lauantai 23. huhtikuuta 2016

en ennätä



Olisi syytä alkaa uskomaan, että joka kerta kun kärsin jostain fyysisestä oireesta, sen taustalla on todennäköisesti stressi. Stressaan koko kehollani, mutta en tunnu ikinä muistavan sitä. En välttämättä edes tajua stressaavani ennen kuin ymmärrän vetää viivoja outojen ja yllättävien vatsa-, hengitys- ja unioireiden ja kiireiden elämäntilanteen välille.

Suorituskeskeisyys ei sovi minulle. En oikein osaa enää suhtautua hetkiin, joina päivittäinen elämä ja arki tuntuvat edes tilapäisesti suorittamiselta. Kun menetän elämänmakuisuuden, menetän välittömästi myös hyvinvointini ja puolet motivaatiostani. Onneksi sentään toinen puolikas jää toisinaan jäljelle. Roikun epämääräisten päättäväisyydenrepaleiden varassa ja yritän pysytellä pystyssä. Välillä täytyy suorittaa saavuttaakseen. Se on ikävää, mutta se on fakta.

Fakta, jota en osaa arvioida. Eniten se kai kismittää minua, mutta ei auta itku markkinoilla.

Ei auta itku markkinoilla. Auttaisipa. Saisipa edes hetkin hengähtää viattomin vauvan henkäyksin; vailla elämän vastuuta ja vaatimuksia.




Asioilla, hyvillä ja pahoilla, on tapana kasaantua. Se ei liene fakta, mutta tuntuu turhankin toistuvalta kaavalta. Elämäni on stressikasa. Kasa kysymysmerkitettyjä lauseita, joihin minulla ei ole aikaa etsiä vastauksia. Luotan sokeasti siihen, että kaikki järjestyy, koska kaiken on pakko järjestyä. Samalla ymmärrän, että lopulta minun täytyy tarttua joka ikiseen kysymykseen muistivihkoni sivuilla ja alkaa selvittää asioita. Yksi kerrallaan. Se vain tuntuu turhan kaukaiselta ja ensin on suoritettava. Paljon. En taida edes sisäistää kaiken laaja-alaisuutta ja merkittävyyttä. En ennätä.

Pieninä ja häilyvinä hetkinä olen onnistunut löytämään sisältäni levollisemman asenteen. Ymmärryksen siitä, että vaikka joka päivä pitääkin herätä puurtamaan, ei ahdistuksen tarvitse antaa dominoida vapaa-aikaa. Toistaiseksi se on ollut ohimenevää. Ohimenevä oivallus: vapaa-aikaa ei kannata tuhlata huomisen pelkäämiseen. Askareet etenevät, kun niitä edistää, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse saada valmiiksi välittömästi. Se olisi toki helpottavaa, mutta harvoin mahdollista. Kaipa tämäkin voisi ajatella olevan loistava tilaisuus opetella uusia elämänhallintataitoja.





Oulun keskustaan, ihan muutaman korttelin päähän kotioveltani, rakennettiin uusi kauppakeskus. Rakennustyömaa tukki kuukausien ajan kaikki tavanomaiset ja helpot kävelyreittini. Ärsytti ja turhautti; mihin tuollaisia turhanpäiväisyyksiä edes tarvitaan? Pyörittelin silmiäni koko idealle, koska olenhan toki konsumerismin yläpuolella (höpöhöpö). Avajaispäivänä seikkailin uhkarohkeana Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan uutta muistikirjaa (se oli välttämättömyys). Joka nurkassa pesi liian monia ihmisiä ja kokemus oli kaikin puolin ahtaan ahdistava. Seuraavana päivänä ja kahden päivän kuluttua avajaisista huomasin avautuvani lähimmäisilleni ääni innostuksesta kihisten kaikista niistä hienoista ja tärkeistä kaupoista ja ravintoloista, jotka ovat nyt vain muutaman korttelin päässä minusta. Enpä olisi osannut aavistaa. Mutta kun mehubaari. Mehubaari. Siis liian kallista mehua. Tuoremehua. Jep.

Olen hämmentynyt ja vähän häpeissäni, mutta toisaalta en lainkaan. Eniten olen yllättynyt, että uusi kauppakeskus ylipäätään liikautti minua mihinkään suuntaan. (mehubaari!)




Muutamia toveja sitten ihana Eli kehotti ihmisiä jakamaan kuvia niistä kehonsa osista, joiden olomuodosta tulee ahdistuttua eniten. Niistä, joita ajatellessakin tekee mieli piiloutua. Vaikka syyttähän sitä ihminen aina kehostaan ahdistuu. Keho on temppeli; se on mielen, energian ja rakkauden koti. Kuvasin silloin vatsaani, sillä meidän yhteiselomme on harvoin ollut kovin sopusointuista. Mutta näitä ja muita vatsakuvia katsoessani minun ei lopulta tee mieli mennä pakoon tai sulkea silmiäni. Tekee mieli katsella ja hämmästellä ja se on hyvä. Kiitos vatsalleni. Kyllä minä varmaan vielä sen tai jonkin toisen epävarmuuskuvankin onnistun nappaamaan (ehkä jonain toisena viikkona ja toisena hetkenä), mutta nyt on oikein hyvä näin. Oli miten oli, Elin viesti on tärkeä. Se kantaa hashtagia #jamitäsitten, koska mitä sitten. Mitä sitten jos emme koe olevamme täydellisiä. Eihän täydellisyys edes tarkoita mitään todellista. Ja keho on vain keho. Keho on jotain, joka hengittää. Ja se on hyvä.

(Tahdoin kai vain selitellä, miksi jaan kuvia vatsastani. Niissä on myös kauniita värejä.)

Valmistun ehkä kuukauden kuluttua tekniikan kandidaatiksi.

2 kommenttia :