torstai 4. kesäkuuta 2015

kerran kutsui itsensä kylään Pessimismi


Oon ollut viimeaikoina sellaisessa negatiivisen vellomisen tilassa, loopissa, pyörimässä jossain pessimismillä täytetyssä pyykinpesukoneessa, jossa yhdestäkään positiivisesta ajatuksesta ei ennätä pitää kiinni paria minuuttia pidempään. Stressaantunut, ahdistunut, voipunut. Ja kun sitä riittävän kauan velloo, ei ole ihan helppoa repiä itsestään esiin sitä iloista optimistia, jonka tietää kuitenkin piileskelevän jossain. Mutta yritän, nyt mä tosissaan yritän. Tahtoisin mielelläni takaisin edes osan siitä energiasta ja elämänilosta, jonka välillä tunnen kumpuilevan mun kehossa sormenpäitä ja varpaita myöten. Nyt ei ole enää aika lamaantua, se aika on mennyt, nähty, koettu, done. Nyt on aika taas avata silmät, korvat ja suu; huutaa, laulaa, katsoa maailmaa ja kuunnella kun linnutkin visertää.



Ja istuessani toisen (vai kolmannen?) kerran viikon sisään junan penkille tietäen, että parin päivän päästä vietän jälleen toiset seitsemän tuntia täällä, on ainakin aikaa katsoa ikkunasta ulos. Katselen maailmaa varmaan enemmän VR:n ikkunoiden läpi kuin todellisessa kosketuskontaktissa. Mutta ei tässäkään mitään suurempaa vikaa ole.

Junamatkailu on oikeastaan ihan avartavaa. On jännää katsella miten luonto muuttuu viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Sama matka näyttää joka kerralla erilaiselta. Jokatoinen metsikkö, lampi, järvi, niitty ja pelto kutsuu mua telmimään ja tahtoisin vain seikkailla läpi kaikki ne maailmat, joita ikkunasta olen ihaillut. Miten luonto muuttuu pohjoisesta etelään, etelästä pohjoiseen ja tunteet sen mukana. Miten erilaisia pellot ovat Pohjanmaalla (tasaisia) ja Hämeessä (kumpuilevia). Miten ne kumpuilevat maastot muistuttaa mua lapsuudesta, nuoruudesta, kodista, turvasta ja tasainen laakeus Oulusta ja odotuksista; nykyisyydestä ja kaiken muutoksesta. Siitä että on uusiakin koteja ja paikkoja, jotka kymmenen vuoden päästä muistuttaa jostain.



Istun Intercityn lemmikkivaunun paikalla numero 103 (joka on lemmikkipaikoista parhain, valitsen sen aina kun voin) ja toivon, että voisin imeä itseeni edes puolet siitä optimistisuudesta, energiasta ja olemisen taidosta, mitä jokainen ohi lipuva kohta jo taakse jäänyt voikukkaniitty huokuu. Ja ehkä voinkin. Varmasti voin jos tarpeeksi tahdon, uskon, toivon ja ristin kaikki sormeni toistensa pareiksi.

Nautin konduktöörin pillin vihellyksestä jokaiselta asemalta lähdettäessä ja suomen kielen sanajärjestyksen vapaudesta. Kiitos kielioppi.


Ei elämä varmasti ole niin paha, ristiriitainen, raskas ja vaikea kuin välillä saa itsensä uskomaan. Kai jokaisen pitää välillä valahtaa johonkin suohon, mutta tärkeää on myös repiä itsensä ylös. Nousta seisomaan omilla jaloillaan ja kävellä eteenpäin ihan itse. Kyllä mä vielä selätän oman pessimismini; en ole kutsunut sitä kylään enkä todella tahdo sen jäävän enää pidemmäksi aikaa. Heitän pihalle ja jätän heitteille, melankolia saa kyllä joskus tulla teelle.

Että jotta jospa sitä lallattaisi itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Lupaan (itselleni) ainakin yrittää.


Jos jostain olen vilpittömän iloinen ja kiitollinen, niin siitä miten ihania kommentteja saan ihmisiltä blogiini liittyen. Kun kirjoitan jostain itselleni tärkeästä aiheesta ja saan useilta ihmisiltä neuvoja, apua ja vertaistukea. Kun ihmiset haluaa keskustella mun kanssa lisää mun teksteistä ja kertoa omia mielipiteitään. Se herättelee yhä enemmän sitä tunnetta, että olemalla avoin voi houkutella ympärilleen ihan mielettömiä ja ihania ihmisiä, jotka toivoo sulle vain hyvää. Kiitos!

2 kommenttia:

  1. Tuli tekstistäsi mieleen tämä:
    https://www.youtube.com/watch?v=a-XBGRgDpK8

    VastaaPoista