lauantai 22. lokakuuta 2016

Elämä tukkii intuition


Olen loputon epäilijä (epäröijä). Tiedän tuskin mitään. Olen keskeneräinen ja alituisessa muutoksessa. Olen erehtyväinen, olen ihminen. Ymmärrykseni ja kokemukseni maailmasta pohjaavat lopulta uskoon. Ei minulla ole antaa rationaalisia perusteita jokaiselle lausumalleni. Jokaisen on joskus otettava uskon loikka (valitsemaansa suuntaan). 




Perustavasta tietämättömyydestäni huolimatta (tai ehkä juuri siitä syystä) omat eettiset ja elämänfilosofiset pohdintani tuntuvat alati palautuvan kiertämään samaa kehää. Kehää, joka kiertelee ja kaartelee intuition käsitteen ympärillä. Intuitio. Jos voimme sanoa jotain moraalista, arvoista, hyvästä ja pahasta, voimme kai esittää lähinnä valistuneita arvauksia. Ja mistä nämä arvaukset kumpuavatkaan, pääsemme niihin käsiksi lähinnä intuitiomme avulla. Me tiedämme mikä on oikein. Me tunnemme, mikä ei ole. Niin uskon.

Tämä on toki äärettömän ongelmallinen käsitys. Ongelmallinen, koska ihminen on todella lahjakas huijaamaan itseään. Äärettömän, koska keskivertokansalainen elää jokapäiväistä elämäänsä autuaaseen itsepetokseen huomaamattaan hukkuneena.





Ei itsepetos useinkaan ole tietoista pahantahtoisuutta tai silmien sulkemista. Se voi olla valtava sikermä elämän aikana kasaantunutta määrittelemätöntä tunnetaakkaa ja -kuonaa tai automaattisten puolustusreaktioiden huomaamatonta laukeamista. Mutta huolimatta näennäisestä tarkoituksenmukaisuudestaan, itsepetos ja patoutuneet tunteet estävät ihmistä olemasta rehellinen itselleen.

Intuition kannalta rehellisyys on ensiarvoisen tärkeää. Kivulias, raskas, riipaiseva, mutta autuas rehellisyys. Rehellisyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys rehellisyyttä. Se on haavoittuvuutta ja elämän koko tunneskaala suodattamattomana. Puolustusreaktioille on aikansa ja paikkansa, ne suojelevat ihmistä syystäkin. Rehellisyys ei edellytä näiden reaktioiden kieltämistä tai niistä irtisanoutumista, vaan ainoastaan niiden olemassaolon tunnustamista ja hyväksymistä. Ihminen ei ole yhtä kuin automaattiset reaktionsa ja maailma ei ole pelkojen luoma irvikuva.






Itsepetos verhoutuu petollisen usein intuitioksi. Se on valheellista ja vääristeltyä varmuuden tunnetta ja jos luottaa intuitioon samalla tapaa kuin minä, on pelottavan helppoa erehtyä uskomaan omien ensireaktioidensa kertovan jotain todellisuudesta. Kun hätääntynyt mieli huutaa halvaantuneena puolustautuakseen, tekee mieli luottaa jokaiseen hengenvetoonsa. Ei kannattaisi.

Mutta puolustusreaktiot lähinnä sotkevat intuition puhtaan virran. Ne ovat elämän taakkaa, subjektiivisten kokemusten piinaava ja painava verkosto. Ne kuroutuvat intuition ympärille sumentaen näkökentän, eikä mihinkään voi enää luottaa. Sakea, petollinen sumuverho.





Milloin sitten oikeastaan voin luottaa omaan intuitiooni, miltä rehellisyys tuntuu? Lopullisesta rehellisyydestä voin ehkä vain unelmoida, mutta ihannetta voi kai kokea lähestyvänsä aina tunnistaessaan ja tunnustaessaan myös omia huonoja puoliaan. Tunteidensa ja toimintamalliensa hyväksymisen takaa voi löytää hetken autuuden ja armeliaisuuden.

Siltä rehellisyys tuntuu: se on kaikuvan hiljaista voimattomuutta kun voimankäyttöä ei enää tarvita. Kun todellisuutta, omaa ja muiden inhimillisyyttä, ei tarvitse jatkuvasti pyrkiä torjumaan ja tuomitsemaan. Kun voi levähtää hetken. Rehellisyys on kuin itkun jälkeinen olotila. Kaikki on annettu, kohdattu ja hyväksytty ja jäljellä on vain tyhjä ja väsynyt raukeus.

Todellinen rehellisyys on helppoa tunnistaa ja tunnustaa, mutta vasta päästessään sen kanssa kasvokkain. Sitä ennen on riisuttava jokainen petollinen suojamuuri. On seistävä oman riipaisevan inhimillisyytensä edessä rohkeana, hauraana ja alastomana. Ja sitten voi hetken kuvitella tietävänsä jostain jotain. Ehkä. Tai ainakin olla armeliaampi itseään, läheisiään ja maailmaa kohtaan.




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti