lauantai 23. toukokuuta 2015

järjen äänen kaipuu haihatella


Kerta toisensa jälkeen olen esittänyt itselleni ja sitten muille (retorisen) kysymyksen:
Miksi muut saa tehdä tyhmiä valintoja ja mä en saa?


Tietänen kaikki vastaukset, oli ne sitten loogisia totuuksia tai elämänviisauksia ja armeliaisuutta. Kaikki saa tehdä tyhmiä valintoja, jokaisella on siihen täysi oikeus. Jokainen meistä elää täällä omaa elämäänsä, tekee omat valintansa ja ottaa niistä vastuun. Silti koen että mun on pakko. Pakko tehdä ne valinnat, joita en tahtoisi tehdä, mutta jotka on järkeviä, fiksuja, vastuullisia, esimerkillisiä.

Eniten olen joutunut vastakkain näiden ristiriitojen kanssa koulutustani miettiessäni. Arkkitehtuurin opiskeleminen on järkevää. Se on ala, jolla työllistyn suurella todennäköisyydellä. Se on ala, jolle on vaikea päästä opiskelemaan ja jonka mainitessaan saa yleensä vastaanottaa kunnioittavia katseita tai sanoja. Mulla on ystäviä, jotka opiskelee humanistisilla aloilla ja ystäviä, jotka hakee aktiivisesti opiskelemaan taiteita. Ystäviä, joiden tulevaisuuden työllistymisestä kukaan ei voi olla varma. Mutta nämä ystävät tekevät sitä, mitä haluavat, sitä minne veri vetää, mikä kiinnostaa, kutkuttaa ja saa sukat pyörimään jaloissa.  Näitä ystäviä minä kadehdin, kadehdin vaikka olen ehkä vastuullisempi. Mun tulevaisuus voisi olla selvä ja käsikirjoitettu, suhteellisen turvattu.

Jollain tapaa olen kateellinen ihmisille, jotka ovat sopivasti edesvastuuttomia, toivovat parasta, ristivät kätensä ja tekevät sen riskialttiin valinnan. Mä oon pelannut varman päälle, ehkä puoliksi vahingossa. En siksi että haluaisin vaan siksi että musta tuntuu että mun pitää. Mun pitää tehdä se fiksu valinta. Aina. Koska mitä järkeä olisi valita tietoisesti jotain, jonka riskit ovat niin suuret?

Kuitenkin katuisin valintojani myöhemmin jos en tekisi niitä näennäisesti järkevimpiä.


Sodin omia arvomaailmojani vastaan. Yhteiskunnan paineet ja kaikki järjen äänet mun elämässä sotii mun arvomaailmoja vastaan. Vastuuntunto ja pelko sotii mun arvomaailmoja vastaan. En mä varsinaisesti arvosta mainetta ja rahaa tai niitä kunnioituksen katseita, joita kerään ihmisiltä kun kerron opiskelevani arkkiehtuuria. Olisin varmaan paljon ylpeämpi itsestäni, jos vaihtaisin suuntaa ja valitsisin sen polun, joka saattaa hyvinkin päättyä suohon. Sen polun tai rämeikön, jolla ei ole selkeää päämäärää. Sen, joka ei ole turvallinen, mutta jota kulkisessa mulla olisi oikeampi olo.

Oikeampi olo.

Pian löydän itseni taas sättimästä itseäni. Ihme huuhaajuttuja minäkin nykyään haihattelen. Juoksen jonkin mystisen paremman huomisen perässä. En tyydy siihen turvattuun tulevaisuuteen, joka minulla on hyvinkin edessä. Tahdon juoksennella niityillä, istua järvenrannalla kirjoittamassa filosofiasta, lukemassa filosofiasta ja maalata kaikkina niinä öinä kun inspiraatio iskee.

Mutta ei tämä yhteiskunta pyörisi jos kaikki eläisi niin.

Mutta miksi ne muut saa ja mä en saa?!






Sitten on kasa niitä perusteluja, jotka puhuu mun järkeä vastaan ja tukee haihattelua. Joku aina elää taiteella. Joku työllistyy matalan työllistymisen aloilta. Joku pärjää, joku saa elättää itsensä ja perheensä juuri niillä asioilla, joita eniten rakastaa. Prosentit eivät ehkä ole suuria tai odotusarvot kovin positiivisia, mutta joku pärjää aina. Joku onnistuu ja on onnellinen. Suuntaa ehtii muuttaa myöhemminkin, jos on tarve. Suuntaa ehtii aina muuttaa, sitä voi aina muuttaa, sitä saa aina muuttaa.

On todella poikkeuksellisen vaikeaa hyväksyä sitä, että minulla on oikeus tehdä kaikki omat valintani vaikka pelkkiin omiin tunteisiini pohjaten. Minulla(kin) on oikeus olla näennäisesti edesvastuuton. En ole toistaiseksi vastuussa kenellekään muulle kuin itselleni, eikä minun tarvitse selitellä valintojani, jos en halua. Kaikkien ei tarvitse hyväksyä valintojani. Kaikki eivät koskaan tule hyväksymään valintojani, vaikka ne olisivat mitä. Tahtoisin kovasti olla tyhmä ja rohkea, tyhmänrohkea. Edes joskus.


















Mun pitäisi kai vain työntää sormet korviin ja laulaa niin kovaa etten kuulisi kenenkään neuvoja tai mielipiteitä ja tehdä vihdoin itse omat valintani. Olla välittämättä jokaisesta soraäänestä. Ongelma tosin saattaisi pysyä silti: Kannattaako tehdä se valinta, joka tuntuu oikealta, vai se joka on järkevä? (Eikö tunteiden seuraaminen ole järkevää?)

Järjen äänen kaipuu haihatella...

11 kommenttia:

  1. Kannattaa tehdä se valinta, joka on tuntunut oikealta pitkään. Onnea ei lisää yhtään se, että osaa perustella itselleen valinneensa järkevästi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. totta. puhut ihan totta, niin totta. vaatii vaan kamalasti rohkeutta, tosi paljon. kiitos tästä <3

      Poista
  2. Tekisi mieli rutistaa sinua, sillä olen pyörittänyt itse ihan samoja kysymyksiä, ja on ihana huomata, etten ole yksin mietteideni kanssa! <3

    Olen tullut siihen tulokseen, että ei se ole velvollisuudentunne tai pakko, joka minua pidättelee. Esteenäni on pelko. Ei niinkään pelko tuntemattomaan hyppäämisestä. Enemmän pelkään sitä, että mitä ikinä valitsekin, minun pitää tehdä valintani yksin ja kantaa yksin vastuu päätökseni seurauksista. Pelkään, että joku päivä joudun itse olemaan itselleni se, joka sanoo ”mitä minä sanoin”.

    Tajuan nyt, että tämä logiikka pettää ja pahasti. En usko, että tulen kuuna päivänä sanomaan itselleni moittivasti ”mitä minä sanoin”, jos olen kuunnellut sydäntäni. Todennäköisemmin joudun moittimaan itseäni siinä tapauksessa, jos en kuuntele sisäistä ääntäni.

    Olen tullut siihen tulokseen, että kannan mieluummin vastuun omannäköisestäni päätöksestä kuin keskivertoratkaisusta. Vaikka tiestä tulisi kuinka vaikea, voin rinta rottingilla sanoa, että tämä on minun polkuni. Lisäksi uskon siihen, että kun ihminen tekee sitä, mitä hän rakastaa, hän myös menestyy ja on onnellinen, sillä itselleen rakkaaseen asiaan jaksaa panostaa. Kukaan ei pysty hallitsemaan menneisyyttä tai tulevaa. On vain tämä hetki. Ja mielestäni ratkaisut pitää tehdä sillä perusteella, mikä tällä hetkellä TUNTUU oikealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista, sen lukemisesta tuli lämmin ja hyvä olo <3

      Pelko on yllättävän hyvä sana kuvaamaan omiakin tuntemuksiani, hyvä kun toit sen esille pakon ja velvollisuudentunteen rinnalle (tai sinun tapauksessasi tilalle). Ehkä munkin tilanteessa on isolta osin kyse juuri tuosta samasta. Aikuisuuden mukana tulee vastuu tehdä omat valintansa ja kohdata myös niiden seuraukset! Se on pelottavaa, tosi pelottavaa.

      Yksi läheinen ihminen sanoi mulle eilen, että mulla on kova tarve tehdä _täydellisiä_ valintoja, siksi niiden tekeminen ehkä on niin vaikeaa. Pitäisi ymmärtää että sillä ei lopulta ole merkitystä, virheitäkin saa tässä elämässä tehdä ja mikään valinta harvoin on täydellinen ellei sitten sattuman oikusta.

      Ja todennäköisesti loputkin sanasi pitävät paikkaansa. Ainakin ne ovat lohdullisia. Kuka todella katuisi sitä, että on valinnut tien, jolle oikeasti veri ja sielu ja intohimot ja rakkaus vetää, vaikka lopulta joutuisikin vaihtamaan tietä jälleen.

      KIITOS <3 iso kiitos ja iso halaus

      Poista
    2. Allekirjoitan täysin tuon tarpeen tehdä täydellisiä valintoja, vaikka sellaisia valintoja ei taidakaan olla olemassa. Valinta on aina kompromissi; jostakin toisesta luopumista ja jonkin toisen tervetulleeksi toivottamista. Ehkä siinä onkin valinnan armeliaisuus: ei tarvitse olla kaikkea, vaan saa keskittyä itsensä kannalta oleelliseen. Sanotaan, että kun toinen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Mielestäni tämä on kuitenkin jokseenkin harhaa johtavaa. Ensinnäkin, harva ovi sulkeutuu pysyvästi, sillä useimmiten voi tavalla tai toisella kääntyä takaisin. Ja usein sen auenneen oven takana on useita muitakin ovia ja polkuja. Kyse ei ole siitä, että valitsen vaihtoehdon A, joten päädyn elämässäni paikkaan B. Sen sijaan valitsen vaihtoehdon A:n ja katson, mihin se ikinä johtaakaan. Pääteasemia on lukuisia, ja niiden varrella on monta mielenkiintoista ja kiehtovaa pydähdyspaikkaa, ja jopa mahdollisuutta vaihtaa junaa.

      Kun olen kamppaillut itseni kanssa, olen lukenut tätä Markku Lahtelan runoa:
      "Merkillistä, että tässä tuntuisi olevan kuin käden ulottuvilla
      toinen tapa elää;
      ja pelkkää itsepäisyyttäni
      en anna periksi ja taivu;
      koko ajan jokin toinen vaihtoehto:
      lempeämpi, viisaampi ja parempi
      ja hyödyllisempi; mutta minä itsepintaisesti
      olen juuri näin."

      Jos kyse onkin vain uskalluksesta, antaa itsensä olla se ihminen, joka jo on.

      Poista
    3. Viisaita sanoja, kiitos jälleen (olettaen että olet sama kun ensimmäinen anonyymi, kuten varmaan mahdat olla) <3

      Ja kiitos runosta, se oli todella osuva ja ihana!

      Ja kiitos viimeisestä lauseesta, siinä on syvä ja tärkeä viesti! <3

      Poista
    4. Sama pikku kommenttiterroristi olen O:-) Kiitos itsellesi ihanasta elämänmakuisesta blogista ja leppoisaa kesää! t. Maaria

      Poista
  3. Ehkä olet nähnyt tämän ehkä et: http://www.ted.com/talks/larry_smith_why_you_will_fail_to_have_a_great_career

    Sanoisin että elämässä ei onneksi tarvitse tehdä vaan yhtä juttua! Ja mun utopistisessa yhteiskunnassa kaikki voisivat olla taiteilijoita ja tieteilijöitä ja filosofoida ja maalata, miksei se yhteiskunta pyörisi. Uskon, että jos kaikki kuuntelisivat sisintä ääntään, löytyisi ihmisiä vaikka mille aloille, ja kaikki pyörisi ihan hyvin.

    En osaa ehkä sano mitään kauhean rakentavaa tai auttavaa. Itse olen vähän niinkun ajatunut taidealalle, mutta tuntuu että ainakin ulkomailla on niin miljoonia projekteja ja juttuja, etten osaa huolia tulevasta työttömyydestä. Uskon, että tulen olemaan onnellinen, jos edes yhden projektin kautta voin tehdä vaikutuksen jonkin ihmisen elämään ja tuomaan iloa. Uskon ehkä, että kyllä silti rahaa tuovat päivätyöt on erikseen kuin omat kivat jutut. Mutta ne rahaa tuovat jututkin voi olla ihan kivoja. Kannattaa ainakin yrittää, eihän siinä voi mitään menettää. Luulen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun utopistinen yhteiskunta kuulostaa juuri sellaiselta jollaisessa elämisestä haaveilen! Haaveilen urasta jonka aikana voin tehdä ja toteutaa monipuolisesti kaikkia niitä asioita, jotka niin kamalasti kutkuttelevat mua! En halua vain opiskella itseäni yhteen ammattiin ja tehdä sitä työtä lopun elämääni. Haluan olla monipuolinen, innostua uudelleen ja ammentaa itsestäni elämän kaikilla osa-alueilla. Ja niinkun sanoit, en usko että tuollainen yhteiskunta lopulta oli yhtään mahdoton, se vain vaatisi ihmisiltä uudelleenasennoitumista ja arvojen uudelleen arviointia, muutosta ja kehitystä.

      Kiitos kovasti kommentista ja kiitos Ted linkistä, en ole kai katsellut kyseistä, mutta taidanpa katsoa sen nyt kun junassa toimettomana istun. Kiitos kiitos kiitos!

      Poista
    2. Yhden ammatin opiskelu ja vaikka toisenkin ei edes tarkoita sitä, että urautuu juuri siihen ammattiin. Mikään "ammatti" ei poissulje sitä mitä muutenkin haluaa/haluaisi tehdä. Nykyisin missä ammatissa tahansa vaaditaan monilotteisuutta ja monipuolisuutta ja onglemien ratkaisukykyä, arkipäivän luovuutta. Arvot uusiutuvat koko ajan ja ne eivät ole koskaan valmiita. Muutos ja kehitys on jatkuvaa.

      Poista
  4. Tee ennemmin vääriä valintoja kuin et valitse ollenkaan ja huomaat 10 vuoden kuluttua ettet tehnyt mitään. t. Kokemuksen ääni

    VastaaPoista