torstai 20. heinäkuuta 2017

Tunteista ja taide tunteina




Minulle kerrotaan, että tunteet todellakin ovat tuoksuissa. Tuoksuissa, musiikissa ja fyysisissä aistimuksissa ja tietenkin ja kuinkas muutenkaan. Ongelmani on ikuinen eksyneisyys tunteiden ja sanojen sameassa välimaastossa. Olen opetellut ymmärtämään maailmaa sanallistaen, vaikka tunteet olisivat rehellisiä; joka jumalan kerta yritän sanoittaa tunteeni hukaten niistä kaiken olennaisen. Kadotan olennaisen, kadotan mystisyyden; hukkaan tunteistani tunteet. Niin kipeästi haluaisin ymmärtää, käsittää, jäsentää, katsoa kokonaisuutta. Ja niin.

Lajittelen tunteeni: aktiiviset, passiiviset, ensi- ja toissijaiset. Epätoivoisesti rakennan järjestelmää, jonka kautta voisin oivaltaa, ja niin teekin, että oikeastaan voin vain tuntea. Ja tunnen, mutta en saa kiinni ja se kaihertaa minua. Tunnen tuntematta ja siltikin.

Ei kai tunteita voi koskaan saavuttaa kuin tuntemalla. Tunteet ovat itsenäisiä ja täysin muuta, tunteet ovat kuvailemattomissa. Tunne on olemassa ainoastaan tunteena, kosketuksesta katoavaisena. Ei tunne tunne rationalisointia, vertailua, jäsentelyä tai kokijaansa. Minä lamaannun, koska kuinka voisin ja miten ja mitä ja minulla ei ole sanoja. Koska minulta on viety sanat: tunteet ovat vieneet ne ja on niin paljon, jota en kykene koskaan kertomaan. Olen kertoja, selittäjä ja lopulta: tuntija. Olen välitilassa. Ollut niin kauan kuin vain muistan.







Eteenpäin: Olen avannut haparoivan nutturan päälaeltani. Yritän olla hiukset auki, selvittää takut sielustani, rentouttaa hartiani aina uudelleen, olla ja antaa olla alastomana. Ja välillä olenkin, mutta on tämä saatana kaksi askelta eteenpäin ja puolitoista taakse.

Olen ajatellut niin monia. Ikkunalaudallamme pieni palmu kasvattaa uusia lehtiä väkevästi, nopeasti, sinnikkäästi. Se on meidän rakkaamme, sillä kyllähän energia kiertää ja vaikka ei niin väliäkö sillä, meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme.

Aiemmin keväällä ystävämme meni edes ja kenties toinenkin, emme tiedä. Meillä on vain etenevä, pysähtynyt aika, pihakastanjan tuulessa heijaavat lehdet ja kukat jotka kasvavat, kuihtuvat, tiputtavat terälehtensä ja kastanjat, joita ei voi syödä. Meillä on ajatuksemme, lohtumme ja muistomme, jotka kantavat kauas.




Toteutin yhden unelmistani ja kotiin palattuani tartuin taas siveltimeen. Olen elänyt väreissä paljon: yritän sekoittaa, kerrostaa, rinnastaa. Rakastan värejä värien välillä. Rakastan ohuita kerrostumia, yllättäviä rajapintoja ja vahinkoja. Voi miten minä rakastankaan satunnaisuutta. Maailma on värien kimara, elämä lahja.

Haluaisin tavoitella sitä häilyvää rajaa, jolloin taide muuttuu tunteeksi. Kun maalaus irrottautuu fyysisyydestään ja lopulta on vain olotila, kokemus. Kun teoksella itsessään ei tuntemuksen synnyttyä ole enää juuri merkitystä. Kun katseen kohtaava tila on lähinnä katalyytti jollekin suuremmalle. Ja siitä kai taiteessa usein onkin kysymys, vai onko, en tiedä. Pyrkiikö taide tekemään itsensä hetkessä toissijaiseksi?




Ehkä tämäkin on johdannaista kipeästä kaipuustani ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Haluaisin luoda ja tuoda tunteita, olla tunteissa täysin passiivisena ja pyrkimyksettä. Oppia tuntemaan järjettömät tunteeni. Olla aina järjestämättä, järkeistämättä.

Ja samalla toisaalta rakastan sitä: järjestämistä. Rakastan ymmärrystäni ja rakastan rakentaa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti