Kerran oli aika, kun kuljin paljon junissa. Nyt kuljen bussilla ja Kaukasten ja Hyvinkään väliset metsät käyvät minulle tutuiksi. Ne ovat kumpuja, kallioita ja käkkäriä jäkäläaavoja. Nurmijärven laitamat, Noppo, Lohenoja Nukarissa ja Jokela monestakin syystä. Yhtä kaikki, istun bussissa ja tuijotan maisemia muistaakseni, että kaipaan metsiin ja kaipaan itseäni.
Pidän lamellitaloista, ruutukaavasta ja jäkälää rakastan – jaksan aina mainita. Jokelassa on vanha tiilitehdas, vanutehdas ja vankila, jossa valmistettiin aikoinaan tulitikkuja. Kun tulen töistä, luen pääsykokeisiin. En ole varma mistään. En kestä mitään: kovia ääniä, yllättäviä muuttujia, kun joku kävelee edellä ja kääntyy ennakoimattomaan suuntaan. Yöllä nään unta kaupungeista tai aivoista.
Ostamme halvan makrolinssin, jonka lävitse maailma näyttää jälleen kaiken arvoiselta. Toistuvat tahdit ja nestedynamiikka – aina. Ollapa Oulussa, nuori ja levoton. Kaukokaipuu menneeseen; kevät ja nostalgia.
Minä matkustin takaisin Ouluun.
”6.4.2018 Oulu
Koko Oulu on pysähtynyt. Ja sydämeni ja vettä tulvivat kadut. Vettyneet aloilleen mädäntyneet ruusupuskat ja niiden marjat. Oikeastaan oli onni, ettei aurinkokaan paistanut – se oli sopivaa. Oulu ja ahdinko ja kevään merkit vain henkäyksissä.
Kuljen märillä kaduilla muiden muistojen seassa. Se on sopivaa: minä mahdun tänne kyllä. Joskus nämä samat kadunvarret kaatuivat päälleni. Rakennukset, katulamput ja rotvallit kuin valtavat muurit. Olin vieras omassa kaupungissani peläten kadunkulmausten takaa paljastuvaa. Nyt olen rakastunut. Kadut antavat myöten, tervehtivät ja hymyilevät; en ole enää kiinni. Olen kaukana poissa ja osaton. Irrallaan ja kipeästi rakastunut – vihdoin. Poissa ja osattomana, itken aina. Itken kaikelle. Itken elämäni merikaupungeissa.
Luotan omiin muistiinpanoihini, mutten paljon muuhun. Paikallisliikenteen busseissa sydän syrjällään. Oulu on yksi iso lätäkkö, sukat märät sieluun asti.
Oulu ei lähde ikinä.”
Millainen karminen läksy on olla allerginen kissoille?
Havahdun omaan yksinäisyyteeni – kuinka tavoittamattomissa koen olevani. Samoina päivinä löydän heijastukseni kaikkialta. Maailma on täynnä tarttumapintaa ja omakuvia. Luen elämäntarinani sammalikoista, iiriksistä, satunnaisista ohikulkijoista ja kaikkien muiden teksteistä. Mietin kuinka kipeästi aina kaipaan samaistumista. Mieltä riipii olla kaukana. Toivon, ettei aina tarvitsisi laskea. Olla oma itsensä ei ole tehtävänanto.
On sattuman lahja käyttää sanoja, joita joku ymmärtää. Minä en ymmärrä juuri mitään. Oivallan itse kaiken ja mietin, miksei kukaan puhu kanssani samaa kieltä. Olen yksin jumissa itseni sisällä. Yritän jäsentää raajojani ja ymmärtää olemista, mutta en hahmota kehoni rajoja. En vain ole sillä lailla kehollinen ihminen. Kotona tanssin useimmiten.
Itken aina. Pää pystyssä ja sydän auki. Oulu – aina.
Mitä pidempään ja kauempana olen taiteesta, sitä enemmän olen tyhjää täynnä. Isä sanoo: ”Kaksi viikkoa seisoo vaikka päällään.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti