perjantai 8. tammikuuta 2016

Yhdessäolon taidosta (ja lämmöstä)


Aloitin vuoden 2016 tavattoman onnellisena ja tavattoman kiitollisena.



Uudenvuodenaattona löysin itseni Etelä-Pohjanmaalta sellaisen lämmön keskeltä, jollaista en olisi osannut edes toivoa. Olen viimeisimmän vuoden aikana onnistunut etsimään ja löytämään elämääni ihmisiä, joita todella haluan pitää lähelläni. He ovat edelleen yksi, kaksi tai kolme kerrallaan tuoneet elämääni uusia yhtä ihania tuttavuuksia. Lisäksi olen löytänyt itsestäni uudenlaista kiitollisuutta myös niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat olleet elämässäni jo pidempään; osa koko elämän ajan, osa kymmenen vuotta ♥, osa vasta muutaman vuoden.

Kaikki tämä tuntuu kuin hykerryttävän lämpöiseltä lumipallolta, joka kierii kierimistään keräten mukaansa kaikki maailman upeat ja mielenkiintoiset ihmiset, jotka sitten pilkahtavat hetkeksi tai pidemmäksi aikaa värittämään elämääni. Olen löytänyt lukemattomia kauniita maailmoja lukemattomista kauniista ihmisistä ihan vahingossa ja puolihuomaamatta. Olen harhaillut ja löytänyt itseni paikoista, joissa yhteisymmärrys, avoimuus ja toisten arvostaminen tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Olen löytänyt kauneutta, välittämistä, myötätuntoa, halauksia, naurua ja jaettua iloa. Olen löytänyt kutkuttavia keskusteluja, mielenkiintoisia näkökulmia, älyllisiä haasteita, kirjasuosituksia, leikkimielisyyttä ja ylipäätään yhteisiä mielenkiinnonkohteita.

                  Hetkin en edes osaa käsittää tätä kaikkea.





Olen välillä puhunut ja kirjoittanut tasapainottomuudestani ja toistaiseksi lakkaamattomasta haparoinnistani elämän kultaista keskitietä etsien. Ainakin tällä hetkellä koen olevani jonkinlainen ääripäiden ihminen. Pyristelen kohti tasapainoa, mutta pian vaaka keinahtaa toiseen ääriasentoonsa ja löydän itseni vastakkaiselta laidalta vastakkaisten ongelmien kanssa. Olen tavattoman onnellinen tai tavattoman onneton, tavattoman energinen tai tavattoman uupunut, tavattoman yksinäinen tai yhteisöllisyydestä pakahtuva. Joskus keinulautani keinuu hitaasti, toisinaan kovin nopein liikkein.

Syyskuussa 2014 kirjoitin ja puhuin yksin olemisesta, elämisestä ja tekemisestä. Elin aikaa, jolloin tein asioita ensimmäistä kertaa ihan itse, ihan yksin ja vain itselleni. Se oli voimaannuttavaa ja ehdottoman tärkeä, mullistava askel pienille Vimmuille otettavaksi. Ei kuitenkaan kulunut pitkään, ennen kuin yksinolo muuttui vakiotilaksi ja kykenemättömyys yhdessäoloon alkoi kolkutella oviin ja ikkuinoihin ilmoittaen olemassaolostaan. Ääripäästä toiseen.

Olen ujo, herkkä, helposti ylikuormittuva, jokseenkin epävarma ja enemmän intro- kuin ekstovertti tyttö. Sellaisista lähtökohdista oman komeron perälle autuaaseen yksinäisyyteen käpertyminen on kovin viekotteleva ajatus. Sieltä minä lopulta itseni taisinkin löytää. Vaatekomerossa tosin oli hyvä olla, sitä en lähtisi tuomitsemaan. Oikeastaan ylväässä yksinäisyydessään oli hetkin vaikeaa ymmärtää, miksi minun edes kannattaisi viettää aikaa ihmisen seurassa kun yksinolo oli niin helppoa. Miksi vaivautua poistumaan mukavuusalueeltaan? Jälkikäteen ajateltuna en osannut yksiööni piloutuessani edes kuvitella, millaisista tunteista ja vuorovaikutuksen kirjon hyödyistä saatoin jäädä paitsi.

