaantuneena mutta rauhattomana tietokoneeni ruutua tuijottaen ikäänkuin vailla parempaa tekemistä. Vailla oikeaa maailmaa jota katsoa ja kosketta, vailla konkreettisia ja kehittäviä asioita, joita tehdä. Hetkittäin elän ilmiselvästi valheen rajamailla. Hetkittäin huhuilen kadotetulle keskittymiskyvylleni anellen piiloleikin lopettamista ja toivon, etten jonain aamuna herää sen haudalta.

Ehkä minusta on tullut sellainen aikuinen ihminen, mystisen vanhemman sukupolven edustaja, joka ei ymmärrä täysveristen diginatiivien elämäntyyliä tai kykene täysin sopeutumaan siihen (vaikka olenkin nuori ja lähes diginatiivi-ikäinen itsekin, niin kuilu tuntuu välillä pelottavan suurelta).

Minusta on tullut se ihminen, joka tarrautuu menneisyyteen ja kirjoittaa blogiinsa, nykypäivän yleisönosastoon, että ennen kaikki oli paremmin.



Kaipaan lankapuhelimia ja filmikameroita.

2 kommenttia :

  1. Oh, hieno teksti! Komerossa asuminen ja työskenteleminen kuulostaa ihastuttavan romanttiselta. Tää älylaiteasia on ollut itselläkin paljon mielessä ja huomaan että ne vie keskittymiskykyä tosi paljon. Luulen että keskittymään pystyy kuitenkin opetella uudelleen kun rajaa sitä aikaa tietokoneen ja älypuhelimen parissa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ei auta kuin tiukasti yrittää. Itse olen miettinyt säätäväni itselleni aikarajat tietokoneen käyttöön. Parasta on vaan muistaa toisinaan irtautua laitteista ja lähteä vaikka kävelylle ilman puhelinta. Aistia maailmaa. Tai opetella käymään paikoissa, näkemään ja kokemaan, ilman tallentamisen tarvetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Ihan varmasti sen keskittymiskyvyn pystyy saavuttamaan uudelleen, mutta just niinkun sanoit, ei se helppoa tule olemaan. Ehkä pienin askelin, baby steps.

      Jooh, komppaan kaikkea mitä sanot, kiitos kommentista <3

      Poista