lauantai 31. tammikuuta 2015

voi maailma minkä teit.

Tänään on erityisen hyvä päivä. Mä elän aika ailahtelevaa elämää, menen miten sattuu ja niin menee myös mun tuntemukset. Tänään se ei edes haittaa yhtään.


Mun elämässä on meneillään jännä vaihe. Olen aivan poikki, surullinen, ahdistunut ja kaikkea muuta kuin motivoitunut. Toisaalta olen myös täynnä energiaa, inspiraatioita, voimaa, innostusta, kutkuttavia tunteita, ilon kyyneliä sekä uskoa itseeni ja omiin kykyihini.



Tänään olen juonut hyvää teetä ja ihmetellyt miten se voikin olla niin hyvää. Olen laittanut hajuvettä ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan ja ihmetellyt sen tuoksua. Olen käynyt kirpputorilla ja nauttinut kävelymatkan jokaisesta hetkestä. Olen hymyillyt vastaantulevalle mummolle ja vastaanottanut erityisen ilahtuneen hymyn takaisin. Olen kuunnellut musiikkia ja vuodattanut pari kyyneltä sen tunnelmallisuudelle. Olen nähnyt läpinäkyvän muovipussin palasen tanssivan ilmassa edessäni ja hykerrellyt kainosti.

Kaikki asiat ovat tapahtuneet juuri oikeilla hetkillä ja oikealla intensiteetillä, tai ehkä olen kiinnittänyt niihin huomiota eritysen hienolla tavalla. Maailma on tänään järjettömän upea ja täynnä mahdollisuuksia, siltä musta tuntuu. Ja kovasti tuntuukin, taidan olla onnekas ihminen kun tunnen näin lujaa.



Mä tahdon käpertyä siihen tunteeseen, mikä kutkuttelee mun mahan pohjalla kun juon muumiteetä (kyllä, se erityisen hyvän makuinen tee on tsemppiä muumitee, maustettu mustikkamuffinin aromilla, niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin) ja luen maailman olemassaoloa pohdiskelevaa kirjaa kippuralla turkoosissa nojatuolissani. Mä todella tunnen, että tiedän mistä pidän, mistä nautin ja mitkä asiat todella kiinnostaa ja innostaa mua. Tiedän että mun on juuri hyvä olla juuri tässä ja nyt, enkä teeskentele sitä vain estetiikkaintoiluni takia. Luulen että pian voin jo kokea tietäväni kuka olen, vaikka toisaalta suhtaudun koko itsensä tuntemis ongelmaan pienellä varauksella.


Voi maailma minkä teit, voi elämä minkä teit, voi muumitee minkä teit. Ja Pyynö. Onnea on ujuttaa sormet kanin pehmoisen turkin sekaan. Onnea on hengittää syvään.

Motivaatiopulasta ja surumielisyydestä sekä ahdistukseni lähteistä kertonee jo edellinen postaus, ehkä kerron niistä lisää toisella kertaa. Mahdollisesti. Nyt palaan kirjani pariin.

p.s. miksen aina voi saada näin kivoja kuvia, miksi mulla ei ole henkilökohtaista valokuvaajaa...


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti