tiistai 27. marraskuuta 2018

Otan itseni vakavasti




Muutamme Keravalle. Ensimmäistä kertaa minulla on kuukausi aikaa pakata.

Muutot ovat valtavia. Pahinta on jättää kadut, erityisen kauniin väriset kaapin ovet ja lähikauppa. Olen muuttanut monta kertaa ja yhtä montaa kauppaa kaipaan sydän verellä. Harkitsemme muistavamme Munckinkadun henkilökuntaa joulukortilla. Uusi koti on jännittävä, mutta marraskuussa on mahdotonta ennakoida valoisaa aikaa. Nyt kaikki on pimeää ja väsynyttä, paikoin sentään pakkasta. Lasittamattomalle parvekkeelle on vaikea laittaa mitään.

Päätökset eivät tunnu minusta koskaan hyvältä: kaikkialta on löydettävissä jotain sydäntäsärkevää. Mutta eniten koen, että alut ovat tervetulleita.

Muistan, kuinka kuukausi sitten koko kehoni suri, enkä tiennyt johtuiko se hormoneista vai elämästä. Elämä ottaa. Kirjoitinkin silloin, mutta jotkut sanat vanhentuvat nopeasti. Kehitys on mallien murtamista, mutta minä en jaksa aina kehittyä. Siksi nyt olen, keskityn arkeen ja odotan. Asun Keravalla ja sain vakituisen työpaikan, jossa opin kyllä joka päivä uutta.




Kuvittelen aina kovettuvani: että en olisi enää herkkä. Pelkään sitä. Sitten tapahtuu jotain mitätöntä. Yksi sanakin riittää, itää. Ja seuraan avuttomana ja vaitonaisena vierestä kun puran itseäni paloihin. Ei siinä ole kyse termeistä ja identiteetistä. En näe ääriä ja kaikki on aina niin perin merkitsevää. Sellainen olen todennut olevani. Ja minulla on taas identiteettikriisi.




Totean myös, että ymmärrän maailmaa merkityksinä: sanoina, selityksinä ja niiden välisinä yhteyksinä. Ja kun oivallan, saan jotain paikalleen. Paikallaan oleva määritelmä asettuu osaksi sanastoani ja sanastoni muokkaa ajatuksiani ja ajatukset arkipäivääni. Minä muutun ja ymmärrän määritelmistä, ja siksi en kai ymmärrä tai tule ymmärretyksi. Se olisi lohdullinen selitys.

Kuten tänään, kun mietin taidetta ja ymmärtämistä: Tunnustan, että taidetta ei tarvitse ymmärtää. Silti törmään toisinaan teoksiin, jotka eivät anna minulle mitään. Koen etten ymmärrä; on vain tyhjää. Ei edes tyhjiötä, vain ei mitään. Ei tunnetta, ei sanomaa, ei mitään pintaa millekään minua koskettavalle. Ja ei mikään turhauttaa. Ei mikään on ikävä tunne. Tiedän miltä tuntuu kokea, ettei ymmärrä taidetta. Eikä sitä voi riisua minulta muistuttamalla, ettei tarvise ymmärtää. Mutta voiko ymmärtämättömyys olla arvottamatonta? Sitä jään miettimään.

Hetki sitten toisaalla muistan myös tunteneeni, miksi kaikki taide on arvokasta: koska joku on sen halunnut tehdä, koska jollain on ollut tarve. Mystisintä ovat kimmokkeet toimintaan ja siitä mystiikasta jos jostain, voin yrittää ammentaa ymmärrystä kaikelle.

Minusta on antoisaa määritellä sanoja ja rakentaa näitä hataria aluksiani.





Taiteesta vielä: Kauneus suututtaa minua. Olen tehnyt turhan kaunista taidetta ja liian paljon. Luonto on uskomaton ja se ei haittaa, mutta minä en jaksa tulla nähdyksi pikkusievänä. Sillä niin minä kuvittelen muiden minua katselevan ja jos joku on erehtynyt sellaista luulemaan, niin se ei pidä paikkaansa. Alan maalata ympyröitä ja ihmisiä. Pidän ympyröistä, karusta abstraktiosta, siveltimenvedoista ja ekspressionismista. Taitavuus on nykypäivänä yliarvostettua ja kaiken voi kyllä suorittaa. Haluan tehdä vihaista taidetta. Minua kiehtovat tunteiden typistäminen, symbolit, vaikutelmat, kaiut ja yhdistelmät - ajatuksena olla sävyjen kemisti. Olen usein tosi vakava ja kotona tyhjännauraja. Taiteeni soisin olevan filosofista.






Rakastan ympyröitä, sillä ne ovat hienoja ja täynnä tunnetta. Pelkään kovettuvani ja pian olen näin. Niin tai näin: olen vahva, mutta seitinohut. Itken aina ja otan itseni vakavasti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti