keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Linja-automatkustaja



Silmät sikkarassa ja säärystimet rullalla kävelen asematunnelin läpi Oulun linja-autoasemalle. Reppu selässäni ja kangaskassi olalla kömmin pimeydessä seisovaan aamubussiin. Kuljettaja kysyy nimeäni, mutta ei tarkista henkilöllisyyttä. Pihalla on pilkkopimeää. Käperryn kolmanneksi viimeiseen penkkiriviin ja suljen silmäni.

Utajärvellä katson ensimmäisen kerran puhelimeni karttaa. Sijoitan itseni oikeille teille ja mietin tarinoita Utajärvestä. Sitä, kuinka Merin isä aikoinaan kertoi matkastaan Utajärvelle, jossa kaikki vastaantulijat kulkivat suu auki ja kieli ulkona. Ja sitä, kun hän myöhemmin oli nähnyt televisiossa utajärveläisen suu auki ja kieli ulkona. Ja kuinka olimme sitten Merin kanssa kuvanneet varmasti kymmeniä yhteiskuvia utajärveläisittäin. Kymmenien kilometrien kuluttua havahdun tajuamaan, kuinka en siinä unenpöpperössäni aamuisella linja-autopysäkillä tajunnut ottaa itsestäni kuvaa Utajärvellä utajärveläisittäin, vaikka olen matkalla Merin luokse.

Vaalassa kartta kertoo Oulunjärvestä, jota linja-auto pian lähtee kiertämään ja sydämeni meinaa pakahtua. Painovoima kiskoo silmäluomeni jälleen kiinni (lempeästi, mutta hieman väkivalloin), nukun sikeästi ja herään Paltamosta. Mummoni sukujuuret ja kotiseutu ovat Paltamossa ja niin ovat osaltaan minun, äitini ja siskonikin, vaikka muistoja näiltä main ei merkittävissä määrin olekaan kerrytetty. Silti tai ehkä juuri siksi Paltamo tuntuu rakastettavalta, enkä oikein edes ymmärrä millä tavoin. Linja-auton jatkaessa matkaansa en malta enää nukkua; haluan vain katsella Kainuuta. Vaala, Paltamo ja Kajaani tekevät minut niin onnelliseksi, etten meinaa uskoa tai ymmärtää.

Kainuu kutittaa varpaita ja vatsanpohjaa; kuiskuttaa korvaani kertomuksia, joita en aivan kuule. Olen minä täällä joskus ennenkin kai käynyt. Veri vetää Kainuuseen.




Kajaanissa on: keltaisia talvitakkeja ja keltaisia taloja, 70-luvun rakennuksia, lintuja, pienen pieni vesivoimala, ammattikorkeakoulu, opiskelija-asuntoja ja luistelevia lapsia, jotka kaatuvat ja nousevat ylös aina uudelleen.

Sotkamossa on Vuokatti ja Vuokatissa ihmiset laskettelevat ja hiihtävät ja juovat kaakaota leppeä pakkasenpuna poskillaan. Puut ovat lumesta painavina. Ihan kaikkialla. Aurinko kurkkii ujosti varoen pilvien takaa. Joku vetää lasta pulkassa Iso Sapsojärven jäällä. Linja-auto ei enää kierrä järviä vaan järvet kiertävät linja-autoa puolin ja toisin. Minäkin luistelisin järven jäillä ja luistelukentillä jos vain voisin. Kaatuisin ja nousisin ylös aina uudelleen. En ole omistanut luistimia muutamiin vuosiin. Sotkamon keskustassa kenkäkauppa Sastamoinen saa minut hihittämään.

Pohjois-Karjalan rajalla aurinko alkaa paistaa ja minä alan neuloa pipoa eräälle tärkeälle. Pilvet liikkuvat lempeästi ja hiljaa ja  joskus minä saavun Joensuuhun. Silloin on jo pian pimeää, mutta opiskelija-asunnoissa on tärkeitä ystäviä.




Kun palaan takaisin Ouluun, bussin ikkunat hohkaavat ainoastaan samaa sakeaa pimeyttä. Kotikerrostalossa kämppikseni on tehnyt olohuoneeseen pahvilaatikkomajan. Minä nukun sikeästi ja pitkään. Tiistaina saan postissa kirjeen, käyn kierrätyskeskuksessa ostamassa itselleni luistimet ja keitän puolukkavispipuuroa. Aamuauringon valot ja varjot keittiön ja makuuhuoneen seinillä muistuttavat päivittäin kevään lähestymisestä. Ajatuksissa kevät on raskas, mutta keveä. Kevät on onnea, iloa ja kaihoa.



4 kommenttia :

  1. Minne voin lähettää ystävänpäiväkortin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huij! Osoitteeseen: Hallituskatu 31 A 10, 90100 Oulu
      ^_^ voi miten iloista

      Poista