(Enhän minä lopulta täysin yksin ole ollut koskaan. Minulla on paljon ystäviä niin internetissä kuin ympäri Suomeakin, mutta hetkin eristin itseni vuorovaikutustilanteista, joissa toista voisi oikeasti katsoa silmiin ihan oikeassa maailmassa. Ja ovathan yksinäisyys ja yksin oleminen kaksi täysin eri asiaa.)






Kun on jatkuvasti yksin on helppoa eksyä omiin ajatuksiinsa. Samoja asioita saattaa pyörittää päässään päiväkausia ja itsensä löytää kerta toisensa jälkeen kiertämästä kehää. Omia toimintamalleja ja rutiineja ei ole helppoa rikkoa, uusia näkökulmia löytää vain harvoin ja elämän realiteetit voivat alkaa vääristyä. Yksin hyöriessään alkaa etenkin tällainen vellovanpuoleinen ihminen helposti murehtia asioita niin paljon, että meinaa lopulta hukkua oman murehtimisensa suohon. Kun lähtee ystävän kanssa teelle tai käy keskustelemassa opinnoistaan opettajan kanssa, asiat palautuvat oikeille paikoilleen ja oikeaan järjestykseen. Muut ihmiset, seura ja ihmissuhteet auttavat usein palauttamaan elämän perspektiiviinsä.

Lopulta ihmissuhteet tuntuvat olevan lähinnä yhteentörmäyksiä. Ne ovat erilaisten ihmisten, kokemussikermien, ajatusten ja intentioiden kohtaamisia. Ne ovat konflikteja ja samaistumisen hetkiä. Joskus yhteentörmäykset sattuvat ja joskus ne poikivat hyvää; toisinaan ja useimmiten kumpaakin. Uskon, että joka ikisessä ihmisessä on lopulta jotain samaa kuin joka ikisessä muussa. Kaikista vastaantulijoista voisi löytää jotain samaistuttavaa, jos kaikki olisivat täysin avoimia ja tutustuisivat toisiinsa riittävän pitkään. Tämä ei tietenkään liene tarpeellista, mutta hetkin sen ajatteleminen on tuntunut lohdulliselta ja auttanut sijoittamaan itsensä lähemmäs muita ihmisiä tai edes samalle kartalle.





Aikoinaan yksin olemisen opetteleminen oli minulle ensiarvoisen tärkeää, sittemmin yhtä tärkeäksi muodostui yhdessäolon opettelu. Oikeastaan tämä tuntuu olleen paras (ja kenties ainoa) mahdollinen järjestys. Kaikkia asioita ja ongelmia ei tarvitse (eikä välttämättä kannata) yrittää selvittää samanaikaisesti. Minun oli ensin tutustuttava itseeni, opittava tietämään kuka olen, miksi ja miten, vasta sen jälkeen olin valmis tai edes halukas ottamaan muut ihmiset paremmin osaksi elämääni. Nyt tiedän, mitä minulla on antaa muille ja jatkuvasti enemmän siitä, mitä muilta kaipaan. Tiedän millaisten ihmisten seurassa viihdyn milläkin tavalla ja tiedän kuinka paljon haluan viettää aikaani muiden seurassa tai yksin. (Tai jos en täysin näitä kaikkia asioita tiedäkään, niin ainakin opin jatkuvasti lisää ja osaan tarkkailla muutoksia itsessäni.) Tiedän, että ihmisillä on potentiaalia rikastuttaa elämääni monin tavoin.

On tärkeää seistä yksin omilla jaloillaan ja ymmärtää kuka on, mutta on tärkeää myös uskaltaa antaa itsestään muille ja antaa muiden tulla lähelleen. On tärkeää ja helpottavaa kokea olevansa kykeneväinen riippumattomuuteen, mutta aina ei silti tarvitse olla kaikin puolin riippumaton. Muilla ihmisillä voi olla vaikka mitä annettavaa ja ihmiset voivat kantaa mukanaan todella positiivisia yllätyksiä.




Elämä on lumipallo, hyvässä ja pahassa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti