torstai 23. maaliskuuta 2017

Koivuista kasvaa silta


Lauantaina 18.3.2017 kumppani pakkaa rinkkansa. Oven hän sulkee perässään sunnuntaina kello 06:05. Kaksi kuukautta erossa: siinä on kestettävää. Mutta kyllä minä kestän ja opin kaikenlaista. Näinä päivinä elämä tuntuu antavan lähinnä mahdollisuuksia, vaikka näkökulmakysymyshän se pohjimmiltaan on.



Yksin elosta:

Päivät ovat loputtoman pitkiä ja hiljaisia. Kaikkialla on vellomaan seisahtunutta aikaa. Minä siinä yritän kauhoa sitä johonkin suuntaan. Järjestää kai, mutta päädyn järjestämään vain keittiön kaapit. Tiskaan tiskit ja pesen mikroaaltouunin. Järjestän tee- ja vitamiinipurkit. Olennaista on, etten ikinä yleensä.

Ja hiljaisuus: En laita musiikkia soimaan. Kokeilin kerran, mutta mieleni tulvi yli äyräiden. Täällä huutavat vain huuva ja yläkerran sylivauva. Sieluni on todellakin todella hiljaa: suorastaan mykkä, vähintäänkin vaitelias. Niin hiljaa että luen. Kaikki päivät – vihdoinkin minä taas luen!




Luen Venäjän koivuista ja niistä kasvaa silta.

Jostain syystä on vaikea ymmärtää, että Venäjällä kasvaisi koivuja niin kuin vain kotikatuni varrella tai kansallisromanttisilla porvariston koivukujilla. Mutta toden totta: eihän luonto kysy valtioiden – saati kulttuurien – rajoja. Tämä yllättävä realisaatio vavahduttaa: Luonto ei kysy rajoja. Itse me piirrämme rajat ja rakennamme niistä muureja kuvitellen sitten, että muurin toisella puolen kaikki on tuntematonta, pelottavaa tai vähintäänkin höpöä. 

Kyseinen ajatusvirhe on ylipäätään tyypillinen: Alamme rakentaa lisäoletuksia jo alkujaan hataroiden arvailujen tai yleistysten päälle. Perustukset eivät ole kunnossa, älkää rakentako! Tai lähdemme rakentamaan väärään suuntaan, sitäkin näkee. Ajatella, maan alle. Kuin kaivaisi kuoppaa itselleen, totisesti. 

Koivut ja ihmisyyden loputon ymmärrettävyys. Luulenpa, että kenestä vaan voi löytää samaistuttavaa, jos vain löytää keskusteluyhteyden.




Ja minä luen tulvivista tunteista.

Mutta uskon, että kaikessa raivoisassa, tulisessa ja kiihkeässä on yhteistä lähinnä vajavaisuus. Ne ovat vajaita tunteita, eivät eskalaatioita vaan sen kaipuuta. Näin lopulta: tulvat ovat riittämättömyyden ja loputtoman kaipuun kiehumispisteessä. Turhautumisen keskittymiä.

Koska tyhjyys on loputonta eikä sitä voi täyttää. Hölmöt kuvittelevat, että elämä olisi orgasmeja. Maailma on täynnä, mutta tyhjyys ei täyty koskaan. Ei lopullisesti: aina voi kaivata lisää ja enemmän. Ei mikään koskaan. Aina.




Lopetan lukemisen.

Meidän asuntomme on suuri. Läpitalon kolmio lamellin keskivaiheilla. Rakastan tätä tilaa: pysähtyneisyys mahtuu tänne. En tukehdu. Poltan suitsukkeita asunnon kummallakin laidalla. Tällaisena kevätpäivänä aurinko värjää viereisen kerrostalon kattotiilet persikan värisiksi. Taivas puolestaan: taivaansininen. Persikkaiset tiilet siinä sinisyyttä vasten vavahduttavat minua ja minut.

Ohikulkumatkalla oleva ystävä tulee kylään ja minä leivon perunarieskoja. Pihapuiden läpi suodattuva valo tanssii olohuoneen seinillä ja paljastaa meille suitsukkeiden vaitonaisen pyörteilyn. Ja jos jotain olen oppinut niin sen, että kauneinta maailmassa on näennäinen satunnaisuus. Kaikkein selkeimmillään se näyttäytyy luontoa katsellessa: kivet, meret ja kasvit, tuulen vavisuttamat kuusen latvukset. Ja nestedynamiikka, kuten ystäväni sen sanoitti.

Minulla on häkeltynyt sydän.



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti