sunnuntai 2. marraskuuta 2014

olemassaolo ja eräs eksistentialistinen kriisi


"Tereza yritti nähdä ruumiistaan itsensä. Siksi hän seisoi niin usein peilin edessä."
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

tässä on mun napa

Koko syksyn ajan olen pohtinut minuutta. En kuitenkaan eritysesti sitä, millainen olen itselleni ja muille. Olen pohtinut miksi olen, miten olen ja olenko edes olemassa. Olen varmaankin, mutta millä tavalla? Olen jumittunut pyörittelemään päässäni ajatuksia tietoisuuden luonteesta ja siitä, mitä on olla olemassa. Useammin kuin muutaman kerran olen katsellut käsiäni ja jalkojani ja hukkunut hämmennykseen siitä, että tässä minä nyt olen.

Olen miettinyt tietoisuutta, sielua ja kehoani. Fyysistä maailmaa ja sitä, että olen itsekin jotain konkreettista, sidoksissa kehooni. Minut on sidottu johonkin, joka tuntuu turhan ehdottomalta, mutta silti hetkittäin niin omalta.





















Pablo Neruda - Jalkojeni rituaali

Olen lukenut kirjoja ja runoja; imenyt vaikutteita ja samaistunut. Olen kirjoittanut kirjeitä, runoja ja päiväkirjaa; jäsentänyt ajatuksiani. Olen piirtänyt ja olen maalannut. Olen tuijottanut toista ihmistä silmiin ja yrittänyt ymmärtää, että todella katson toista tietoista olentoa. Ja en ole ymmärtänyt mitään. Mistään.

En ole päässyt eteenpäin, kenties vain hukkunut entistäkin syvemmälle. En lopulta usko, että ihmisen on tarkoituskaan ymmärtää olemassaoloa. Ainakaan tarpeellista se tuskin on. Tässä minä olen huolimatta siitä ymmärränko sitä vai en. Jos en ajattelisi asiaa ja provosoisi itseäni hämmentymään, ei olisi mitään mihin hukkua.
Pakko kuitenkin myöntää, että niin turhauttavaa kuin kaikki tämä hämmennys osaakin välillä olla, nautin siitä. Nautin tästä eksistentialistsen kriisin (en tiedä onko tämä oikea ilmaus tähän kohtaan, mutta olen vakiinnuttanut sen viimeisten kuukausien aikana kuvaamaan olotilaani) värittämästä syksystäni. Nautin niistä hetkistä kun yritän saada kiinni jostain, joka on ehkä täydellisen tavoittamattomissa. Nautin hetkellisistä oivaltamisen tunteista, jotka lipuvat pois yhtä nopeasti kuin saapuvat. Elättelen myös toiveita siitä, että jonain päivänä jokin oivallus ei ehkä lipuisikaan pois. Ehkä jonain päivänä se jäisi asumaan luokseni ja voisin varpaita katsoessani todella tuntea niiden olevan minun varpaani. Minuuden varpaat.


   "Hän katseli itseään kuvitellen millaisilta  hänen kasvonsa näyttäisivät jos hänen nenänsä pitenisi joka päivä yhden millin. Monessako päivässä kasvot muuttuisivat vieraiksi, lakkaisivat muistuttamasta nykyisiä?
    Entä jos hänen ruumiinsa eri osat alkaisivat suureta tai pienetä niin että hän lakkaisi muistuttamasta itseään? Olisiko hän silloin enää hän, olisiko hän enää Tereza?
    Tietysti olisi. Vaikka Tereza ei enää muistuttaisikaan Terezaa, hänen sielunsa pysyisi samana. Se vain seuraisi kauhistuneena hänen ruumiinsa muuttumista.
    Mutta millainen on sitten Terezan ja hänen ruumiinsa suhde? Onko hänen rumiillaan laikaan oikeutta Tereza-nimeen? Ellei ole, mihin nimi liitty? Vain johonkin ruumiittomaan, aineettomaan?
    (Kysymykset ovat samoja joita Tereza on vatvonut lapsuudesta lähtien. Todella tärkeitä kysymyksiä ovat nimittäin vain ne jotka lapsikin voi muotoilla. Vain kaikkein lapsekkaimman kysymykset ovat todella tärkeitä. Niihin ei ole vastausta. Kysymys, johon ei ole vastausta on este jonka yli emme pääse. Toisin sanoen: kysymykset joihin ei ole vastausta, karsinoivat ihmismahdollisuudet, piirtävät inhimillisen olemassaolon rajat.)"
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys


Kaiken ihmettelyn ohella olen ahkeroinut koulussa. Olen suunnitellut ruutukaavaa ja innostunut kaupunkisuunnittelusta. Olen ollut kiireinen, mutten loppuun palanut. Olen antanut itselleni aikaa levätä ja lomaillut Lammilla, vaikka tekemistä olisi kyllä riittänyt Oulussa. Olen pitänyt kaiken kasassa suhteellisen hyvin. Hyvä minä, hienosti opiskeltu.

Kiintymyksestäni ruutukaavoja kohtaan kertonee se, että asemakaavasuunnittelu kurssin loputtua, minun oli pakko saada työskennellä vielä vähän rakkaan kaavani parissa. Tässä on ruutukaava minusta. Ruutukaava eksistentialistisesta kriisistä ja olemassaolosta. 


Eilen ja tänään olen hämmentynyt lähinnä siitä, miltä tuntuu kun ei ole tekemistä. Ei ole mitään, mitä pitäisi tehdä juuri nyt. Apua, tässä maailmassahan on vielä aikaa jäljellä. Voi maata kello kahteentoista asti sängyssä, voi blogata ja piirtää, mennä kahvilaan lukemaan kirjaa. Sinne mä suuntaan nyt, kahvilaan siis. Ulkona hämärtää jo, yöllä satoi lunta ja tänään vettä. 

Suosittelen muuten lämpimästi Olemisen sietämättömän keveyden lukemista, Milan Kundera kirjoittaa tavalla, joka vetoaa ainakin muhun kovasti. Lisäksi kyseinen kirja käsittelee olemassaoloa monesta eri näkökulmasta, muutaman eri teeman ympäriltä ja kirjasta on mahdollista saada aika paljon irti, jos nyt on tapana pohtia asioita paljon (tai edes vähän). Yllätyin aika kovasti, miten ihan eri kohdat ja eri teemat kutkutteli mua verrattuna edelliseen kertaan kun kirjaa luin (muutama vuosi sitten?).

2 kommenttia :

  1. Mielenkiintoinen ja kiva teksti, itse oon pyöritellyt päässäni samankaltaisia ajatuksia. Etenkin nuo hetkelliset oivaltamisen tunteet kuulostaa tutuilta. Niitä on hauska tavoitella bussissa, kesken luennon tai myöhään illalla itseään peilistä tuijottaen. Ja täytyy kyllä lisätä Olemisen sietämätön keveys luettavien kirjojen listalle, vaikuttaa aika kutkuttavalta luettavalta. ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiva että tykkäsit! kuulostaa tutulta tuollainen oivallustunteisiin pyrkiminen vähän missä sattuu, se on ihan jännittävää kieltämättä.

      Poista