lauantai 18. kesäkuuta 2016

hiljaisuus, jooko?


                                 Hiljaisuus. Kyllä. Jooko?




Pelkään rauhaa ja pysähtymistä, mutta kaipaan niitä samaan aikaan. Tulevaisuuteni on toistaiseksi täynnä tyhjyyttä ja ahtautta. Elämäni on ollut stressiä ja kiirettä, pakahtumiseen asti. Hetkin olen tuntenut tukehtuvani ja seuraavana hetkenä en ole ehtinyt enää tuntea sitäkään. Olen valmistunut tekniikan kandidaatiksi, irtisanonut vuokrasopimuksen, hankkinut uuden asunnon, käynyt paperisotaa, matkustanut kaupungista toiseen, käynyt pääsykokeissa, lojunut puistoissa, liftannut Jyväskylään, järjestänyt yhdet juhlat sekä erään taidenäyttelyn avajaiset ja lopulta muuttanut.

Niin, meillä on taidenäyttely Etelä-Pohjanmaalla. Minulla, poikaystävälläni ja hänen äidillään ja veljellään. Olen siitä ylpeä; olen ylpeä asioista, joita olen itse tehnyt ja hyvä niin. Samalla haikailen sen perään, että näyttelyssä olisi esillä myös maalauksiani, nyt se on painottunut digitaalisesti tehtyyn taiteeseen, mutta ehkä vielä jonain päivänä pidän lisää taidenäyttelyitä. Varmasti. Takuulla.








Mulla olisi yhtä ja toista sanottavana elämästä, kehityksestä ja maailman tilasta. Kenties myös ihmisyydestä ja elämän absurditeetista, mutta kun avaan tämän kanavan, niihin on enää vaikea tarttua. Tahtoisin aktivoitua, mutta jokin utuinen muurinpahainen yrittää tulla tielleni, tiedä häntä. Minä en tiedä. Mistään mitään. (Tiedän kyllä. Jostain jotain.)

Kaiken kaikkiaan olen kai todella ylpeä itsestäni ja tästä pisteestä, johon olen päätynyt. Sitä sietäisi ylistää enemmänkin, mutta kaikki aikanaan. Toivottavasti tulee vielä aika, kun koen hetken ja tilanteen oikeaksi kertoa sankaritarinoita itsestäni: tytöstä joka opettelee elämään ja voittaa itsensä kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti tulee se aika, kun saan itseni kirjoittamaan jälleen enemmän. Jospa se, kunpa se, kyllä se varmaan. Kenties.







Uudessa asuinrakennuksessani on julkisivuremontti. Vanha kerrostalo rapataan uudelleen kirkkaan keltaiseksi. Voisinpa asua ikuisesti vanhoissa keltaisissa taloissa. Muuttaa kerta toisensa jälkeen, mutta aina keltaiseen. En pidä muuttamisesta, pakkaaminen ja purkaminen painavat palleaani, mutta rakastan uusia asuinpaikkoja. Rakastan uusiin maisemiin, lenkkipolkuihin ja lähikauppoihin eksymistä; uusien paikkojen omaksumista ja niihin tutustumista. Sitä, että voin kotiutua kerta toisensa jälkeen ja loputtomasti uudelleen. Voin arpoa kerrostalon ja kaupunginosan, siirtää kiintopisteeni sinne ja ottaa omakseni, vaivihkaa vastaanottaa uuden näkökulman ja loputtomat uudet tarinat.




Muuttaminen on raskasta, kun tahtoisi kantaa koko elämäänsä mukanaan ja olla päästämättä irti mistään. Elän loputtoman paljouden keskellä, vaikka kaipaisin paljautta. Löydän itsestäni ristiriitaisuuksia kerta toisensa jälkeen. Onneksi löydän, sillä kun tiedostaa on vapaa valitsemaan.

Toissapäivänä lävistytin nenäni, koska identiteetti. Eilen en osannut pakata matkatavaroita samasta syystä. Tänään sain kesätöitä Etelä-Pohjanmaan maaseudulta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti